Meksikon rajalla käynnin yhteydessä tapasin Santa Monicassa myös RANDin Venäjä- ja Euraasia-keskuksen johtajan Jeremy Azraelin. Tarjosin seuraavana vuonna Azraelille lounaan Moskovassa, ja hän kutsui minut tarkkailijaksi RANDin foorumiin. Olen siitä lähtien osallistunut RANDin foorumin kokouksiin, jotka ovat tarjonneet ainutkertaisen mahdollisuuden nähdä ja tavata käytännöllisesti kaikki oligarkit. Mihail Hodorkovskista alkaen he osallistuivat säännöllisesti tapaamisiin. Kun Azrael vuonna 2009 kuoli, RAND järjesti muistotilaisuuden New Yorkissa, jossa Mihail Fridman muisteli foorumin alkuvaihetta. Mediamoguli Vladimir Gusinski oli soittanut Fridmanille ja kertoi, että puheille pyrkii eräs CIA:n mies, johon Fridman totesi, että jos tämä tulee kerran CIA:stä, niin täytyyhän hänet tavata. Mutta Fridmanin sanoin, sieltä tulikin ihan ”tavallinen juutalaisukko (obyknavenniy jevreiski mužik)”. Foorumi oli Azraelin luomus. Hän tunsi Moskovassa kaikki, ja kaikki tunsivat hänet. Azraelin tausta oli vahva. Hän oli ensimmäinen amerikkalainen vaihto-opiskelija Moskovassa vuonna 1958. Tutkijan ja opettajan uran lisäksi hän toimi eri tehtävissä CIA:ssa, muun muassa Venäjää koskevien tiedustelutietojen koordinaattorina (National Intelligence Officer).
Venäjän toiseksi suurimman kaivos- ja metallurgiayhtiön Severstalin omistaja Aleksei Mordašov veti minut sivuun RANDin foorumissa Moskovassa 2.11.2002, sillä hän halusi puhua Rautaruukista. Mordašov katsoi Rautaruukin tulevaisuuden olevan vaakalaudalla, koska se tarvitsi halpaa raaka-ainetta ja sen kustannustaso oli liian korkea. (Osa Raahen rautatehtaan käyttämistä pelleteistä tulee yhä Severstalin omistamasta Kostamuksesta.) Olen valmis ostamaan Rautaruukin ja yhdistämään sen Severstaliin, hän totesi. Nielaisin, sillä tiesin, mikä olisi vastaus. Näin myös edessäni Raahen rautatehtaan, johon olin tutustunut Ahti Karjalaisen johtaman suomalaisneuvostoliittolaisen talouskomission apulaissihteerinä 1970-luvun lopulla. Lupasin välittää viestin ja palata asiaan. Kaikki tapahtui nopeasti. Lensin Helsinkiin 7.11. ja jo seuraavana päivänä tapasin pääministeri Lipposen. Hän kuunteli ja kehotti lakonisesti puhumaan ”Leuka” Virtasen kanssa. Sen tein ja sovin kauppa- ja teollisuusministeriön (KTM) kansliapäällikön Erkki Virtasen kanssa, miten toimimme. Entinen valtionvarainministeriön budjettipäällikkö ja vuodesta 1998 KTM:n kansliapäällikkönä toiminut Virtanen oli Suomen johtavia virkamiehiä. Hahmottelimme vastauksen ja sovimme, että tuon Mordašovin Helsinkiin tapaamaan Rautaruukin johtoa. Lensin takaisin Moskovaan ja vahvistin tapaamisen kirjeitse 15.11., jossa kerroin, että eduskunta on asettanut. Rautaruukin osalta valtion vähimmäisomistusrajaksi 20 prosenttia. Kutsuin Mordašovin aamiaiselle lähetystöön 26.11. ja selvensin Helsingissä käymiäni keskusteluja ennen kuin lensin Helsinkiin. Virtanen otti Mordašovin vastaan kauppa- ja teollisuusministeriössä 28.11. yhdessä Rautaruukin hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2001 alkaen toimineen vuorineuvos Jukka Viinasen kanssa. Rautaruukin