Mauno Koiviston muistelmien lakonisen siloittelematon ajankuva on muistutus ulkopolitiikan johtajan yksinäisyydestä ja vastuusta, René Nyberg kirjoittaa Historian tekijät -teoksen uuden painoksen jälkisanoissa.
Mauno Koiviston ulkopoliittiset muistelmat tarjoavat aikamatkan, jonka huomiot yli kolmenkymmenen vuoden takaa ovat yllättävän ajankohtaisia. Kirja on lukuelämys ja sen lakonisen siloittelematon ajankuva muistutus ulkopolitiikan johtajan yksinäisyydestä ja vastuusta.
Kolmannesta kaudesta kieltäytynyt Koivisto kertoo halunneensa ”pitää kiirettä” kirjojensa kanssa, sillä ”moni viime vuosina tehty kannanotto ja päätös kaipaa varhaista lisävalaistusta”. Koivisto oli kirjallinen presidentti, mistä hänen laaja tuotantonsa kertoo. Erityisesti hänen historialliset pohdintansa kirjassa Venäjän idea (2001), joka on käännetty lukuisille kielille, ovat tulleet Ukrainan sodan myötä uudestaan laajempaan tietoisuuteen. Täytyy toivoa, että Sauli Niinistö, joka niin ikään on kirjallinen presidentti, hyödyntää päiväkirjaansa ja tarttuu kynäänsä, kun hänen kautensa päättyy.
Koiviston muistelmat kertovat miehestä, joka oli paremmin valmistautunut tehtäväänsä kuin
hänen seuraajansa. Myös hänen kielitaitonsa oli laajempi kuin hänen edeltäjänsä tai hänen seuraajiensa. Hän osasi käyttää useampia kieliä, kuten Ryti, Mannerheim tai Paasikivi. Luontevan ruotsin ja tasokkaan englannin sekä pärjäävän saksan lisäksi Koivisto oli sitkeällä, monivuotisella opiskelulla hankkinut hämmästyttävän hyvän venäjän kielen taidon. Saatoin todeta tämän vuonna 2002, kun Koivistoa haastateltiin Majak-radion tunnin kestäneessä suorassa lähetyksessä Moskovassa. Hän puhui venäjää laajalla sanavarastolla ja kieliopillisesti oikein. Kunnioitettava saavutus, kun muistaa, ettei hän koskaan ollut viettänyt pitempiä aikoja maassa.
Koiviston sujuvasta venäjän taidosta oli hyötyä erityisesti tiiviissä kanssakäymisessä Mihail Gorbatšovin kanssa. Joskus avustajat työnnettiin sivuun ja keskustelu käytiin ilman tulkkeja. Kyky puhua venäjää auttoi Koivistoa ymmärtämään vivahteita myös entisten neuvostotasavaltojen sekä Varsovan liitosta irtaantuneiden Itä-Euroopan maiden johtajien kanssa. Hänen tavatessaan Baltian maiden presidenttejä heidän ainoa yhteinen kielensä oli venäjä, jota nämä eivät halunneet käyttää.
Muistelmat perustuvat Koiviston laajaan arkistoon, johon kuuluvat myös hänen järjestelmällisesti nauhoittamansa keskustelut. Esko Aho on kertonut, että Koivisto kutsui hänet usein puheilleen kouluttaakseen nuorta pääministeriä. Yksinpuheluillaan hän samalla selvensi omia ajatuksiaan. Näin ollen arkistosta löytyvät puretut nauhat ovat ainutkertainen alkuperäislähde.
Koivisto johti päättäväisen harkitusti Suomen hakeutumista EY:öön
Koivisto oli tietoinen asemastaan ja teki heti alusta alkaen selväksi, ettei aio ”tärvellä Paasikiven ja Kekkosen perintöä, enkä myöskään salli sitä tärveltävän”. Samalla hän ilmoitti, miten aikoi toimia. Vanhalla linjalla jatkettiin: ”Kaikki, mikä oli käynyt edeltäjälleni, kävi myös minulle.” Sen sijaan hän ilmoitti alivaltiosihteeri Keijo Korhoselle haluavansa muutosta menettelytavoissa. Ulkoministeriön virkamiesten tuli olla ensi sijassa tekemisissä ulkoministerin ja hallituksen kanssa.
