Holokaustin ainutkertaisuus

René Nyberg – KANAVA 4/2016

Holokausti ei ollut pelkkä kansan- murha. Juutalaisten tuhoamisesta tuli Saksalle voiton korvike, jolla sodan vastoinkäymisiä peiteltiin. Sekä holokausti että Auschwitz vakiintuivat yleiskieleen yllättävän myöhään, holokausti vasta vuonna 1978. Tuolloin valmistui samanniminen amerikkalainen tvelokuva, joka sai Suomessa nimen Polttouhrit. Seuraavana vuonna holokausti valittiin Saksassa vuoden sanaksi.

Kreikankielinen holokausti-sana merkitsee polttouhria jumalalle. Raamatullinen sana šoa (katastrofi) vakiintui juutalaisten kansanmurhan hepreankieliseksi ilmaukseksi jo 1940-luvulla. Šoa-termiä käytetään usein holokaustisanan asemesta muun muassa jälkimmäisen joitakin loukkaavan teologisen sisällön vuoksi. Auschwitz vakiintui juutalaisvainojen symboliksi vasta Saksassa käytyjen ns. Auschwitz-prosessien myötä 1958–1963. Sitä ennen Auschwitzin keskitysleirin nimeä tuskin tunnettiin edes Saksassa. Suurimmat sotarikolliset oli tuomittu Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä, ja esimerkiksi Auschwitzin komendantti Rudolf Höss luovutettiin aikoinaan Puolalle, joka tuomitsi hänet kuolemaan ja hirtti hänet keskitysleirinsä keskusaukiolla 1947. Myös Babi Jarin ja Riian gheton tuhoamisesta vastannut SS-kenraali Friedrich Jeckeln kuoli hirsipuussa Riian Vapaudenaukiolla vuonna 1946.

Auschwitz-prosessit aloittivat uuden luvun Saksan liittotasavallan historiassa Saksan kyky kohdata historiansa ja käsitellä avoimesti menneisyyttään–Vergangenheits-bewältigung–on yksi sodan raunioista kohonneen Länsi-Saksan suurista saavutuksista, vaikka se tapahtuikin viiveellä. Siksi Auschwitz-prosessien
merkitys oli niin suuri. Ne aloittivat uuden luvun Saksan liittotasavallan historiassa. Vuoden 1968 ylioppilasmellakat sekä niistä siinnyt terrorismi olivat eräänlainen isänmurha. Saksan nuoriso kapinoi isiensä sukupolvea vastaan, joka ei ollut tehnyt tiliä menneisyydestään.

Aihetta käsitellään kahdessa uudessa saksalaisessa elokuvassa, joita ei ole vielä näytetty Suomessa. Filmissä Staat gegen Bauer (Valtio Baueria vastaan) vuodelta 2015 Hessenin osavaltion pääsyyttäjä Fritz Bauer etsii holokaustin pääorganisaattori Adolf Eichmannia. Bauer oli taustaltaan juutalaissyntyinen sosiaalidemokraatti, joka pakeni Hitlerin valtaantulon jälkeen Tanskaan ja myöhemmin Ruotsiin. Elokuvassa hän tajuaa, että hänen työtään sabotoidaan ja ryhtyy
yhteistyöhön vieraan vallan tiedustelupalvelun kanssa ottaen riskin maanpetoksesta. Bauer välittää Israelin Mossadille ratkaisevan vihjeen, jonka perusteella Adolf Eichmann pidätetään Buenos Airesissa ja kuljetetaan Israeliin, missä hänet tuomitaan ja hirtetään vuonna 1962. Vuotta aiemmin 2014 valmistunut elokuva Im Labyrinth des Schweigens (Vaikenemisen labyrintissa) on tavallaan jatkoa myöhemmälle elokuvalle. Se kertoo tarinan siitä, miten nuori valtionsyyttäjä kykenee lopulta nostaman Hessenin pääsyyttäjän Bauerin tuella ja suojeluksessa syytteet kymmeniä Auschwitzissa palvelleita saksalaisia vastaan. Prosessi päätyy vuonna
1963 langettaviin tuomioihin, joista huomattava osa on elinkautisia.

