Jussi Pekkarinen: Kävin ja kuulin. Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1918–1933. Otava 2024, 333 sivua.
AUTONOMIA loi Suomelle kaikki itsenäisen valtion instituutiot. Sisällissodassa syntyi sotaväki. Vain ulkoasiainhallinto puuttui. Ulkoministeriön historioitsijan Jussi Pekkarisen kirja täydentää erinomaisesti ulkoasiainhallinnon alkuvuosien historiaa. Raportoinnin merkityksen korostaminen kertoo jostakin pysyvästä. Lähettiläiden kyky arvioida asemamaansa johtoa ja politiikkaa on kestävä haaste, joka samalla mittaa heidän valmiuttaan panna itsensä likoon. Kirjan sisältö on runsas ja täynnä aloittelevan diplomatian ongelmia. Eräät arviot ovat silti yhä ajankohtaisia. Tämä koskee erityisesti pohdintaa Ukrainasta ja sen merkityksestä Venäjälle ja vaikutusta Suomeen. Toinen kokonaisuus, joka sekin on osa Venäjän suhdetta naapureihinsa, koskee Puolan asemaa. Kolmannen kokonaisuuden muodostavat arviot Venäjästä ja Ruotsin suhtautumisesta Suomeen. Sen sijaan monilla aikaan sidotuilla pohdinnoilla on lähinnä kuriositeettiarvoa.
JUSSI Pekkarisen mukaan Moskovan-lähettiläs Antti Hackzellin (1922–1927) ”karkea tyyli” hakee vertaistaan, mutta Hackzell on oikeassa, kun hän toteaa vallan siirtyneen asemamaassaan kouralliselle juutalaisia, jotka ovat osoittautuneet mestareiksi järjestämään vakoilua ja terroria. Stalinin salainen poliisi, Tšekan seuraaja GPU/NKVD, oli juutalaisin kaikista neuvosto-organisaatioista, kunnes Stalin päätti toisin ja nosti johtoon georgialaisen Lavrenti Berijan.
Neuvosto-Venäjää Hackzell arvioi realistisesti. Hänen mukaansa Suomi ei voinut välttyä konflikteilta ”vastenmielisen naapurin” kanssa. Suomen velvollisuus oli kuitenkin rajoittaa kiistat minimiin. Puolasta ei kannattanut ottaa oppia, vaan Suomen oli koetettava luoda Venäjällä meihin nähden rauhallinen mieliala eikä suinkaan ärtyisä ja aktiivinen. Hackzellin seuraaja Pontus Artti katsoi 1927, ettei neuvostovallan perusta ollut horjumassa. ”Täällä ’talo’ on perustettu pistimille ja terrorille, eivätkä ne, puna-armeija ja GPU, tiettävästi vielä horju”, hän arvioi. Mutta Neuvosto-Venäjä oli ainoa maa, joka saattoi uhata Suomen itsenäisyyttä. Kolme vuotta myöhemmin Artti oli huolissaan Suomen ilmapiiristä, halveksivista ja kiihottavista lausunnoista Venäjää ja venäläisiä kohtaan. Ei pitäisi liikaa intoilla ”tappelemisesta ryssää vastaan”, hän neuvoi. Venäjällä oli kaikesta huolimatta voimaa, jota ei pitänyt ryhtyä testaamaan. Se pakotti ”varovaisesti suhtautumaan Venäjään”, mikä vaati Suomelta kylmää päätä ja viisasta itsehillintää.
