Viktor Jerofejevin uusi kirja on tilinteko ja ilkikurinen voimannäyte, kirjoittaa René Nyberg. Hän auttoi kirjailijaa pakenemaan Venäjältä ja päätyi itsekin romaanin sivuille.
Venäjän tunnetuimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan Viktor Jerofejevin (s. 1947) uuden kirjan nimi avautuu vain venäläisille. Toisaalta ilmaisu gopnik voisi hyvinkin siirtyä muihinkin kieliin, kuten esimerkiksi sputnik. Gopnik on lyhenne, joka alun perin viittasi Pietarin slummien katupoikiin, aikansa sakilaisiin ennen ja jälkeen vallankumouksen.
Kirjan päähenkilön nimeä ei tarvitse edes mainita.
Suuri gopnik ilmestyi saksaksi (Der Große Gopnik, Mathes & Seitz, 2023) Frankfurtin kirjamessuille, ja se on myynyt erittäin hyvin. Sama kustantaja julkaisee kirjan helmikuussa 2024 myös venäjäksi.
Suuri gopnik on tavallaan jatkoa Jerofejevin Hyvän Stalinin (Like, 2007) teemoille.
Kirjat ovat kokoelma omaelämäkerrallisia tarinoita, fantasioita ja pohdintoja, sekoitus fiktiivistä faktaa ja fantasmagoriaa. Uuden teoksen sekoitukseen kuuluu myös ”pieni yöllinen Stalin”, joka aika ajoin vierailee neuvomassa suurta gopnikia.
Viktor Jerofejev palaa kirjassa toistuvasti Rue de Grenellelle, Pariisin 7. kaupunginosaan.
Osoitteessa sijaitsi Neuvostoliiton Pariisin-suurlähetystö. Vielä nykyisinkin talossa on Venäjän suurlähettilään virka-asunto. Kyseessä on vanha aatelispalatsi ja keisarillisen Venäjän lähetystörakennus, jossa Jerofejevin perhe asui 1950-luvulla.
Kirjan kertoja majoittuu taloon tutun suurlähettilään vieraana. