Kanava 24.10.2024
Suomen turvallisuuspolitiikan ratkaisematon ongelma on epävakaan suurvaltanaapurin muodostama uhka. Sitä voidaan korkeintaan yrittää hallita.
Maantieteelle emme voi mitään, emme me ettekä te on kaikkien tuntema Stalinin toteamus J.K. Paasikivelle syksyllä 1939. Vähemmän tunnettu lienee Vjatšeslav Molotovin tokaisu ruotsalaiselle ministerille seuraavana kesänä: ”Se oli teidän sotanne!”.
Mannerheimin ja Paasikiven pohdinta Suomen turvallisuudesta päätyi 1935 johtopäätökseen, jonka Mannerheim kirjasi ilmaisulla ”den svenska orienteringen”. T.M. Kivimäen hallitus määritteli samana vuonna Suomen ulkopolitiikan tavoitteeksi ”pohjoismaisen suuntauksen”. Kysymys oli samasta asiasta.
Meillä on lukuisia esimerkkejä siitä, miten Neuvostoliitto sekä talvisodan että jatkosodan eri vaiheissa ja myös niiden jälkeen otti Ruotsin huomioon. Tunnetuin lienee puna-armeijalle talvisodassa annettu käsky pysähtyä Tornionjoelle. Looginen jatko oli Moskovan rauhansopimukseen 1940 kirjattu vaatimus myöntää Neuvostoliitolle kauttakulkuoikeus Ruotsiin ”lyhintä rautatietä pitkin”. Tämä edellytti niin sanotun Sallan radan rakentamista yhdistämään Muurmannin radalla, Vienanmeren pohjukassa sijaitseva Kantalahti Kemijärveen. Rataa rakennettiin ja tuhottiin, mutta radalla ei koskaan ollut maiden välistä liikennettä. Sotien jälkeen kauttakulku Ruotsiin ei enää kiinnostanut Moskovaa.
Naton infrastruktuurin vahvistaminen pohjoisessa on myöhäinen vastaus Sallan radan rakentamiselle. Puolustusvoimien sotatalouspäällikkö, kenraaliluutnantti Mikko Heiskanen ehdotti elokuussa 2024 radan rakentamista eurooppalaisella raideleveydellä Haaparannasta Tornion kautta Rovaniemelle ja Kolarista Sodankylään sekä Kolarin yhdistämistä Narvikin malmirataan.
Yhteys Norjan rannikolle on saanut myös sotilaallista merkitystä
Suomen tarve varmistaa huoltovarmuuden kannalta tärkeä pääsy Norjan rannikolle on Nato-jäsenyyden myötä saanut myös sotilaallista merkitystä.
Vielä pari vuosikymmentä sitten esillä ollut vaihtoehto rakentaa Sallan kautta yhteys Murmanskin satamaan liittyi Soklin fosforiesiintymän hyödyntämiseen Savukoskella. Se tuntuu nykytilanteessa kaukaiselta. Rata Norjan Kirkkoniemelle ei sekään enää liene realistinen. Nyt Suomessa puhutaan Ruotsin ja Norjan välisen Narvikiin ulottuvan malmiradan hyödyntämisestä. Tämä edellyttäisi kuitenkin Haaparannan ja Kemin välisen radan sähköistämistä sekä eurooppalaista raideleveyttä. Malmiradan kapasiteetin lisääminen vastaa myös Ruotsin kaivosteollisuuden tarpeita.
Ruotsalaisessa keskustelussa painotetaan kuitenkin Mittbanan-radan parantamista Norjan Tröndelagista eli Trondheimista Sundsvalliin Pohjanlahdelle. Mittbanan on Ruotsin puolella sähköistetty, toisin kuin rataosuus Norjassa. Asia ei ole uusi. Ruotsille ratayhteys Trondheimista Kölivuoriston yli on varautumista tilanteisiin, joissa Göteborgin sataman käyttö estyisi. Narvikin rata on tässä mielessä turhan syrjässä ja liian kaukana pohjoisessa.