tuleva toimitusjohtaja Sakari Tamminen oli estynyt, sillä hänellä oli rahoitustapaaminen Lontoossa. Kaikki sujui odotetusti: Mordašov vahvisti kiinnostuksensa yhdistää Rautaruukki Severstaliin. Hän korosti, että tämä säästäisi Raahen masuunien tulevat korjauskustannukset. Toisin sanoen hän ehdotti Raahen sulkemista ennen kuin korjausinvestoinnit tulisivat ajankohtaiseksi. Tähän eivät Suomen hallitus ja Rautaruukki voineet suostua, ja Viinanen ja Virtanen torjuivat tarjouksen. Mordašov tuli tosissaan Helsinkiin, ja hänellä oli kuvaannollisesti paperikassillinen käteistä valmiina. Mutta hän hyväksyi vastauksen eikä palannut asiaan. Tuoreena East Office of Finnish Industriesin toimitusjohtajana kerroin Mordašovin tarjouksesta Suomen ja Ruotsin teollisuusjohtajien tapaamisessa Björn Wahlroosin Åminnen kartanossa kesällä 2008. Kyseessä oli Max Jakobsonin ja Marcus Wallenbergin aloitteesta aikoinaan syntynyt säännöllinen kokoontuminen. Paikalla oli myös Sakari Tamminen, jota Mordašov tarjouksen kertominen ärsytti. Hän totesi minulle närkästyneenä harkitsevansa jopa Rautaruukin eroa East Officesta. Kerroin tämän East Officen hallituksen puheenjohtajalle Jaakko Rauramolle, joka myöhemmin vahvisti, ettei Tamminen palannut asiaan. Kuulin Rautaruukin hallituksen varapuheenjohtajalta vuorineuvos Georg Ehrnroothilta, ettei Tamminen pitänyt siitä, ettei hän ollut ollut mukana Mordašovin tapaamisessa. Yhtiön omistusta koskevat asiat kuuluvat hallitukselle, eivät toimitusjohtajalle. Vuonna 2014 Rautaruukki fuusioitiin osaksi ruotsalaista SSAByhtiötä. Rautaruukin viimeisen hallituksen puheenjohtajan Kim Granin mukaan sekä Rautaruukki että SSAB olivat kuin tarina mustalaisen hevosesta. ”Hyvä hevonen kuoli juuri, kun oli oppinut olemaan syömättä. Sillä on rajansa, kuinka paljon yksi yhtiö pystyy säästämään.” Mordašov kutsui vuonna 2015 Tammisen Severstalin hallitukseen (senior independent director). Mordašov oli eräs tärkeimmistä teollisuuskontakteistani Moskovassa. Hän osallistui myös useamman kerran Aatos Erkon elokuisille rapukesteille Hvitträskin Honkaniemessä. Tapasimme ensimmäisen kerran erään tarjoamani illallisen yhteydessä kesällä 2001. Mordašov oli ilmoittanut myöhästyvänsä, mutta kun hänen panssaroitu Mersunsa lopulta ilmestyi lähetystön portille, olivat muut vieraat jo ehtineet poistua. Päivystäjä hälytti minut, ja istahdimme vieraan kanssa residenssin terassille, jossa joimme viskiä Moskovan hiipuvassa kesäillassa. Mordašov erottui alusta pitäen muista oligarkeista, sillä hän oli aidosti kiinnostunut Suomesta ja sen menestymisen salaisuuksista. Hän on kotoisin samoilta leveysasteilta Vologdasta, Tšerepovetsin kaupungista, jossa hän perheineen tuolloin asui. Kaupunki sijaitsee 500 kilometriä itään Pietarista ja 500 kilometriä pohjoiseen Moskovasta. Kävin Tšerepovetsissa jo talvella 2001 heti saavuttuani Moskovaan. Laskin sinivalkoisen seppeleen sotavankeina kuolleiden suomalaisten muistomerkille. Vuonna 1992 pystytetty Heikki Häiväojan suunnittelema muistopatsas oli ensimmäinen laatuaan. Äänisen takainen Vologda oli