Toisaalta Koivisto hyväksyi, että suojelupoliisin päällikkö Seppo Tiitinen jatkoi Kekkosen ajantavoin suoran yhteyden pitämistä presidenttiin. Vasta toisen kautensa lopussa, Neuvostoliiton
hajottua, Koivisto kehotti Tiitistä raportoimaan ensi sijassa sisäministerille, lisäten muistelmiin-
sa poikkeuksellisen tunnustuksen: ”Olin tyytyväinen Seppo Tiitisen työhön Suojelupoliisin pääl-
likkönä. Seuraajan löytäminen (1990) hänelle oli vaikea tehtävä.”
Koiviston kovuus tulee esille siinä päättäväisen harkitussa tavassa, jolla hän johti hakeutumista Euroopan yhteisöihin (EY) eli myöhempään Euroopan unioniin. Mieleen tulee hakematta Sauli Niinistön rooli Suomen Nato-jäsenyyden varmistamisessa. Kun Koivisto Ahon kanssa pohti hakemuksen jättämistä, hän korosti: ”Teen tavalla tai toisella tiettäväksi (…) mikä on tilanne, jos eduskunta asettuu tämmöisissä asioissa toiselle kannalle kuin tasavallan presidentti. En pidä sitä kovin todennäköisenä, mutta ilmeisesti minun täytyy markkeerata aika jyrkkä linja, ettei tästä tule yleistä pyrkimystä asioitten läpihuutamiseen ilman että katsottaisin, mitä päätöksiä tehdään ja mikä on asioiden tärkeysjärjestys.” Koivisto lisäsi var-
muuden vuoksi, ettei hänen aikomuksenaan ollut ”hellittää ollenkaan otettani siitä, mitä pidin järkevänä käyttäytymisenä”.
Esimerkin Koiviston itsevarmuudesta kertoo keskustelu Tiitisen johtaman valtiosääntökomitean jäsenten kanssa Presidentinlinnassa huhtikuussa 1992. Koivisto oli ilmoittanut pääministeri Aholle lähtevänsä siitä, että pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa. Kun eräs komitean jäsen kysyi: Entäs jos pääministeri ja presidentti ovat eri mieltä? Miten se ratkaistaisiin? Tähän Koivisto: ”Den dagen den sorgen.”
Koiviston päähuomio oli Neuvostoliitossa, jonka historiaan hän oli hyvin perehtynyt
Muistelmien alkusivuilta löytyvä toteamus on terveellinen muistutus nykylukijalle, miten vaikeaa – jopa mahdotonta – on ennakoida tulevaa: ”Lähdin olettamuksesta, että suuria mullistuksia ei tulisi ta-
pahtumaan, ei ainakaan Euroopassa.” Myöskään uusille näkyville aloitteille ei Koiviston mukaan
ollut Suomen ulkopolitiikassa tarvetta.
Koivisto myöntää, että Neuvostoliiton hajoaminen oli järkytys. Hän odotti siitä paljon pahempia seurauksia kuin mitä tuli – tosin lisäten viisaasti, ettei vieläkään ollut nähty kaikkia seurauksia. Puheessaan Euroopan neuvostossa Strasbourgissa toukokuussa 1990 hän totesi avoimesti, että kaikki itseään kansainvälisen politiikan asiantuntijoina pitävät tuntevat itsensä harrastelijoiksi. Suurvaltaimperiumin hajoaminen oli tapahtunut lähes verettömästi, kunnes Venäjä päätti asevoimin palauttaa Ukrainan valtaansa ja aloitti Euroopan suurimman sodan sitten toisen maailmansodan.
Koiviston päähuomio oli Neuvostoliitossa, jonka historiaan hän oli hyvin perehtynyt. Suomen suhteet itänaapuriin olivat hyvät, tai kuten Juri Andropov totesi Koivistolle: ”Olemme painimme painineet ja oppineet toisemme tuntemaan.” Molemmilla oli sotakokemusta Karjalan rintamalta, Koivistolta rivimiehenä erikoisjoukoissa ja Andropovilta Puna-armeijan Karjalan rintaman partisaanitoiminnan johtajana. Varapresidentti George Bushille Koivisto korosti, että neuvostoliittolaiset olivat aina osoittaneet kunnioitusta suomalaisia keskustelukumppaneita kohtaan. Koiviston mukaan ulkoministeri Andrei Gromyko oli epäröimättä vastannut Saksan liittotasavallan ulkoministerille Hans Dietrich Genscherille, kun tämä oli kysynyt mihin naapurimaahan Neuvostoliitolla oli parhaat suhteet: ”Suomeen”. Totesin itse usein 2000-luvun Moskovassa, että Venäjällä on ongelmia kaikkien naapurimaiden – (pieni tauko) – paitsi Suomen kanssa.
