Julkaistu Teologisen aikakauskirjan numerossa 2/2020
René Nyberg
Patriarkkoja ja oligarkkeja. Helsinki: Siltala 2019. 276 s.
Äskettäin Moskovan ja Berliinin suurlähettiläänä sekä sitä ennen useissa muissa tehtävissä Neuvostoliitossa toiminut René Nyberg on julkaissut omaelämäkerrallisen esseekokoelman Patriarkkoja ja oligarkkeja. Teos on poikkeuksellisen mielenkiintoinen muistelmateos, jossa tekijä on kiinnostavasti ja älykkäästi kuvannut havaintojaan toimintakautensa aikaisesta Neuvostoliitosta.
Teos on selvästi kaksijakoinen. Tekijä on yhtäältä kuvannut havaintojaan Venäjän niin sanotun neuvostokauden historiasta sekä maan poliittista kehitystä suuren yhteiskunnallisen käänteen jälkeen. Toisen keskeisen osan teoksesta muodostaa venäläisen yhteiskunnan uskonnollisia oloja ja uskontopolitiikkaa tarkasteleva ja havainnoiva osa ”Patriarkkoja”, minkä vuoksi teosta on syytä pitää myös merkittävänä kirkkohistoriallisena työnä.
Kun suomalainen kirkkohistoriallinen tutkimus on rajoittunut yleensä tarkastelemaan pääosin läntisen Euroopan ja luterilaisuuden historiallista menneisyyttä, Nybergin teos muodostaa jo tältä osin poikkeuksen. Tarkastellaanhan teoksessa poikkeuksellisesti paitsi Neuvostoliiton uskonnollisten olojen kehitystä ja uskontopolitiikkaa viimeisen vuosisadan aikana, myös Suomen molempien kansankirkkojen suhteiden kehitystä Neuvostoliittoon ja sikäläiseen ortodoksiseen kirkkoon. Teoksen tarkastelukulma on lisäksi perinteisestä kirkkohistoriallisesta otteesta poiketen diplomaattis-poliittinen.
Viimeksi mainittu näkökulma onkin tehnyt mahdolliseksi sen, että Nyberg on voinut esimerkiksi Venäjän ortodoksisen kirkon asemaa neuvostoyhteiskunnassa tarkastellessaan kiinnittää huomiota myös tavanomaisesta poikkeaviin näkökohtiin. Näihin kuuluu muun muassa se, miten ortodoksisen kirkon perinne – kirkon syrjäyttämisestä huolimatta – näytteli varsin merkittävää osaa myös kommunistisessa yhteiskunnassa ja sen luomassa uuskulttuurissa. Niinpä stalinistiset palvontatavat noudattivat monilta osin ortodoksisen kirkon perinteisiä muotoja ja lokakuun vallankumouksen suuresta vuosipäivästä muodostui neuvostoyhteiskunnan ylösnousemuksen päivä. Sen oli määrä samalla korvata ortodoksiseen uskoon syvästi kuulunut uskonnollinen ylösnousemustoivo. Myös ortodoksisen uskonnon tuonpuoleisuuden korostus haluttiin näin valjastaa kommunistisen yhteiskunnan palvelukseen.
Kun Venäjän ortodoksinen kirkko sai puolestaan suuren isänmaallisen sodan myötä jälleen virallisen toimintaoikeuden, Stalin halusi samalla käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa ja tehdä siitä myös Neuvostoliiton ulkopolitiikan välineen. Tässä ominaisuudessa jälleen hyväksytyksi tullut kirkko sai toimia puskurina ja yhdyssiteenä myös puna-armeijan tunkeutuessa Eurooppaan. Moskovasta tuli tehdä paitsi maailmanvallankumouksen myös itäisen uskonpalvonnan keskus. Ortodoksisen kirkon oli niin ikään määrä toimia myös paavin johtaman roomalaiskatolisen maailmanvallan vastapainona. Stalin piti paavin maailmanvaltaa yhtenäisine oppeineen ja alistussuhteineen kommunistisen maailmanvallan pahimpana kilpailijana.