Viime vuonna Suomessakin nähdyn elokuvan Woman in Gold hätkähdyttäviä kohtauksia on hyvin pukeutuneiden juutalaisten –myös naisten–pakottaminen hinkkaamaan katukivetystä hapoilla Anschlussin jälkeisessä Wienissä maaliskuussa 1938. Katuun oli kirjoitettu Itävallan syöstyn hallituksen itsenäisyystunnus: Österreich. Helen Mirrenin tähdittämä elokuva kertoo tositarinan eräältä juutalaiselta taiteen kerääjältä ryöstetyn Gustav Klimitin maailmankuulun taulun palauttamisesta ainoalle elossa olevalle perilliselle.

Anschlussin jälkeen Wienissä vallitsi viisi päivä anarkia. Se salli ensimmäistä kertaa juutalaisten nöyryyttämiseen natsien haluamalla tavalla. Mitään vastaavaa ei siihen mennessä ollut koettu Saksassa. Anschlussin anarkiaa seurasi Kristalliyö marraskuussa 1938, jolloin synagogia poltettiin ja juutalaisten kauppoja ryöstettiin. Se oli Saksan ensimmäinen ja ainoa pogromi, mutta saksalaiset eivät pitäneet näkemästään, eikä vastaava enää toistunut Saksan valtakunnassa. Kristalliyö sai kuitenkin valtaosan Saksan juutalaisista lähtemään Saksasta, mikä oli natsien tarkoitus. Heidän omaisuutensa pakkomyytiin
ja ryöstettiin. Ne parisataatuhatta, jotka eivät kyenneet poistumaan maasta kokivat kuoleman idässä miehitettyjen Puolan ja Latvian keskitysleireillä. Saksan juutalaisia ei, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, surmattu Saksassa.

Kun valtio tuhottiin, kansalaiset menettivät passin tuoman suojan

Yalen yliopiston professori Timothy Snyder korostaa uraauurtavassa synteesissään Tappotanner, että lännessä vakiintunut mielikuva juutalaisvainoista
keskittyy Auschwitziin sekä Länsi-Euroopan juutalaisten kyydityksiin ja kohtaloihin, muun muassa omaisuuden ryöstöön. Holokaustin painopiste oli kuitenkin MolotovRibbentrop-linjan itäpuolella, missä saksalaiset eivät vaivautuneet rahtaamaan juutalaisia keskitysleireille vaan surmasivat heidät asuinsijoilleen tai näännyttivät orjatyössä.

Snyderin uusin kirja Musta maa jatkaa siitä mihin Tappotanner jäi. Se syventää analyysiä siitä, miksi tuho kohdistui nimenomaan Puolaan ja Baltian maihin sekä Länsi-Ukrainaan ja Valko-Venäjälle, muttei samassa määrin esimerkiksi Saksan miehittämiin Länsi-Euroopan maihin tai Saksan liittolaisiin.

Kirjan avainhavainto on valtion tuhon keskeinen merkitys sen asukkaiden ja erityisesti juutalaisten kohtalolle. Siellä missä valtio ja sen instituutiot tuhottiin, kansalaiset menettivät ”kansalaisuutensa” sekä passinsa ja niiden tuoman suojan. Heistä tuli lainsuojattomia ja he jäivät miehittäjän armolle. Jos valtion tuho oli kaksinkertainen, kuten Baltian maissa, jälki oli kahta pahempi. Snyder lainaa aikakauden kyynistä viisautta: ”Passi pitää sielun ja ruumiin
yhdessä.”