Koivisto toteaa lakonisesti tietäneensä Neuvostoliiton toiminnasta Suomessa enemmän ”kuin venäläiset luulivat minun tietävän”. Yhtenä merkittävänä tietolähteenä olivat Neuvostoliitosta länteen loikanneiden tiedustelumiesten tiedot. Myöhemmin tilanteen kärjistyessä Neuvostoliitossa Koivisto seurasi kiihtyvää keskustelua Tallinnasta näkyvien televisiolähetysten sekä BBC:n julkaiseman laajan käännösmateriaalin avulla. Voi vain kuvitella, että Koiviston kommentit Kommunistisesta manifestista (1848), Kronstadtin kapinasta (1921) tai anarkosyndikalismista ylittivät omaa historiaansa yleensä huonosti tuntevien neuvostoliittolaisten keskustelukumppanien tietotason.
Vaikka Koivistolla oli pääministerinä ollut oma kotiryssänsä, hänelle valkeni vasta presidenttinä, että neuvostojohto edellytti siihen pidettävän yhteyttä KGB:n residentin kautta. Tämä tapahtui niin sanotun puoluelinjan avulla. Tehtaankadun KGB:n asemapäällikkö eli residentti oli se henkilö, jolla oli suora yhteys kommunistisen puolueen (Nkp) keskuskomitean sihteeristöön ja sitä kautta puolueen johtoon. Kun asia koski suoraan pääsihteeriä, residentti toimitti viestin Gorbatšovin avustajalle Anatoli Tšernjajeville. Tästä kiertoilmaisu ”puoluelinja” erotuksena lähetystön diplomaattilinjaan, jonka yhteydet rajoittuivat ulkoministeriöön eli MID:iin.
Koiviston suhteet sujuvaa suomea puhuviin KGB:n residentteihin Viktor Vladimiroviin (1977–1984) ja vuodesta 1985 alkaen Feliks Karasjoviin kehittyivät vuosien mittaan luonteviksi ja luottamuksellisiksi. Esimerkkinä tästä Koivisto kirjaa Vladimirovin pojanpojan sutkauksen, jonka isoisä kertoi: vanhojen neuvostojohtajien peräkkäiset hautajaiset olivat kuulemma ”Äkillisten Hautajaisten viisivuotiskausi”.
Vladimirovia Koivisto luonnehtii ”johonkin mittaan turhamaiseksi”, mistä kertonee, että hän oli omien sanojensa mukaan asettanut Suomeen siirtymisensä ehdoksi, ettei hänen tarvitse tavata yhtään kommunistia! Karasjov (oikealta nimeltään Sutyrin ja Helsingissä lempinimeltään Feliks Onnellinen) sen sijaan oli ”hillitympi”. Molemmat hoitivat Koiviston mukaan tehtävänsä hyvin. ”Vladimirov hieman näkyvämmin ja Karasjov hilaisesti.” Mutta itsetietoisten residenttien tiedoilla Kremlin huipulta oli rajansa. Ennen matkaansa tapaamaan Andropovia Koivisto kysyi Vladimirovilta, onko olemassa rouva Andropovaa. Vladimirov joutui myöntämään, ettei tiennyt.
Neuvostoliiton romahtamisen perimmäiset syyt olivat taloudellisia
Neuvostoliiton hajoaminen muutti kaiken, mutta kuten ranskalaiset sanovat: mitä enemmän asiat
muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samoina (plus ça change, plus c’est la même chose). Valta säilyi Kremlissä ja presidentin hallinto otti Nkp:n keskuskomitean sihteeristön paikan. Se muutti sihteeristöltä vapautuneisiin tiloihin Vanhalle aukiolle (Staraja ploštšad) Kremliä vastapäätä olevaan kortteliin ja on tänään suurempi kuin keskuskomitean sihteeristö aikoinaan.
Myöskään yhteydenpidon logiikka ei kadonnut, vaikka kanavat muuttuivat. Aina Ukrainan sotaan saakka tasavallan presidentin yhteys Kremlin hallitsijaan oli Suomen ja Venäjän suhteiden tärkeä varmistin. Tehtaankadun lähetystön rooli haihtui, samoin residenttien. Puolueen, sen keskuskomitean ja politbyroon katoaminen merkitsi Kremlin hallitsijan vallan kontrollin loppumista. KGB:n seuraaja FSB, kuten muutkin voimaministeriöt, silovikit, ovat tilivelvollisia vain Kremlille.