Yhdysvaltain ja Norjan suunnitelmat ennakkovarastoida kalustoa Tröndelagiin saivat Neuvostoliiton jo 1954 protestoimaan Tukholmassa sekä ilmoittamaan Suomelle, että syntyvä uhkakuva sivusi yya-sopimuksen velvoitteita. Ruotsi torjui demarssin ja ulkoministeri Östen Undén totesi, ettei Neuvostoliitto määrittele Ruotsin puolueettomuuspolitikkaa.
Paasikiven päiväkirjoista löytyy mielenkiintoinen pohdiskelu siitä, pitikö Suomen kiinnittää Tukholman huomiota asiaan. Toisin kuin ulkoministeriö, Paasikivi katsoi, ”ettei Suomen pidä esittää Ruotsin hallitukselle pyyntöjä, kehotuksia, vaatimuksia siitä, miten Ruotsin on ulkopolitiik- kansa – Suomen vuoksi – johdettava”. ”Ruotsin hallitus tietää mitä me ajattelemme ja että me katsomme, että Ruotsin nykyinen politiikka on meille hyvä”, Paasikivi jatkoi.1 Näin 84-vuotias presidentti käskytti omiaan seitsemänkymmentä vuotta sitten.
Moskova on ottanut Ruotsin intressit toistuvasti huomioon
Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittolaisuus Naton jäseninä on historiallinen. Nyt kaikki viisi pohjoismaata ovat Naton jäseniä.
Talvisodassa Ruotsin aseapu Suomelle oli huomattavaa, vaikka Ahvenanmaan puolustamisesta ei onnistuttu sopimaan ennen sotaa. Kolmasosa Ruotsin ilmavoimista toimi Pohjois-Suomessa. Talvisodan jälkeen Ruotsin tavoite oli estää uusi sota eli Suomen revanssi. Ruotsin ehdotus valtioliitosta syksyllä 1940 pyrki varmistamaan, että valtioliiton ulkopolitiikan johto säilyisi Tukholmassa. Saksalle tämä ei käynyt alkuunkaan, eikä Stalinkaan oivaltanut Ruotsin logiikan merkitys- tä ennen kuin keväällä 1941, jolloin ratkaisu Suomen liittymisestä Saksan rinnalle oli jo tehty. Silloin Ruotsin uhkakuva oli kuitenkin muuttunut. Saksan hyökkäys Tanskaan ja Norjaan huhtikuussa 1940 vaaransi myös Ruotsin turvallisuuden.
Tukholma toimi myös jatkosodan aikana epävirallisena yhteyskanavana Kremliin. Taas kerran Moskova signaloi Ruotsille eri tavoin ottavansa Ruotsin intressit huomioon. George F. Kennanin arvio summaa sodan lopputuloksen hyvin: ”Suomi säilytti itsenäisyytensä sotilaallisen vastarinnan ja Ruotsin ansiosta.”
Ruotsi pitäytyi perinteisessä puolueettomuudessaan myös sen jälkeen, kun maan vuonna 1948 tekemä esitys skandinaavisesta puolustusliitosta oli kariutunut ja Norja ja Tanska olivat liittyneet 1949 Natoon. Finlandsfråganilla oli vaikutusta siihen, että Tage Erlanderin hallitus ei kallistanut korvaansa vaatimuksille liittyä Natoon. Tämä ei kuitenkaan estänyt Ruotsi aloittamasta erittäin pitkälle menevää sotilaallista yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa. Den dolda alliansen eli salattu liittolaisuus tuli koko laajuudeltaan julkiseen tietoon vasta 1990 luvulla.
Ehkä mielenkiintoisin esimerkki Finlandsfråganista on noottikriisi 1961. Kun ulkoministeri Andrei Gromyko kutsui Suomen lähetillään Eero A. Wuoren luokseen luovuttaakseen tälle neuvostohallituksen nootin, hän antoi heti sen jälkeen nootin kopion Ruotsin lähettiläälle Rolf Sohlmanille. Nootti koski myös Ruotsia. Tämä heijastui Kekkosen sanoista, kun hän Novosibirskin matkansa jälkeen kertoi vakuuttaneensa Neuvostoliiton siitä, että luopuminen ehdotetuista sotilaskonsultaatioista rauhoittaisi jännitystä Pohjois-Euroopassa.