neuvostoarmeijan Karjalan rintaman selustaaluetta, jonne suomalainen kaukopartiotoiminta ulottui. Siellä sijaitsi myös vankileirejä. Vologda sekä Arkangeli, Karjala ja Komi tunnetaan perinteisesti Venäjän Pohjolana (Russki Sever), alueena, jonne mongolivalta ei ulottunut, jossa ei ollut maaorjuutta ja jota sota sivusi vain amerikkalaisten ja brittien intervention aikana vuosina 1918–20. Novgorodin asuttaman alueen väestö oli venäläistä ja suomensukuista (karjalaisia, komeja ja vepsäläisiä). Kauppaa käytiin jokireitillä. Jokivarren luostarien ketju, joka muodosti Moskovan suuriruhtinaskunnan etuvartion sekä tarvittaessa myös tsaarin pakoreitin, ulottui Vienanmereen laskevalle Vienanjoelle saakka. Tämä oli myös ainoa tie Siperiaan, niin kauan kuin Kazanin kaanikunta hallitsi Volgan keskijuoksua. Pohjoisen jokireitin varrella sijaitsee myös pakkasukon kotikaupunki Veliki Ustjug. Vuonna 1551 Koillisväylää pitkin Kiinaan pyrkinyt englantilainen kauppa-alus saapui Holmogoriin Vienanjoelle, nykyisen Arkangelin eteläpuolelle. Tsaari Ivana IV Julma myönsi kauppaoikeudet vuonna 1555 perustetulle Muscovy Companylle. Arkangeli oli ennen Pietarin kaupungin perustamista 150 vuotta Venäjän ainoa vientisatama, sillä aina Katariinan valloituksiin saakka Turkki hallitsi Mustaamerta.
Severstalin yksityistäminen poikkesi muista vastaavista. Tehdas siirtyi yksityisomistukseen paikallisesti jo ennen vuoden 1995 suurta rysäystä. Mordašovin molemmat vanhemmat työskentelivät tehtaalla. Leningradissa opiskellut Mordašov tuli tehtaan palvelukseen vuonna 1988, ja hänet lähetettiin puolen vuoden opintomatkalle Voestalpinen tehtaille Itävaltaan. Vuonna 1992 Mordašovista tuli Severstalin talousjohtaja ja yrityksen privatisointi alkoi vuonna 1993. Tarkoitus oli siirtää osake-enemmistö työntekijöille ja myydä loput niin sanotuilla vouchereilla eli arvo-osuuksilla. Anatoli Tšubaisin suunnitteleman voucher-privatisoinnin tarkoituksena oli välttää omistuksen keskittyminen tehtaiden johdon ja nomenklatuuran käsiin, mutta nälkäpalkalla kituuttavat työntekijät luopuivat vouchereistaan helposti ja halvalla. Tällä tavalla myös Severstalin omistus päätyi välivaiheiden jälkeen sen talousjohtajalle Mordašoville. Vuonna 2004 – 121 – 3. Oligarkkeja ilmestyneen Forbes Magazinen ensimmäisessä venäjänkielisessä numerossa Mordašov selventää näkemystään privatisointiprosessista heijastaen omia kokemuksiaan: ”On kolme syytä siihen, miksi vanhoista johtajista ei tullut tehtaiden omistajia. Ensinnäkään he eivät ymmärtäneet, mitä yksityistäminen on. Toiseksi he pelkäsivät, että se olisi vain välivaihe ja että sitten tulisi syyttäjä ja rupeaisi kyselemään kaikenlaista. Meissä [nuoremmissa] ei ollut tuollaista vuosien kuluessa juurrutettua pelkoa. Kolmanneksi luulen, että he eivät uskoneet tehtaidemme yltävän niin hyviin tuloksiin.” Forbesin mukaan jaolle Tšerepovetsissa pyrki myös muita 1990-luvun alkuvuosina metalliteollisuutta kovaotteisesti privatisoineita hahmoja, kuten Oleg Deripaska, Iskander Mahmudov ja Mihail Tšernoi, mutta Mordašov sai Severstalin omistukseensa.