Yhteys Venäjän presidenttiin hoidettiin hänen ulkopoliittisen avustajansa kautta. Se tapahtui
tasavallan presidentin kanslian ja Moskovassa olevan suurlähetystön kautta. Muistan vaikutus-
valtaisen suurlähettilään, entisen ydinvoimaministerin Aleksandr Rumjantsevin (2006–2017) reaktion, kun hänelle selvisi, että joku hänen Putinille välittämänsä viesti ei ollut mennyt perille. Hän totesi harmistuneena, että hoitaisi tästä lähtien yhteyden Kremliin itse suoraan Juri Ušakovin kautta. Ušakov on toiminut Putinin ulkopoliittisena avustajana vuodesta 2012 saakka. Ulkoministeriön eli MID:in rooli rajoittui kuten neuvostoaikanakin päätösten toimenpanoon. Venäläinen hallintokulttuuri ei mahdollistanut sujuvaa yhteydenpitoa, mistä taas välillä aiheutui tietokatkoksia. Neuvostoliiton romahtamisen perimmäiset syyt olivat taloudellisia. Järjestelmä ei toiminut, eikä se enää loppuvuosina kyennyt edes ruokkimaan väestöään. Koivisto totesi Tokiossa vuonna 1986 Japanin pääministeri Yasuhiro Nakasonelle: ”Neuvostoliitossa uskonvarmuus on kadonnut, nyt virheetkin tunnustetaan. Aikaisemmin muilla mailla oli pulmia, Neuvostoliitolla saavutuksia.” Koivisto todistaa kuten monet muut, että Gorbatšov uskoi lujasti järjestelmään. Hän piti neuvostojärjestelmää elinkelpoisena ja NKP:tä uudistumiskykyisenä vielä elokuun 1991 kaappausyrityksen jälkeenkin. Varapresidentti Bush kertoi Koivistolle olleensa ”äimistynyt” siitä, miten vähän Gorbatšov todella tiesi vapaasta markkinataloudesta. Myös Koiviston usein tavannut akateemikko Georgi Arbatov (joka toimi O.V. Kuusisen avustajana 1950- ja 1960-lukujen taitteessa) totesi, että Gorbatšov oli jo alusta, vuodesta 1985 lähtien ollut valmis kaikkiin muutoksiin politiikan osalta, mutta ei hyväksynyt taloudellisia muutoksia. Mutta Koiviston sanoin: ”Hänen oli kuljettava tämä tie loppuun.”
Koivisto kävi sisältörikkaita keskusteluja Neuvostoliiton uudistuksista Yhdysvaltain ulkoministerin George Shultzin (1982–1989) kanssa, jolle Koivisto selosti Neuvostoliton johtavan taloustieteilijän, akateemikko Abel Aganbegjanin kanssa käymäänsä keskustelua. Aganbegjan ymmärsi markkinoiden merkityksen, mutta kiisti liikkeessä olevan rahan valtavan määrän muodostaman ongelman.
Talouden merkityksen aliarvioinnissa Gorbatšov muistuttaa toista hallitsijaa, joka on vaarassa menettää valtakuntansa, eli Putinia. Putin peri valtion, joka oli siirtynyt markkinatalouteen aikana, jolloin öljyn hinta oli korkea. Hän toteutti merkittäviä uudistuksia, muun muassa vero- ja sähköreformin. Lisäksi hän kuunteli finanssiministeri Aleksei Kudrinia ja hyväksyi öljytulojen rahastoinnin. Tällä tavalla hän keräsi huomattavan (sota)kassan. Suurvaltasuhteet ja geopolitiikka olivat kuitenkin etusijalla. Talouden tehtäväksi jäi yhteiskuntarauhan takaaminen.
Vaikka Putin luotti talousasioista vastaaviin, valtion osuuden jatkuva kasvattaminen vinoutti Venäjän taloutta. Sen sijaan hänen suhteensa liikemiehiin – myös pienempiin ja yleensä vapaaseen yritteliäisyyteen – oli epäluuloinen. Venäjälle ei missään vaiheessa syntynyt omaisuuden suojaa, sillä oikeusvaltiokehitys tukehtui alkuunsa. Putin suosi omaa lähipiiriään, mikä lisäsi korruptiota ja vääristi taloutta. Päätös sodasta Ukrainaa vastaan tapahtui ilman, että Putin kuuli talousvastaavia, edes pääministeriä. Viron tilanteen nopea kärjistyminen huolestutti Koivistoa Neuvostovallan murentuminen avasi Baltian maille näkymiä, joita Koivisto seurasi huolella ja huolestuneena. Erityisesti tämä koski Viroa. Neuvostoliiton suurlähettiläs Boris Aristov (1988–1992) esitti marraskuussa 1988 Koivistolle toivomuksen, etteivät ulkopuoliset maat puuttuisi kehitykseen Virossa. ”Totesin, että nämä ovat asioita, jotka koskettivat Suomen kansassa syviä tuntoja”, Koivisto vastasi.