Neuvostoliiton uskonnollisten olojen ja uskontopolitiikan ohella Nyberg on kiinnittänyt varsin runsaasti huomiota myös Viron kirkkojen vaiheisiin neuvostokautena, sekä erityisesti Viron ortodoksisen kirkon ympärillä sittemmin käytyihin kiistoihin. Nybergin käymät keskustelut ja yhteydet virolaissyntyisen patriarkka Aleksei II:n kanssa tuovat runsaasti uutta valaistusta Viron kirkollisten kiistojen taustaan sekä tuon ajan kirkkopoliittiseen tilanteeseen yleensä. Heijastuivathan Viron ortodoksista kirkkoa koskevan kiistan vaikutukset myös Suomeen. Viron kirkkokiista muodostui Nybergin mielestä myös poliittisesti arkaluonteiseksi asiaksi maalle.
Jo mainittujen teemojen ohella Nyberg on tarkastellut varsin laajasti myös Suomen molempien kansankirkkojen suhteiden muodostumista Neuvostoliittoon ja Venäjän ortodoksiseen kirkkoon toista maailmansotaa seuranneena kautena. Suomen ortodoksisen kirkon osalta hänen tarkastelunsa on kohdistunut erityisesti maailmansotaa välittömästi seuranneeseen kauteen, jolloin neuvostojohto ja sen velvoittamana Moskovan patriarkaatti pyrkivät määrätietoisesti palauttamaan Suomen ortodoksisen kirkon Moskovan patriarkaatin jurisdiktion alaisuuteen. Tässä Nyberg on voinut tukeutua keskeisiltä osin TT Juha Riikosen kyseisestä teemasta jo aiemmin julkaisemaan tutkimukseen. Omasta diplomaatin näkökulmastaan hän on voinut vahvistaa sen Riikosen jo aiemmin esittämän tosiasian, että kysymys Suomen ortodoksisen kirkon aseman palauttamisesta oli paitsi kirkkopoliittinen myös poliittinen ja kytkeytyi läheisesti ajankohdan yleiseen poliittiseen kuvaan. Pidän hyvin perusteltuna myös Nybergin esittämää toteamusta siitä, että Suomen ortodoksisen kirkon tuolloin käymä itsenäisyystaistelu kaipaisi mittavuudessaan laajempaakin historiallista tarkastelua.
Suomen luterilaisen kirkon osalta Nybergin mielenkiinto on kohdistunut ensisijaisesti sen ja Venäjän ortodoksisen kirkon välillä vuodesta 1970 alkaen käytyihin oppikeskusteluihin. Myös tältä osin Nyberg on voinut työssään nojautua pääosin aiemmin tehtyyn tutkimukseen. Hän on kuitenkin omasta arviointikulmastaan voinut todeta, miten teologis-uskonnolliset neuvottelut jäsentyivät hyvin tuon hetken poliittiseen taustaan ja palvelivat Suomen ja Neuvostoliiton pyrkimyksiä yhteistyön ja ymmärtämyksen yleiseksi lisäämiseksi. Suomen kirkon haluttomuus jäsentyä Neuvostoliiton suosiman ja itäistä rauhanpropagandaa palvelleen Prahan rauhanliikkeen toimintaan antoi kuitenkin aiheen siihen, että rauhan asian käsittely päätettiin Neuvostoliiton toivomuksesta sijoittaa pysyvästi osaksi oppikeskustelujen ohjelmaa.
Kirkkoon ja kirkkojen historiaan liittyneiden havaintojen lisäksi Nybergin teos sisältää myös runsaasti mielenkiintoista nykyhetken venäläiseen yhteiskuntaan liittyvää poliittis-eettistä pohdintaa. Esimerkkinä tästä toimii ”Oligarkkeja”-osan luku Sosiaalinen vastuu, missä tekijä on tarkastellut muun muassa nyky-Venäjän uusien omistussuhteiden synnyttämiä ongelmia.
Eino Murtorinne
Kirkkohistorian professori emeritus
Helsingin yliopisto