Tšerepovetsin rautatehtaan rakentaminen alkoi vuonna 1941. Se oli viimeinen Stalinin alullepanema suuri rautatehdas. Tehdas valmistui 1955. Se sijaitsee Volgan–Itämeren kanavareitillä, sulkujen eteläpuolella Rybinskin tekojärven pohjoisosassa. Vuonna 1965 valmistunut Rautaruukin Raahen tehdas puolestaan on yhdessä Loviisan ydinvoimalan kanssa merkittävin Suomeen rakennettu teollisuuslaitos, joka perustui neuvostoteknologiaan. Stalin totesi pääministeri Kekkoselle vuonna 1950, että vieras teräs on aina kylmää. Stalinin mukaan Neuvostoliitto voisi perustaa yhteisyrityksen Suomen kanssa, mutta ”kun te suomalaiset pelkäätte meitä venäläisiä, me emme pyri osakkaiksi, vaan haluamme neuvoin ja asiantuntemuksella auttaa teitä.” Näin Stalin tuli lausuneeksi Rautaruukin syntysanat. Rautaruukki otti ensimmäisenä lännessä käyttöön Neuvostoliitossa kehitetyn korkeapainemasuunin jatkuvavalutekniikan. Referenssinä toimi muun muassa Tšerepovetsin tehdas. Myöhemmin 1977 Raaheen rakennettiin niin ikään neuvostotekniikkaan perustuva koksauslaitos. Muistelmissaan varaulkomaankauppaministeri Nikolai Smeljakov toteaa, että 1990-luvun alussa jatkuvavaletun teräksen osuus Suomessa oli noin 100 prosenttia, kun se Venäjällä oli vain 18–20 prosenttia.
Tutustuin vuonna 1977 talvisodassa Kuhmon rintamalla taistelleeseen talouskomission kone- ja laitetyöryhmän puheenjohtajaan Nikolai Smeljakoviin ja hänen suomalaiseen kollegaansa vuorineuvos Helge Haavistoon. Haavisto ja hänen johtamansa Rautaruukki olivat Suomen idänkaupan käyntikortti. Kovaotteinen Haavisto oli vaativa esimies. Tiesin tämän, sillä vänrikki Haavisto oli ollut sitä jo vuonna 1943 Niinisalon Upseerikoulussa, jossa hän yhdessä luutnantti Olavi J. Mattilan kanssa toimi isäni ja Ahti Karjalaisen UK 57 -kurssin kouluttajana. Matkustimme paljon pitkin laajaa neuvostomaata ja usein yöjunilla, jolloin sihteerin tehtävä oli varmistaa, että puheenjohtajalla oli oma makuuhytti. Välillä siinä vaadittiin luovuutta ja hieman ruplia, mutta homma hoidettiin. Neuvostoliiton romahduksen myötä myös Tšerepovetsin lentokenttä jäi Severstalille, joka privatisoi sen ja perusti vuonna 1998 oman lentoyhtiön Severstal Avian. Sen Jak-40-koneet lensivät monta vuotta myös Petroskoin kautta Helsinkiin.