Viron tilanteen nopea kärjistyminen huolestutti Koivistoa, jonka lähtökohtana oli: ”Neuvostoliiton suhteemme menivät kaikkien muiden edelle, mutta jos uudistus Virossa onnistuisi ja pysyisi aisoissa, se voisi suhteitamme rikastuttaa. Pelkäsin, että jos se taas epäonnistuisi, siitä tulisi meillekin pahoja haavoja.” Hän koki, että Suomen ja Viron suhteissa oli samoja piirteitä kuin Suomen ja Ruotsin välillä talvisodan aikana. Tässä yhteydessä Koivisto pohtii myös Suomen ja Baltian maiden tilanteiden eroa vuonna 1939. Tärkeimmäksi syyksi, miksi Baltian maat valitsivat toisin kuin Suomi, Koivisto nostaa autori-
taaristen hallitusten suhteen kansaansa. Baltian maissa hallitus ei luottanut kansaan. Suomessa sen sijaan hallitus luotti kansaan ja ilmeisesti myös kansa hallitukseen. Mielenkiintoinen on myös Koiviston pohdinta Suomen maailmankuvan romahtamisesta vuonna 1939. Hän on tässä eri linjoilla kuin sekä
Paasikivi että Kekkonen, joiden mielestä Suomi olisi viisaammalla politiikalla säästynyt paljolta, ehkä sodaltakin. ”Minulle tämä kysymys on avoin. Hyvän ja huonon vaihtoehdon välillä voi oikean ratkaisun tehdä vähemmänkin viisas. Mutta hyvin huonojen vaihtoehtojen välinen valinta on vaikeaa ja tuskallista. Suomen hallitus toivoi parasta ja varautui pahimman varalta.”
Viron tilanne tuli jatkuvasti esille myös Koiviston keskusteluissa median kanssa. Hän kiistää ”Suomen varovaisen linjan”. Hän ei ollut havainnut muiden linjan kovin merkillisesti poikenneen siitä mitä Suomen taholta oli esitetty. Kun olemme yleensä olleet pidättyväisiä arvioinneissamme tapahtumista, jotka tapahtuvat maapallon toisella puolella, hän pohti, niin ”miksi emme olisi pidättyväisiä, jos tapahtuu jotakin meidän lähiympäristössämme, ja kun olemme korostaneet naapurisuhteiden merkitystä ulkopolitiikkamme ensimmäisenä periaatteena (…) olemme silloin erityisen pidättyväisiä.” Koiviston mukaan Skdl:n johto oli hänelle hyvä kumppani keskustelussa Virosta, sillä heillä oli yhteyksiä myös Viron kommunisteihin.
Koiviston syvää vastuuntuntoa kuvaa seuraava pohdiskelu: ”Kun emme voi pientä ryhtyä arvostelemaan, niin syntyy kyllä erikoinen tilanne, jos me ryhdymme suurta arvostelemaan. Jos me osoitamme sympatiaa, niin meidän on vaikea tietää mihin käyttöön se tulisi ja tehtäisiinkö siitä mahdollisesti johtopäätöksiä, että meiltä on tukea saatavissa enemmänkin kuin sitä on.” Keskustelussa George Bushin kanssa hän muistutti Suomen kokemuksista talvisodassa ja sen loppuvaiheessa luvassa olleesta länsivaltojen avusta. Koiviston mukaan ”sympatiailmapiiri saattaa vaarantaa todellisen tilanteen näkemisen”. Tämä on huomio, joka ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan.
Pohtiessaan laajemmin tilannetta Itä-Euroopassa Koivisto toteaa useamman kerran, että Neuvostoliiton tunkeutuminen Afganistaniin oli Euroopan kannalta sikäli ”jopa onnellista”, että muutoin kynnys marssia Puolaan olisi ollut matalampi kuin miksi se osoittautui. Tässä hän viittaa myös Arbatovin samansuuntaiseen arvioon.