Suomelle oli ensiarvoisen tärkeää, että jäsenyyteen päädyttiin yhtä tahtia
Muistan yllättyneeni miten suorasukaisesti Ruotsin pääministeri Stefan Löfven luonnehti kesäkuussa 2016 Kultaranta-keskusteluissa Ruotsin ja Suomen sotilaallista yhteistyötä: ”Me valmistaudumme operatiiviseen yhteistyöhön rauhanajan olosuhteita laajemmin (bortom fredstida förhållan- den).”
Jo ennen Venäjän täysmittaista hyökkäystä Ukrainaan helmikuussa 2022 oli ilmeistä, että tämä yhteistyö oli edennyt nopeammin ja mennyt pidemmälle ja syvemmälle kuin osapuolet alun perin kaavailivat. Nato-jäsenyyden myötä meistä tuli liittolaisia. Nyt Ruotsi ottaa vastatakseen Naton puolustuksen kehysvaltioroolin Suomessa ja varautuu tarvittaessa siirtämään prikaatin Pohjois-Suomeen. Ruotsi ei silti ole miehittämässä Suomea, kuten Venäjän propagandamaailmassa asia esitetään.
Suomelle oli ensiarvoisen tärkeää, että jäsenyyteen päädyttiin lopulta yhtä tahtia. Olin mukana laatimassa vuonna 2016 ulkoministeri Timo Soinin tilaamaa kansainvälistä selvitystä ”Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista”. Sen tärkein johtopäätös oli: ”Suomen ja Ruotsin yhtäaikainen jäsenhakemus olisi parempi kuin kummankaan maan erillinen liittyminen (Alleingang )”.
Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa pestään yhä Natoon liittymisen jälkipyykkiä. Muistaen pääministeri Löfvenin sanat on mielenkiintoista todeta, että hänen puolustusministerinsä Peter Hultqvist ehdotti pääministeri Magdalena Anderssonille talvella 2022 Nato-jäsenyyden vaihtoehdoksi Ruotsin ja Suomen sotilasliittoa, kuten Erkki Tuomioja on kertonut. Kuulin Carl Bildtiltä, kuinka nimeltä mainitsematon ruotsalainen demarivaikuttaja oli kysellyt, eikö Nato-jäsenyydelle todellakaan löydy vaihtoehtoa.
Sotilasliitto Ruotsin kanssa oli Mannerheimin tavoite. Se jäi tavoittamattomaksi vaihtoehdoksi, kunnes Venäjän aloittama täysimittainen sota Euroopassa muutti kaiken. Sotilasliitto ei siinä tilanteessa enää riittänyt Suomelle eikä Ruotsille.
Heti Suomen ja Ruotsin jätettyä jäsenhakemuksen norjalainen sotilaskuljetus oikaisi keväällä 2022 Pohjois-Suomen ja Ruotsin kautta matkalla Ruijasta Etelä-Norjaan. Vilkaisu karttaan kertoo, ettei Pohjois-Norja enää ole Naton uloke. Myös sen eteläpuoleinen alue on nyt osa liittokuntaa. Norjalaisessa keskustelussa on kuitenkin kiinnitetty huomiota siihen, etteivät kumpikaan, sen enempää Ruotsi kuin Suomi, ole liittäneet jäsenyyteensä omaehtoisia rajoitteita koskien pysyviä tukikohtia, ydinaseiden sijoittamista tai lentotoimintaa Venäjän rajan läheisyydessä.
Norja ja Tanska päätyivät tällaisiin rajoituksiin 1950-luvulla, ja ne ovat osin yhä voimassa. Sen sijaan Suomi ja Ruotsi liittyivät Natoon ilman ehtoja.
Ukrainan sota on osoittanut ydinasepelotteen keskeisyyden
Ukrainan sota on osoittanut, kuinka keskeinen ydinasepelote on sekä Venäjälle että Yhdysvaltain johtamalle liittokunnalle. Silti pieni aktivistijoukko erityisesti Ruotsissa, mutta myös Suomessa keskustelee yhä ydinaseista vanhoin ehdottomin äänenpainoin.