Tarjouskilpailu luxemburgilaisesta Arcelorista vuonna 2006 oli dramaattinen tapahtuma niin yrityksen historiassa kuin Mordašovin uralla. Severstal oli pitkään vahvoilla, sillä sekä Luxemburgin että Ranskan hallitukset olivat hankkeelle suopeita. Arcelorin ja Severstalin sulautumisesta olisi syntynyt maailman suurin teräsyhtymä. Lopulta Arcelorin omistajat käänsivät kelkkansa ja päätyivät alun perin vihamieliseksi katsottuun fuusioon intialaisen Mittalin kanssa. Kauppa jätti karvaan jälkimaun. Venäjän lehdistön mukaan Severstalia ja Mordašovia vedätettiin, vaikka Severstal oli alun perin tarjouskilpailun niin sanottu valkoinen ritari.10 ArcelorMittal maksoi peruuntuneesta kaupasta huomattavan korvauksen Severstalille. Mordašovilla oli Arcelor-kauppaan presidentti Putinin suostumus toisin kuin Mihail Hodorkovskilla, joka vuonna 2003 kaavaili Jukosin ja Exxonin yhdistämistä. Venäläisen suuryhtiön torjuminen oli jo tuolloin poliittinen ja turvallisuuspoliittinen päätös. Severstal on hyvin johdettu yritys. Se otti jo varhaisessa vaiheessa käyttöön modernit sisäisen laskennan menetelmät. International Moscow Bankin entisen toimitusjohtajan Ilkka Salosen mukaan yrityksellä oli Moskovan pankkimaailmassa hyvä maine. Myös Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki EBRD luotti Mordašoviin ja rahoitti säännöllisesti hankkeita, joissa tämä oli mukana. Severstal-ryhmän tärkein teollinen omistus teräksen tuotannon ohella on Pietarissa sijaitseva historiallinen Silovye mašini -konepaja, entinen Elektrosila, joka valmistaa muun muassa turbiineja voimalaitoksille. Severstal laajeni nopeasti ja hankki vuodesta 2003 alkaen omistukseensa myös terästehtaita Yhdysvalloista ja Italiasta. Se luopui amerikkalaisista omistuksistaan syksyllä 2014 osin kiristyneen poliittisen tilanteen myötä, vaikka Severstaliin tai Mordašoviin henkilönä ei kohdistunut sanktioita. Tavatessaan Putinin tammikuussa 2015 Mordašov korosti, että Severstalin toiminta on sidottu Venäjän markkinoille.11 Severstal-ryhmän aluevaltauksiin kuuluu myös Venäjän kolmanneksi suurimaksi verkkokaupaksi noussut Utkonos. Mordašovin laaja-alaisuudesta kertoo huomattava sijoitus maailman suurimpaan matkailualan yritykseen, saksalaiseen TUI:hin. Mordašov on sijoittanut myös metsäteollisuuteen Vologdan alueella. Severstal-ryhmään kuuluva Sveza on noussut Venäjän johtavaksi koivuvanerin valmistajaksi. Sen kohtaamat ongelmat ovat tyypillisiä koko Venäjän metsäteollisuudelle. Suurista metsävaroista huolimatta moderni tuotanto edellyttää ympäristönsuojelun kehittämistä sekä mittavia investointeja muun muassa puunkorjuun organisointiin. Sveza kaavailee suuren sellutehtaan rakentamista, ja allekirjoitti syksyllä 2018 aiepöytäkirjan Valmetin kanssa tehtaan suunnittelusta.
Mordašovin yhteys Suomen teollisuuteen kehittyi nopeasti. Esittelin hänet Esko Aholle Moskovassa vuonna 2002. Kun Aho siirtyi seuraavana vuonna Sitran yliasiamieheksi, Mordašovista tuli Ahon tärkein kontakti Venäjän teollisuusmaailmassa. Mordašov vieraili Suomessa myös yksityisesti. Toisen vaimonsa kanssa he saattoivat ennen esikoisensa syntymää viettää viikonloppuja Helsingissä asuen Kämpissä ja liikkuen tuntemattomina kaupungilla kävellen. Tämä oli harvinaista luksusta. Sen saatoin havaita käydessäni Mordašovin kotona Tšerepovetsissa kesällä 2003 yhdessä Saksan Moskovan-suurlähettilään Hans von Ploetzin kanssa. Kartanomainen Honka-talo sijaitsee niemen kärjessä korkean piikkilanka-aidan ympäröimänä, ja aluetta vartioivat rynnäkkökiväärein varustetut miehet. Kyse oli todellisesta patruunan talosta, sillä Severstalin masuunitornit näkyivät sen ikkunasta. Laajaan tonttiin kuului myös tyylikäs saunakokonaisuus, jossa vahvaotteinen baškiirihieroja otti meidät käsittelyyn. Matkalla saunaan testasimme myös isännän Porsche Cayennen kiihtyvyysominaisuudet. Mordašovin toistuvat kysymys ja ihmettely koskivat Suomen kehitystä ja menestystä. Asiaa sivuttiin kesäkuussa 2003 Helsingissä järjestetyssä European Business Leaders Conventionissa ja siihen palattiin elokuussa Tenojoella. Lohta ei saatu, mutta Aho ja Mordašov päättivät teettää tutkimuksen aiheesta. Antti Helanterä ulkoministeriöstä ja Suomen Pankin Simon Erik Ollus laativat Sitralle vuonna 2004 vertailevan kirjan Suomen ja Venäjän kilpailukyvystä. Helanterä oli saanut Tieto-Finlandian vuonna 2003 yhdessä Veli-Pekka Tynkkysen kanssa kirjoittamastaan Maantieteelle Venäjä ei voi mitään -kirjasta. Sitran Venäjä-ohjelman päätyttyä Suomen suurteollisuus perusti East Officen, jonka toimitusjohtajana aloitin huhtikuussa 2008. Kutsuin Helanterän ja Olluksen tiimiini. Kun Ollus jo vuonna 2009 siirtyi Fortumille, hänen seuraajanaan ekonomistina aloitti Kai Mykkänen.