Koivisto ilmoitti, ettei hän luopuisi missään tilanteessa ylipäällikkyydestä
Koivistolla oli tiiviit suhteet Pohjoismaihin niin pääministerinä, valtiovarainministerinä kuin Suomen Pankin pääjohtajana. Nordek-hankkeeseen (1968–1970) viitaten Koivisto pahoittelee, ettei hänelle ehtinyt syntyä Olof Palmen (1969–1976, 1982–1986) kanssa sellaista ”resoneerausyhteyttä” kuin hänellä oli tämän edeltäjään Tage Erlanderiin (1946–1969). Koivisto luonnehtii keskusteluyhteyksiään kaikkiin pohjoismaisiin kollegoihinsa toisen pääministerikautensa (1979–1982) aikana ”miellyttäviksi ja hedelmällisiksi” lisäten, että ”jostakin vaikeasti selitettävästä syystä läheisimmät suhteet minulle syntyivät (Ruotsin) Thorbjörn Fälldinin (1976–1978, 1979–1982) kanssa”.
Baltian maiden kriisi aiheutti jännitteitä pohjoismaisessa yhteistyössä. Erityisesti tämä koski Tanskaa. Koivisto totesi Ruotsin pääministerille Ingmar Carlssonille ”sen minkä olin sanonut julkisuuteenkin: Suomen oli helpompi toimia Baltian kriisin suhteen yhteistyössä melkein minkä tahansa muun maan kuin Tanskan kanssa”. Kontrasti nykypäivään on melkoinen, kun Koivisto toteaa hallituksen neuvonpidossa ennen Pohjoismaiden neuvoston kokousta Kööpenhaminassa alkuvuodesta 1991: ”Täytyy paneutua ja katsoa, miten pohjoismainen yhteistyö vielä kestäisi tämänkin koettelemuksen.”
Kirjatessaan näkemyksiään tehtävästään tasavallan presidenttinä Koivisto ilmoitti, ettei hän tule missään tilanteessa luopumaan puolustusvoimien ylipäällikkyydestä. Edelleen hän toteaa Kekkosen suhtautuneen varsin skeptisesti puolustusvoimien kykyyn taata maan turvallisuus ja painottaneen voimakkaasti ulkopolitiikan keinojen ensiarvoisuutta. ”Minulla on ollut myönteisempi käsitys puolustusvoimien merkityksestä”, Koivisto huomauttaa. Hän viittaa tässä yhteydessä Draken-torjuntahävittäjien hankintaan merkittävänä periaateratkaisuna. ”Sotilaallista tyhjiötä ei hyväksytä.”
Koiviston syvällisestä paneutumisesta turvallisuuspolitiikan suuriin kysymyksiin kertoo paitsi hänen jatkuva vuoropuhelunsa Ruotsin ja Norjan pääministerien kanssa, ennen muuta hänen hämmästyttävän laaja ja yksityiskohtainen kirjeenvaihtonsa varapresidentti Bushin kanssa strategisten aseiden rajoittamisesta. Myös Kiinan johtajien kanssa Koivisto kävi selventävää kirjeenvaihtoa. Hän kirjaa mielenkiintoisella tavalla Kiinan johtajien huomioita Neuvostoliiton ja Venäjän synneistä. Pääministeri Zhao Zijangin (1980–1987) mukaan Kiina tavoitteli hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Mutta sen tiellä oli
kolme estettä: Neuvostojoukkojen keskitykset Kiinan rajalle, Neuvostoliiton tuki Vietnamille Kamputseassa ja Neuvostoliiton toiminta Afganistanissa. Keskustelussa Deng Xiaopingin kans-
sa lokakuussa 1988 tämä jakoi puheenvuoronsa kahteen osaan: kymmenen minuuttia Venäjän syntejä ja toiset kymmenen minuuttia Neuvostoliiton syntejä.
