Edward Luce: Zbig; The Life of Zbigniew Brzezinski, America’s great Power Prophet, 2025
Luin toukokuussa ilmestyneen kirjan tuoreeltaan, sillä tunnen FT:n Washingtonin -kirjeenvaihtajan Ed Lucen. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa kesäkuussa 2016 Northern Lights konferenssissa Helsingissä, jossa hän vakuuttavasti osoitti ja ennakoi, että Trump voittaa marraskuussa 2016.
Zbigniew Brzezinski (1928–2017) muistetaan erityisesti hänen perusteesistään, että Venäjä ilman Ukrainaa ei ole imperiumi. “Without Ukraine, Russia ceases to be an empire, but with Ukraine suborned and then subordinated, Russia automatically becomes an empire.” Olen tavannut Zbigin vain kerran Jakke Laajavan lounaalla 2010-luvun alussa. Hän oli siinä vaiheessa jo yli 80 viotias. Kuten Luce kirjassaan tyylikkäästi toteaa ”Apart from the deep etchings on his weathered face, he betrayed few signs of his age.” Osaamiseni Yhdysvaltain politiikasta 1970 ja 1980 luvuilla on liian ohutta, jota voisin arvioida presidentti Jimmy Carterin turvallisuuspoliittisen neuvonantajan elämäkertaa. Siksi vain joitakin poimintoja.
Lucen arviointi Zbigistä verrattuna Kennaniin ja Kissingeriin on lainaamisen arvoinen: ”… Brzezinski’s abstract style detracted from his message. If he had written with the poetic touch of a Kennan or the anecdotal liveliness of a Kissinger, he would have won many more readers.” Zbigin ja Kissingerin suhdetta ”lifelong frenemies” Luce käsittelee nyansoidusti ja toistuvasti. Zbigin halveksunta revisionistisia sovjetologeja kohtaan on ymmärrettävä. Näihin kuului monia hyvinkin tunnettuja nimiä kuten Marshal Shulman, jonka naiiviutta Zbig arvosteli. Puheet Neuvostoliitossa kasvaneesta ”yleisliittolaisesta neuvostokansasta” sai hänet kysymään – do they speak Soviet? Zbigin kysymys Deng Xiaopingille kiteyttää heidän molempien suhteen ”jääkarhuun”, kuten kiinalaiset pohjoista naapuriaan kutsuivat. Zbig:” I would be willing to make a little bet with you as to who is less popular in the Soviet Union – you or me?”
Lucen mukaan Zbigin suhdetta puolalaisyntyiseen paaviin kuvaa Johannes Paavali II:n leikkisä toteamus: ”Almost every time they met, the pope would repeat his joke that Brzezinski had elected him. Brzezinski was stunned by the pope’s geopolitical knowledge. He joked that Carter was more like a religious leader while the pope seemed more like a world statesman.
Yhdysvaltain presidentin puolaissyntyinen kansallinen turvallisuusneuvonantaja ja samoihin aikoihin paaviksi valittu puolalainen kardinaali ei Kremlin silmin voinut olla sattuma. Lucen sanoin: “Brzezinski’s rapport with John Paul II had the benefit of not just their shared Polish roots but also timing: Karol Wojtyla was elected to the papacy in 1978. When the Vatican announced the outcome, Yuri Andropov, the head of the K.G.B., ordered a report on the election, which laid out a far-fetched plot by Brzezinski to rig the conclave. There was no basis to that claim. But the pope and Brzezinski more than redeemed Moscow’s paranoia.”
Zbigin kantava idea oli Neuvostoliiton ulkoisen imperiumin hauraus, Akilleen kantapää. Hän arvosteli tiukasti sekä Länsi-Saksan Halsteinin doktriinia että Bonnin haluttomuutta tunnustaa Puolan länsiraja. Hänen mukaansa revansistiset viitaukset Sleesian tai Sudettialueen rajoihin ”struck terror into Polish and Czech hearts” ja ajoi Puolan ja Tshekkoslovakian vain kiinteämmin Neuvostoliittoon kylkeen niiden rajojen takaajana.
Zbig sai vakinaisen (tenured) professuuriin Columbian yliopistosta 1960 minkä Harvard oli häneltä evännyt. Hän ei katsonut taakseen eikä hyväksynyt myöhemmin Harvardin poikkeuksellisen edullista tarjousta palata Cambridgeen. Luce luonnehtii hänen opetustyyliään Columbiassa armottomaksi. Hänen edellyttämänsä lukuaineisto oli usein venäjänkielistä. Zbigin tunnetuin oppilas Columbiassa oli Madeleine Albright, taustaltaan tshekkiläinen pakolainen ja myöhempi ulkoministeri.
Sujuvan venäjän kielen hallitseminen tuo hakematta mieleen Keijo Korhosen vaatimuksen Helsingin yliopiston poliittisen historian professorina. Hän määräsi, että poliittisesta historiasta ei voi valmistua maisteriksi suorittamatta venäjän alkeita. Kuten Kimmo Rentola Korhosen muistokirjoituksessa toteaa ”sitä pidettiin sadismina, mutta Moskovan arkistojen viimein avautuessa löytyi kiittelijöitäkin”. Asiaan kuuluu, että Korhosen seuraaja Jukka Nevakivi poisti tämän vaatimuksen.
Lucen toteamus presidentti Carterin turvallisuuspoliittisen neuvonantajan osaamisen rajoista on mielenkiintoinen: “His grasp of kremlinology had always been deeper than his feel for US politics.” Zbig ennusti Neuvostoliiton hajoamisen ja totesi, että “Only a highly improbable return to Stalinist terror could squeeze it back to the bottle.” Hänen varoituksensa 1990-luvulla oli profetaalinen:
“The reincarnation of the Fascist Phoenix in Russia would not only represent supreme historical irony, it would represent a catastrophically infectious failure of the democratic alternative as the path for future. (…) Specially a vengeful Russia could align with an autocratic China and resentful Iran to challenge the American-led world. To some extent, such a triple alliance would thus resurrect the old Sino-Soviet bloc, but with formal ideology replaced by a generalized reaction of the inequitable global status quo and with Beijing and Moscow reversing their previous hierarchical relationship.”
Mutta Suomen suhteen ei kumpikaan Brzezinski tai Kissinger nähneet koko kuvaa. Finlandisointi vilahtaa kirjassa pari kertaa, mutta vakavin harha on Zbigin artikkeli vuodelta 2014, jossa hän esittää Ukrainalle ”Finland option, buffer state between Europe and Russia”.