Miehitetty Vichyn Ranska oli Saksan armoilla, mutta Ranskan suvereniteetin varjeleminen vaikutti ja sääteli antisemitistisen hallituksen suhtautumista juutalaisiin ja Saksan vaatimuksiin luovuttaa juutalaiset, varsinkin Ranskan kansalaiset. Liettuassa tai Latviassa ei ollut vastaavia pidäkkeitä, Puolasta puhumattakaan. Käytännössä kaikki miehitetyn Tanskan juutalaiset pelastuivat siirtymällä saksalaisten silmien alla turvaan Ruotsiin.

Juutalaisten tuhoaminen tulkittiin oikeutetuksi kostoksi

Snyderin mukaan holokausti alkoi nimenomaan Liettuassa ja Latviassa. Kun SS:n tuhoojayksiköt (Einsatzgruppen) tunkeutuivat Puolaan syksyllä 1939, niiden tappolistalla oli Puolan eliitti, eivät vielä juutalaiset–heidän vuoronsa tuli myöhemmin.

Puola oli torjunut toistuvasti Hitlerin tarjouksen liittolaisuudesta. Siksi Hitler päätti tuhota Puolan valtiona ja yhteiskuntana. Sen hän teki yhteistyössä Stalinin kanssa Molotov-Ribbentrop-sopimuksella. Puola todettiin yhteistuumin ensimmäisen maailmansodan jälkeen solmitun Versailles’n rauhansopimuksen äpäräksi. Stalin puolestaan oli tappanut vuosien 1937–38 puhdistuksissa ”etnostrategisista” syistä, kuten Snyder asian ilmaisee, noin 100000 puolalaista.

Snyderin kirja valottaa mielenkiintoisesti myös Puolan pyrkimystä päästä, osin massatyöttömyyden vuoksi, eroon suuresta juutalaisväestöstään. Tässä Puolan ja Saksan tavoitteet olivat samansuuntaisia, joskin logiikaltaan vastakkaisia. Antisemitismistä huolimatta Puola tuki systemaattisesti juutalaisten muuttoa Palestiinaan, ja Puolan sotilastiedustelu koulutti sionistiaktivisteja, jotka myöhemmin kunnostautuivat Israelin vapaussodassa ja nousivat oikeistopuolue
Likudin johtotehtäviin, kuten pääministerit Menachem Begin ja Jitzhak Shamir. Israelin nykyinen pääministeri Benjamin Netanjahu on ensimmäinen Likudin puheenjohtaja, jonka äidinkieli ei ole puola.

Baltiassa SS:n Einsatzgruppenit kohtasivat tilanteen, jonka edullisuus yllätti heidät. Neuvostomiehitys oli tuhonnut vauraat ja vakaat yhteiskunnat. Vain viikkoa ennen Saksan hyökkäystä Stalin oli kaikissa Baltian maissa pannut toimeen uudet kymmenientuhansien ihmisten kyyditykset. Myös vankilat olivat täynnä,
ja Saksan joukkojen nopean etenemisen vuoksi Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD tappoi ne vangit, joita ei ehditty evakuoida.

Saksalaiset otettiin vastaan vapauttajina. Latvian radio soitti Latvian kansallislaulun ja heti perään Kolmannen valtakunnan tunnussävelen Horst Wessel, ja Latvian liput vedettiin salkoihin. Tämän jälkeen saksalaiset eivät sallineet sen enempää omien lippujen kuin kansallislaulujen käyttöä miehittämissään Baltian maissa. Vuoden kestänyt neuvostomiehitys oli saattanut lukuisat latvialaiset ja liettualaiset yhteistyöhön miehittäjän kanssa. Vapautuminen tästä rasitteesta ja häpeästä kävi kätevästi toteuttamalla uuden miehittäjän toivomukset.

Natsien visio juutalaisbolševismista, mikä alkujaan oli valkoisten sotahuuto Venäjän kansalaissodassa, helpotti mielenmuutosta. Koska kommunisti määritelmän mukaan oli juutalainen ja juutalainen kommunisti, juutalaisten tuhoaminen saattoi alkaa, semminkin kun se tulkittiin oikeutetuksi kostoksi neuvostomiehityksestä. Syntyi ”kaksinkertaisen pimeyden vyöhyke”, jossa natsien luovuus täydensi NKVD:n systemaattisuutta. Tähän mustaan aukkoon toi valoa vain harvojen auttajien hyvyys.