Koivisto oli haluton kajoamaan Ahvenanmaan asemaan
Koiviston kauden ehkä eniten huomiota herättänyt ratkaisu oli syyskuussa 1990 tehty päätös todeta yksipuolisesti, että Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen III osan sotilaalliset määräykset olivat menettäneet merkityksensä. Koivisto oli lokakuussa 1989 kysynyt Gorbatšovilta, muistaako hän miten Kommunistinen manifesti vuodelta 1848 alkaa: ”Aave liikkuu Euroopan yllä.” Koiviston mukaan nyt voitiin mukaillen sanoa, että Saksojen yhdistymisen aave liikkui Euroopan yllä. Keskustelu käytiin Helsingissä vain kaksi viikkoa ennen Berliinin muurin murtumista. Irtaantuminen Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista rajoituksista poisti Suomen suvereenisuutta koskevat rajoitukset vain pari viikkoa ennen kuin yhdistyneen Saksan täysivaltaisuus palautui. Tämä oli Operaatio Paxina tunnetun aloitteen kantava idea, vaikka rajoitusten poistamisella oli myös sotilaallista merkitystä. Sen sijaan sen tarkoituksena ei ollut valmistella yya-sopimuksen kumoamista, joka tapahtui vasta Neuvostoliiton hajottua. Historiallisesta perspektiivistä asiat liittyivät toki toisiinsa, mutta syksyllä 1990 huomio keskittyi vain rauhansopimuksen asettamiin sotilaallisiin rajoituksiin. Esittäessäni Operaatio Paxin ensimmäisen luonnoksen pääsiäisen alla vuonna 1990 ei kenenkään päähän pälkähtänyt, että rauhansopimuksen III luvun määräysten kumoaminen avaisi keskustelun rauhansopimuksessa sovituista alueluovutuksista. Hallituksen vastaus tätä koskevaan eduskuntakyselyyn oli yksiselitteinen. Koivisto oli jo alkuvuodesta 1989 viestittänyt Gorbatšoville, että myönnytykset Japanille tärkeässä saarikysymyksessä eivät nostaisi Suomen taholta esiin vaatimusta Karjalan palauttamisesta.
Suomen irtaantuminen Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista määräyksistä kirvoitti myös keskustelun Ahvenanmaan asemasta. Koivisto oli haluton kajoamaan maakunnan asemaan. Pääministeri Carl Bildt oli pelännyt, että Suomi pyrkisi muuttamaan saarten demilitarisoitua statusta. Koivisto vakuutti Bildtin neuvonantajalle Krister Wahlbäckille, ettei siitä ollut kysymys.
Kuten Koivisto tilanteen kirjaa: ”Pikemminkin kysymys oli siitä, että Ahvenanmaa näytti olevan uhattuna lähinnä Suomen taholta ja haki turvaa muista maista, Venäjää ja Viroa myöten.” Tällä hän viittasi keskusteluun, jossa Suomen puolustusvoimien toimenpiteet saarten ”puolustamisen mahdollistamiseksi” tulkittiin uhaksi niiden erityisasemaa vastaan. Koivisto piti tätä loukkaavana. Toisin kuin nykyään, ahvenanmaalaiset näkivät tuolloin Venäjän Maarianhaminankonsulaatin maakunnan statusta vahvistavana tekijänä.
Pakolaisvirran edessä ei saanut nostaa käsiä pystyyn
Koiviston muistelmien ehkä yllättävin kohta nykylukijalle lienee kuvaus siitä, miten Suomi oli täysin valmistautumaton pakolaisvirtaan Neuvostoliitosta. Marraskuussa 1990 Suomeen tuli junalla yhdellä kertaa 119 somalialaista ja seuraavana päivänä lisää. Koiviston mukaan ”huipputapaus oli se, kun suomalaisella bussilla tuli Leningradista somaleja ja rajalla vain todettiin, että jaaha, pakolaisia, selvä on, Lahteen menossa. Ei otettu edes nimiä ylös”.
Pääministeri Harri Holkerin mukaan Suomi oli lain mukaan pakolaisvirran edessä voimaton. Koivisto katsoi, että valtiovallan oli huolehdittava asioiden pysymisestä järjestyksessä. Käsiä ei saanut nostaa pystyyn. Hän oli huolissaan siitä, että jyrkästi kasvanut pakolaisvirta aiheuttaisi nopeassa tahdissa muukalaisvihan. Koivisto oli tiukkana ja totesi hallituksen ulkoasianvaliokunnalle: ”On välttämätöntä, että Neuvostoliitossakin ymmärretään, että me palautamme, me palautamme tarvittaessa vaikka koko junan.”