Viime vuoden tärkein elokuva oli epäilemättä kaikki Oscarit kahminut Oppenheimer. Sen sanoma ei suinkaan ollut atomipommin tuhovaikutus – Hiroshima. Kirjan viesti, johon elokuva pohjautuu on tarina ”Amerikan Prometheuksesta”, joka lahjoitti tulen, jota ei enää voi sammuttaa. Ydinase oli keksitty eikä keksintöä voida tehdä tekemättömäksi. Tästä johtui Oppenheimerin tuskainen pohdinta tuhoaseen rajoittamisen välttämättömyydestä – tosin sanoen asevalvonnan tarpeesta.
Vasta Kuuban kriisi vuonna 1962 johti ensim- mäiseen asevalvonta-askeleeseen. Ydinaseiden levittämistä rajoittava ydinsulkusopimus tuli voi- maan 1970. Sen jälkeen maailmaan on tullut joitakin uusia ydinasevaltoja, mutta mikä tärkeintä, ydinaseiden käytön tabu on pitänyt. Kiitos ydinaseiden pelotteen kylmä sota ei muuttunut kuumaksi. Sitä käytiin sijaisotina ja muilla keinoin.
Yhdysvaltain ja Venäjän strateginen ydinasetasapaino – kauhun tasapaino – on tärkein syy siihen, etteivät Yhdysvallat ja sen liittolaiset, Suomi mukaan luettuna, katso voivansa sekaantua suoraan Ukrainan sotaan. Tämä ei ole kuitenkaan estänyt Ukrainan sotilaallista tukemista. Huolimatta Venäjän hämmentävästä tavasta puhua löysästi ydinaseista ja sallia propagandistiensa uhkailla niillä ei liene todennäköistä, että Venäjä turvautuisi ydinaseisiin. Ne ovat käyttökelvottomia Ukrainan sodassa.
Mutta missä kulkee raja? Venäjän doktriinin mukaan se on Venäjään kohdistuva eksistentiaalinen uhka. Mutta kuten Venäjän tunnetuin siviilipuolen ydinaseanalyytikko Aleksei Arbatov on todennut, ei Venäjän presidentti tutki doktriinia, jos hän joskus harkitsee ydinaseen käyttöä.
Epävakaan suurvaltanaapurin uhkaa voidaan korkeintaan yrittää hallita
Euroopan ja Suomen riippuvuus Yhdysvaltain ylivoimaisesta sotilaallisesta kyvystä ja viime kädessä sen ydinasepelotteesta korostaa myös Euroopan haavoittuvuutta.
Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Matti Pesu on pohtinut tätä asetelmaa ja kysynyt, onko Suomen turvallisuuspoliittinen linja kestävällä pohjalla. Suomen turvallisuusrakenteen keskeinen edellytys on Yhdysvaltain suurstrategia, jossa Natolla on keskeinen osa. Se ei kuitenkaan ole Pesun mukaan luonnollinen tai itsestään selvä asia. Nykytilan jatkuminen vaatii Washingtonin halua pitää liittosuhteet keskeisenä ulkopolitiikan työkaluna.
Yhdysvaltain turvallisuuspoliittisen painopisteen siirtyminen Aasian ja Tyynenmeren alueelle lienee vääjäämätöntä. Pesun mukaan alueellisen yhteistyön kehittäminen on tapa vahvistaa eurooppalaista vastuunkantoa. Pohjoismainen yhteistyö on tästä erinomainen esimerkki. Sen kova ydin on Suomen, Ruotsin ja Norjan välinen yhteistyö.
Suomen turvallisuuspoliittinen dilemma eli ratkaisematon ongelma on epävakaan suurvaltanaapurin muodostama uhka. Sitä voidaan korkeintaan yrittää hallita. Nyt tämä näkyy suljetulla itärajalla. Venäjän tapa irtaantua vuosikymmenien kuluessa syntyneestä rajavalvontakulttuurista vuonna 2015 sekä jälleen 2023 merkitsi myös maiden rajaviranomaisten välillä vallinneen luottamuksen pettämistä. Suomen itäraja on yksiselitteinen. Suomen historiallisesti ainutkertainen päätös evakuoida luovutettujen alueiden koko väestö korostaa rajan jyrkkyyttä. Vain kivet rajan tuolla puolen puhuvat suomea.