PUOLASSA keisarillisen armeijan everstinä palvellut Boris Gyllenbögel totesi Varsovaan saavuttuaan 1919 välttävänsä puhumasta ”yhteisestä sorrosta”, sillä Józef Piłsudski ja puolalaiset yleensäkään eivät olleet ihastuneita suomalaisten suhtautumiseen Venäjää kohtaan, varsinkaan Aleksanteri II:n aikana. Heille suomalaisten juhlima Aleksanteri oli kaikista Venäjän keisareista katalin sortaja. Gyllenbögel muisteli, että lakkautetun Suomen kaartin Yrjön ristillä palkitussa lipussa oli tunnustus Puolan vuoden 1831 kapinan kukistamisesta Aleksanteri II:n isän, Nikolai I:n toimesta. Hjalmar Procopé taas arvioi 1927 Puolan tilannetta korostaen sen kahden naapurin, Neuvostoliiton ja Saksan vaarallisuutta. Jos ne liittoutuisivat, saattaisi tilanne käydä Puolalle ylivoimaiseksi. ”Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyön estäminen on Puolan ulkopolitiikan ydin ja avain”, Procopé totesi. Hän siirtyi Varsovasta ulkoministeriksi Helsinkiin.
Pekkarinen korostaa Procopén tarkkanäköisen, 20-sivuisen Ukrainaa koskevan raportin vuodelta 1927 olevan yhä lukemisen arvoinen. Jos Venäjä menettäisi Ukrainan, Procopé arvioi, se merkitsisi ”täydellistä mullistusta sen taloudessa ja eristäytymistä ainoasta eurooppalaisesta merestä”. Neuvostoliiton olisi pakko koettaa saada Ukraina uudelleen itselleen. Procopésta oli Suomelle kuitenkin edullisempaa, että Venäjän huomio suuntautui lounaaseen Ukrainaan kuin luoteeseen Itämerelle ja Suomeen. Hänen seuraajansa K.G Idmanin ajatuskulku oli samanlainen. Jos Venäjä menettää satamansa Mustanmeren rannalla, paine ”Itämeren rajalle tulee raskaammaksi”, hän päätteli.
ITSENÄISYYDEN alkuvuosien raportointi Tukholmasta on tärkeä muistutus suhteiden perusvireestä. Werner Söderhjelm (1919–1927) kuvasi Ruotsin vuoden 1925 puolustuspäätöstä ”kerrassaan
tuntuvaksi aseistariisunnaksi”. Hän puhui Ruotsille luonteisesta ulkopoliittisesta naiiviudesta, jota kuvasi Östen Undénin toteamus, ettei hän ”tiedä mitään kansaa, joka olisi joutunut perikatoon liian heikon puolustustahdon vuoksi”. Söderhjelmin mukaan ”arka ja horjumaton puolueettomuus on muuttunut monen evankeliumiksi”. Erityisesti pelättiin, että ”orienteeraus Suomeen päin jollain tavoin saisi Ruotsin sekoitetuksi balttilaiseen politiikan”.
Ruotsin kielen asema oli keskeinen kipupiste. Söderhjelmin mukaan aitosuomalaisuus ja sen ohjelma riitti jo itsessään herättämään ruotsalaisissa hämmästystä ja paheksuntaa. Hän noteerasi myös keskustelun skeptisen, vieläpä vastenmielisen pohjasävyn, jonka mukaan ”suomalainen aines vetää Suomen pois Skandinavian maista, sen kansa on toista kuin muut pohjoismaalaiset kansat”. Söderströmin seuraajan Rafael Erichin (1928–1936) arvio piti paikkansa vielä viime vuosikymmeniin saakka: ”Eurooppa usein arvostelee [arvioi] Suomen oloja Ruotsin määräämältä näkökulmalta.” Mielenkiintoinen on Erich viittaus ylimieliseen käsitykseen, että Ruotsilla on Suomessa eräänlainen irredenta – svenskar i förskingringen: Suomessa oleva ruotsalainen kiinnitys, en svensk inteckning i Finland.
1930-luvun kielitaistelun keskeinen pyrkimys, Helsingin yliopiston suomalaistaminen yksikieliseksi, ei Erichin mukaan ollut pelkästään Suomen sisäinen asia. Se tuntui suhteissamme Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan, ja sillä oli laajempiakin vaikutuksia Suomen ulkopolitiikkaan. Niitä ei Suomessa aina käsitetty.