Aleksei Mordašov on Forbesin listan mukaan Venäjän neljänneksi varakkain mies (LIITE). Englantia sujuvasti ja saksaa hyvin puhuva Mordašov liikkuu tottuneesti maailmalla, mutta hän välttää politiikkaa eikä edes kahden kesken halua pureutua aiheeseen. ”Katson mieluummin tulevaisuuteen.” Toki hänen kanssaan saattaa ihmetellä Venäjän kehitystä, mutta hän puolustaa johdonmukaisesti sekä yksityisesti että julkisesti Venäjän hallituksen ja presidentti Putinin toimintaa. Hän kuitenkin myöntää, että kehitys, jossa teollisuutta jatkuvasti siirtyy valtion omistukseen, on huolestuttava. Mordašov on Putinin lähipiirin pankin Bank Rossijan hallituksen jäsen.
East Office järjesti Suomen teollisuuden tapaamisen pääministeri Putinin kanssa 2010 Konstantinovin palatsissa Pietarin länsipuolella. Tapaaminen liittyi presidentti Tarja Halosen vierailuun. Esikuvana oli Saksan teollisuuden Ost-Ausschußin vastaavat säännölliset keskustelut Putinin kanssa. Tilaisuuden aluksi Jorma Ollila totesi, että päivä on historiallinen. Putin oli aamupäivällä osallistunut tanskalaisen Maersk-varustamon suuren banaanikypsyttämön avajaisiin Pietarin satamassa yhdessä Tanskan pääministerin Lars Røkke Rasmussenin ja Ollilan ystävän Maerskin toimitusjohtaja Nils Andersenin kanssa. Tämän varaston käyttöönoton myötä päättyi Suomen tarina banaaneja vievänä maana. Banaanit ovat löytäneet tiensä myös venäläiseen nykykirjallisuuteen. Viktor Pelevin toteaa vuonna 2000 suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Generation P, että: ”Pahan valtakunnasta tuli Putinin banaanitasavalta, joka alkoi tuoda banaaneja Suomesta.”
Tapaaminen oli huolellisesti valmisteltu ja Suomen teollisuuden puheenvuorot laadittu ongelmakeskeisiksi. Nokian Renkaiden toimitusjohtaja Kim Gran aloitti toteamalla, että Nokian Renkaat on Venäjän suurin kulutustavaroita vievä yritys. Putin keskeytti hänet hämmästyneenä: ”Mitä, mitä – te viette, mikä on ongelmanne?” Ongelmia aiheutti hankala vientitullauskäytäntö, joka tapaamisen jälkeen nopeasti helpottui. Nokian renkaiden tuotannon kärki sijaitsee Pietarin koillispuolella Pohjois-Inkerin Seluskoissa (Vsevoložk), jonne rakennetun tehtaan laajennusosa valmistui 2012. Tilaisuuden lopuksi Putin ehdotti venäläis-suomalaisen Business Councilin perustamista. Puheenjohtajaksi tulivat Ollila sekä Venäjän rautateiden pääjohtaja Vladimir Jakunin. Tarkistin vielä Mordašovilta, voisiko hän Jakuninin asemesta ryhtyä Venäjän puolen puheenjohtajaksi, mutta hänet oli jo nimitetty vastaavan Saksan Business Councilin vetäjäksi.