Itäraja on tunnetusti pitkä, mutta Suomella on vuosikymmenien kokemus sen valvonnasta ja vastapuolen toimintatavoista. Heti sodan jälkeen perustettu, aina kolmen kilometrin leveyteen ulottuva rajavyöhyke on yksi keino varmistaa rajan hallinta ja estää luvattomat ylitykset tai provokaatiot. Rajavartiolaitos on sisäministeriön alainen sotilaallinen organisaatio. Rajan toisella puolella on vastaava tilanne: Venäjän rajapalvelu on vuodesta 2003 lähtien ollut jälleen osa Venäjän turvallisuuspalvelua FSB:tä, kuten sen neuvostoaikainen edeltäjä oli osa KGB:tä.
Mikään maa ei voi hallita rajaansa kuin yhteistyössä vastapuolen kanssa
Tilanne Baltian maiden rajoilla poikkeaa osittain Suomen tilanteesta.
Viro yhdisti Nato-jäsenyyden toteuduttua rajavartioston poliisiin, vaikka Venäjän vastaisen rajan valvonta ei ole poliisitehtävä. Tilanne Puolan ja Valko-Venäjän rajalla on puolestaan johtanut dramaattisiin tilanteisiin, joilta Suomessa on toistaiseksi vältytty.
Tuore puolalainen elokuva Green Border on näkemisen arvoinen. Se kertoo millaiseksi välineellistetty maahantulo voi ääritapauksessa kehittyä, tosin kovin erilaisissa olosuhteissa kuin Suomen rajalla. Valkovenäläisten rajavartioiden ja heidän käyttämiensä rikollisjoukkojen brutaalius on hätkähdyttävää. Elokuva kritisoi myös Puolan rajavartioiden toimintaa. Väkivaltaa kaihtamatta molemmat maat työntävät ja palauttavat pakolaisia piikkilanka-aidan yli. Toisaalta elokuva kertoo puolalaisen kansalaisyhteiskunnan toiminnasta, siitä miten kansalaiset yrittävät auttaa rajojen välimaastoon loukkuun jääneitä pakolaisia.
Myös Norjan maarajalla tilanne on erilainen kuin Suomessa. Tuo Schengen-raja on yhä rajoitetusti auki. Toisin kuin Suomessa, Norjalla ei ole rajavyöhykettä. Tämä sallii muun muassa turistien lähestyä varsinaista rajalinjaa. Tosin nyt Norja suunnittelee Suomen esimerkin mukaisen raja-aidan rakentamista, sillä Norja on myös etulinjan maa.
Norjan tärkein raja on kuitenkin sen pitkä meriraja, josta Norja ja Venäjä sopivat vasta vuonna 2010. Mannerjalustan vetykaasuesiintymät sekä Barentsinmeren kalarikkaudet ovat Norjalle ensiarvoisen tärkeitä. Aivan erityisen haasteen muodostaa Norjalle kuuluvien Huippuvuorten hallinta, jonka kansanoikeudellisia perusteita Venäjä lisääntyvässä määrin haastaa.
Yhtä kaikki: mikään maa, ei suuri eikä pieni, ei voi kestävästi hallita rajaansa ilman yhteistyötä vastapuolen kanssa. Tämä koskee niin Venäjän ja Kiinan välistä rajaa kuin Yhdysvaltain ja Meksikon rajaakin. Tilanne Suomen itärajalla tai Suomen suhteet Venäjään tuskin selkenevät ennen kuin Ukrainan sota päättyy ja tyyli Kremlissä muuttuu.
Kirjoitus perustuu René Nybergin Paasikivi-Seuran Turpokäräjillä Joensuussa 5.10.2024 pitämään esitelmään. Väliotsikointi on toimituksen.
