YLE 1:ssä esitetty tasokas dokumentti vastaa kysymykseen epäsuorasti. Se kertoo ranskalaisesta naisesta Elisabeth Belletistä, joka meni 1920-luvulla naimisin Afganistanin kuninkaan serkun kanssa ja asui maassa aina Neuvostoliitoin miehitykseen saakka 1980. Dokumentin filmiaineisto on poikkeuksellisen monipuolinen.
Yle Areena: Afganistan – Ei naisille
Dokumentin kuvaus: Afganistanissa naiset elävät piilossa, sillä he pelkäävät talibanhallintoa. Toimittaja Ramita Navai pääsi suljettuun maahan, jossa hän tapasi lukuisia naisia ja keräsi heidän järkyttäviä tarinoitaan. Maan vankiloissa viruu naisia, joita pidetään siellä ilman oikeudenkäyntiä, usein täysin ilman perusteita. Vaikka moni pysyttelee piilossa, on Afganistanissa yhä myös rohkeita naisia, jotka puolustavat afgaaninaisten oikeuksia, henkensä uhalla. (Afghanistan: No Country for Women, Iso-Britannia, 2022)
Talibanien valtaan paluun jälkeen Afganistan on taas samassa pisteessä, missä se oli, kun ranskalainen nuorikko saapui mentyään Ranskassa naimisiin Afganistanin kuningashuoneen jäsenen kanssa. Naisilla ei ollut oikeuksia, ei lupaa käydä kouluja eikä liikkua ilman saattavaa sukulaismiestä. Elisabeth Bellet asettui vieraaseen maahan ja kulttuuriin ja keskitti kaiken tarmonsa naisten aseman parantamiseen. Eri välivaiheiden kautta hän saavuttaa vuosikymmenien mittaan tuloksia. Kouluja perustetaan ja naisten työssäkäyntiä helpotetaan.
Se Afganistan, josta hän miehensä kanssa pakenee 1980 oli se maa, jossa tyttöystäväni eli nykyinen vaimoni ja minä vietimme pari viikkoa elokuussa 1969. Afganistan oli köyhä ja kehittymätön, mutta rauhanomainen. Ihmiset olivat uteliaan ystävällisiä ja Kabul oli kaupunki, jossa suurvallat näkyivät tavalla tai toisella. Amerikkalaiset olivat rakentaneet teitä, saksalaiset kouluja ja Neuvostoliiton jättiläismäinen suurlähetystökompleksi kertoi pohjoisen naapurin läsnäolosta. Tulitikut olivat kiinalaisia ja basaarissa myyjät houkuttelivat asiakkaita useilla kielillä, myös venäjäksi. Sen sijaan matkatoimistovirkailijan kanssa piti puhua ranskaa.
Afganistan oli nuorten eurooppalaisten ”hippimatkailijoiden” suosikkikohde. Turistivirta kulki Turkin, tai meidän tapauksessa Moskovan ja Kaspianmeren yli Shaahin Iranin kautta Heratiin, sieltä edelleen Kandaharin kautta Kabuliin. Matka jatkui Khaibarsolan läpi Pakistaniin ja Intiaan ja usein aina Nepaliin asti. Itse päädyimme Intian Kashmiriin ja sieltä takaisin Kabuliin, josta lensimme Tashkentin kautta Moskovaan ja Suomen junalle.
Tämän Afganistanin Neuvostoliitto tuhosi aloittaessa sotansa joulukuussa 1979. Sota kesti kymmenen vuotta. Se demoralisoi neuvostoarmeijan ja avasi huumeille pääsyn maahan. Neuvostojoukkojen tappio ja vetäytyminen yli Amudarjan joen yli nykyisen Uzbekistanin puolelle ei tuonut rauhaa Afganistaniin. Neuvostoliitto jätti jälkeensä raunioituneen yhteiskunnan. Seurasi sarja sisällissotia. Yhdysvaltoja vastaan suunnatun terroristihyökkäyksen – nine eleven – jälkeen kaksikymmentä vuotta kestänyt Yhdysvaltain ja sen liittolaisten johtama taistelu Al-Qaidaa ja talibaneja vastaan päättyi Talibanien paluun valtaan 2021. Heidän käsityksensä naisten oikeuksista vastaa Elisabeth Belletin kuvausta 1920-luvun Afganistanista, jonne hän oli nuorikkona suurin odotuksin seurannut miestään.