Hitlerin tavoitteena oli rodullinen kolonialisointi

Holokaustin systemaattinen toteuttaminen alkoi Snyderin mukaan nimenomaan Liettuasta ja Latviasta, mistä se laajeni Puolaan ja itään. Myöhemmin neuvostopropaganda pyrki orwellilaisella täsmällisyydellä määrittelemään historian etnisesti ja rajoittamaan tarkastelun Liettuaan ja Latviaan, maihin jotka Neuvostoliitto oli ennen Saksan miehitystä tuhonnut. Sodan jälkeen Neuvostoliitto ja myös Puola kiistivät juutalaisten erityiset kärsimykset ja tulkitsivat kaiken siviiliväestön kokemaksi marttyyrikohtaloksi. Kommunistien valta Puolassa edellytti ”hyveiden monopolia”, mitä vuorostaan sääteli ”muistamispolitiikka”. Kaikki sodanaikainen vastarinta oli määritelmän mukaan kommunistista, muu toiminta taas fasistista.

Hitlerin suunnitelmien mukaan Neuvostoliiton piti olla romahtanut ja sen poliittisen johdon tuhottu syyskuuhun 1941 mennessä. Kun Wehrmachtin eteneminen tökki, SS saattoi osaltaan osoittaa tuloksia–Einsatzgruppenien suorittama juutalaisten tuhoaminen asuinsijoilleen Baltiassa ja Ukrainassa eteni systemaattisesti.
Snyderin mukaan juutalaisten tuhoamisesta (Endlösung) tuli lopulta voiton korvike, jolla uhkaavaa tappiota peiteltiin.

Hitlerin tavoitteena ei suinkaan ollut ukrainalaisten tai venäläisten ”vapauttaminen” vaan rodullinen kolonialisointi. Mutta siirtomaasota ei tuottanut alkuunkaan sodan keskeistä päämäärää, Ukrainan mustan mullan alueen elintarviketuotannon hyödyntämistä. Saksa ajautui pian tilanteeseen, jossa sen tuhoamispolitiikkaa sääteli ruoan ja työvoiman tarpeen tasapainottaminen.

Tässä on myös holokaustin ainutlaatuisuuden ydin, joka erottaa sen muista kansamurhista. Asiasta käytiin Saksassa vuosina 1986–87 kiivas
ammattihistorioitsijoiden väittely, ns. Historikerstreit, jonka lopputulos oli holokaustin relatiivisoinnin–ennekin on ihmisiä tapettu ja kansanmurhia järjestetty–tuomitseminen. Holokausti ei ollut yksinomaan kansanmurha.

Snyder käsittelee systemaattisesti koko Saksan valta-alueen ja eri maiden erikoistilanteet, mutta syystä tai toisesta hän ei mainitse Suomea. Tuskin Snyder haluaa vahvistaa Suomen erillissotateesiä, pikemminkin hän vain sivuuttaa Suomen, vaikka Suomen kokemus Saksan
aseveljenä ja liittolaisena olisi täydentänyt hänen hahmottamaansa suurta kuvaa.

Suomi säilytti Saksan aseveljenä ulkopolitiikkansa ja suvereniteettinsa. Siksi Suomen kansalaisuus suojeli Suomen juutalaisia, mutta ei niitä kahdeksaa kansalaisuudetonta, jotka Valpo vuonna 1943 luovutti Gestapolle varmaan kuolemaan.

Vain yksi Suomen luovuttama juutalainen selvisihengissä. Hän vapautui Mauthausenin keskitysleiriltä.

Kirjoitus perustuu René Nybergin ulkoministeriössä holokaustin muistopäivänä 27.1. opettajienja kasvattajien koulutusseminaarissa pitämään esitelmään.