HS Rene Nyberg Itämeri ulkopuolisen silmin

Itämeri ulkopuolisin silmin Brittihistorioitsijan kokonaisesitys kattaa rantavaltioiden vaiheet unohtamatta juuri mitään

Print Friendly, PDF & Email

Julkaistu 5.2.2006 Helsingin Sanomat | Kulttuuri | Kirjat

Brittihistorioitsija Alan Palmer on julkaissut Itämerestä kunnianhimoisen kokonaisesityksen.

Hän kuvaa ihaltavan huolellisesti Itämeren ja sen rantavaltioiden historiaa viikingeistä nykypäivään, unohtamatta mitään maata, aluetta, ajanjaksoa tai merkittävämpää tapahtumaa.

Kirjan anti on sen kattavuudessa ja omaperäisessä, usein merihistoriallisessa lähestymistavassa. Kuninkaallinen laivasto vastasi Britannian monisatavuotisesta tasapainopolitiikasta myös Itämerellä.

Esteetön purjehdus Juutinrauman kautta oli aikanaan Britannialle sodan ja rauhan kysymys.

Nyt Ison Beltin liikennekapeikko asettaa rajan Koiviston öljysataman kasvulle. Tarkalta Palmerilta on jäänyt huomaamatta, että Koivisto on samainen Primorsk, jonne Venäjä rakensi suurimman öljyterminaalinsa.

Palmer uhraa huomiota Koiviston sotahistorialle. Oolannin sodassa 1854 amiraali Napier epäonnistui yrityksessään tuhota Kronstadtiin vetäytynyt Venäjän laivasto. Puoli vuosisataa myöhemmin, 1919, Koivistolta käsin operoineet brittiläiset torpedoveneet tekivät – suomalaisten “salakuljettajien” opastamina – tuhojaan Kronstadtin redillä.

Kesällä 1905 Koivisto oli dynastisen perheidyllin tapahtumapaikka.

Wilhelm II purjehti keisarillisella Hohenzollern-jahdillaan Koivistolle tapaamaan serkkuaan Nikolai II:ta.

Taskussaan hänellä oli ehdotus liittosopimukseksi. Nicky-serkku myötäili kohteliaasti vierastaan, ja Wilhelm murehti elämänsä loppuun saakka Koiviston sopimusta menetettynä mahdollisuutena.

Palmer tarkastelee kiinnostavasti Itämeren alueella toisen maailmansodan aikana tehtyjä evakuointioperaatioita.

Puna-armeijan toteuttaman Tallinnan evakuoinnin elokuussa 1941 hän rinnastaa vastaavan brittiläiseen operaatioon Dunkerquesta vuotta aiemmin. Punalaivaston toteuttama Hangon tukikohdan tyhjentäminen joulukuussa 1941 olisi ollut parempi esimerkki onnistuneesta operaatiosta.

Talvella 1945 tehty puolentoista miljoonan saksalaisen siviilin ja yli miljoonan sotilaan kuljetus Kuurinmaalta ja Itä-Preussista puolestaan oli Palmerin mukaan merihistorian suurin evakuointi.

Vaikka onnistuneesti evakuoitujen määrä oli valtava, Kuurinmaan motissa jäi vangiksi satoja tuhansia, joukossa 42 kenraalia.

Palmer kuvaa myös haavoittuneita ja pakolaisia kuljettaneen Wilhelm Gustloff -aluksen upotusta tammikuussa 1945. Arviot uhrien lukumääristä vaihtelevat, Palmer pitää lukua 6800 realistisena.

Kyseessä on joka tapauksessa merihistorian suurin ihmisuhreja vaatinut tuho, ja kirjailija Günter Grass käsittelee sitä romaanissaan Ravunkäyntiä.

Palmer jättää mainitsematta – toisin kuin Grass – että Gustloffin torpedoinut neuvostosukellusvene tukeutui Turkuun. Olihan Suomi välirauhan ehtojen mukaan asettanut laivastotukikohtansa ja lentokenttänsä liittoutuneiden eli Neuvostoliiton käyttöön.

Sotahistoriallisesta kuvauksesta puuttuu oikeastaan vain yksi uudempi, nyt jo historiaan kuuluva vaihe: “Itämeren raitiovaunut.” Tällä nimellä kutsuttiin Naton elektronisen tiedustelun koneita, jotka kylmän sodan aikana lensivät yötä päivää Itämeren yli aina Suomen aluevesille saakka. Koneiden tutkilla nähtiin syvemmälle Neuvostoliittoon kuin millään muulla käytettävissä olleella tiedustelukeinolla.

Palmer tulee käyttäneeksi painavan puheenvuoron myös Suomen erillissodasta. Hänen mukaansa Suomi oli Saksan kannalta sotilaallisesti epäluotettava liittolainen.

Suomen armeija sitoi neuvostojoukkoja, mutta sen sotilaallinen merkitys oli vähäinen.

Risto Rytin johtajuutta ja suhtautumista saksalaisiin Palmer kuvaa sanalla “ovela” (devious). Muuten Suomen sotien kuvaus ontuu paikoitellen. Esimerkiksi Tali-Ihantalaa ei mainita.

Kirjan arvio Suomen sodanjälkeisestä politiikasta on erittäin myönteinen. Kirjoittajan mukaan on “hämmästyttävää”, ettei Paasikivelle tai Kekkoselle myönnetty Nobelin rauhanpalkintoa.

Kirjoittaja kehuu Suomen politiikan kypsyyttä ja kertoo Stalinin kutsuneen Paasikiven Moskovaan vuonna 1948, mutta unohtaa mainita, että Paasikivi kieltäytyi. Kyseessä oli Suomen sodanjälkeisen historian rohkein teko.

Palmerin kirjan vähäiset Suomea koskevat epätarkkuudet ovat lähinnä lyöntivirheitä tai suomen- ja ruotsinkielisten nimien epäjohdonmukaista käyttöä. Alueella paljon matkustaneen kirjoittajan laaja yleissivistys antaa kirjalle nautinnollisen silauksen.

Palmer on historioitsija, jonka laaja skaala ulottuu historian käsikirjoista ja hakuteoksista Bismarckin ja Bernadotten elämänkertoihin. Kaikkiaan hän julkaissut yli 30 kirjaa.

Tämän teoksen kääntäminen suomeksi olisi toivottavaa. Kirja nostaa Itämeren sille kuuluvaan asemaan Euroopan nopeimmin kasvavana talousalueena ja kertoo, että tämä on havaittu myös muualla – vuonna 2002 Hampurin konttisataman liikenne Kaukoitään kasvoi 70 prosenttia ja Itämerelle 65 prosenttia.

René Nyberg Kirjoittaja on Suomen Berliinin-suurlähettiläs ja entinen Moskovan-suurlähettiläs.

Kyseessä on merihistorian suurin ihmisuhreja vaatinut tuho