Myöhemmin Neuvostoliiton hajottua Koivisto pohti pääministeri Ahon kanssa rajavartiolaitoksen resursseja: ”Me emme saa olla sen varassa, että rajaa vartioidaan itäpuolelta. Tai sanotaan, ettei ainakaan ratkaisevasti sen varassa. Onhan se tietysti helpottanut vartiointia meidän puolellamme, vaikka emme ole sitä julkisesti neuvostoliittolaisille sanoneet.” 1950-luvulta asti luotu ja kehittynyt rajavartiointijärjestys toimi aina vuodenvaihteeseen 2015–2016 saakka, jolloin Venäjä yllättäen työnsi kolmansien maiden kansalaisia Suomen ja Norjan rajan yli. Tämä ”hybridioperaatioksi” todettu toiminta rikkoi rajaviranomaisten välisen luottamuksen. Se asetti presidentti Niinistön vastaavanlaiseen tilanteeseen, jossa Koivisto oli ollut 1990-luvun alussa. Myös Niinistön tehtäväksi jäi patistaa hallitusta toimimaan. Samoin Niinistö joutui kiirehtimään useampia hallituksia tiedustelulakien uudistamisessa.
Kokemus Venäjän hybridioperaatiosta sekä vuonna 2019 hyväksytty moderni tiedustelulaki vahvistivat Suomen puolustuskykyä, kun Venäjä hyökkäsi vuonna 2022 Ukrainaan.
Taloudelliset syyt olivat EU-ratkaisussa toisen luokan kysymyksiä
Turvallisuuspoliittiset syyt olivat Koiviston mielestä se näkökohta, joka kaikkein voimakkaimmin puhui siihen suuntaan, että ”meidän piti EY:öön liittyä”. Hänen mukaansa taloudelliset syyt olivat kuitenkin toisen luokan kysymyksiä. ”Mutta tätä ei minusta saanut mennä julkisuuteen sanomaan”, kirjoittaa Koivisto ja lisää: ”Jos me sanoisimme, että turvallisuuspoliittisista syistä meidän tulisi liittyä, eikä liittyminen sitten toteutuisikaan, niin mikä meidän asemamme silloin olisi? Minun arvioni mukaan se olisi heikentynyt.” Tämä presidentin täsmennys oli myös ohje ulkoasiainhallinnolle. Vaikka Koivisto ei sitä sano, niin ero Ruotsiin oli tässä asiassa merkittävä. Ruotsille jäsenyys oli ennen muuta talous- ja kauppapoliittinen kysymys. Koivisto myös kirjaa keskustelun Länsi-Euroopan Unionista (WEU) sekä toteaa Naton pääsihteeri (1988–1994) Manfred Wörnerin selvästi ilmoittaneen, ettei Nato ole kiinnostunut lisäämään jäsenmääräänsä.
Koiviston pohdiskelu hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa epävakaasta maailmasta ja muun muassa ”rauhaan pakottamisesta” käydystä keskustelusta heijastaa hänen syvimpiä tuntojaan: ”Läntinen maailma elää varsin leveästi. Jos siitä pitäisi jotakin ottaa pois tai jonkun terveytensä ja henkensä panna alttiiksi, niin siihen ei ole valmiutta. Missä on se voima, kun alkavat asiat mennä oikein huonosti, panna voima voimaa vastaan. Se on vielä näkemättä.” Pohtiessaan ulkopoliittisen päätöksenteon parlamentarisointia Koivisto toteaa, ettei hän ole varsinaisesti huolissaan siitä, etteikö meidän järjestelmämme toimisi. ”Olen huolissani siitä, ettei tule olemaan riittävää häikäilemättömyyttä ja kovuutta sitten kun pitäisi panna järjestelmä toimimaan.”
Yhdistän nämä pohdiskelut Koiviston radiohaastatteluun Moskovassa 2002 hänen kirjastaan Venäjän idea. Toimittajan kysymykseen, että mikä on Suomen idea, Koivisto vastasi epäröimättä yhdellä sanalla: vyžit – säilyä hengissä. Istuin studiossa ja minulle tuli kyynelet silmiin. Aamupäivällä suurlähetystössä Koivisto oli arvoituksellisesti todennut, ettei hän presidenttikautenaan kohdannut todella vaikeita kysymyksiä. Tuskin kukaan kuulijoista ymmärsi, mitä Suomen entinen presidentti tarkoitti, ja siksi kysyin asiaa häneltä jälkeenpäin. ”Suomen olemassaolo ei ollut uhattuna”, Koivisto vastasi.
Artikkeli on lyhennelmä René Nybergin Mauno Koiviston Historian tekijät -teoksen uuteen painokseen kirjoittamista jälkisanoista. Kirja ilmestyi alun perin 1995 Kirjayhtymän kustantamana, ja tänä syksynä ilmestyvän uuden painoksen on julkaissut Tammi.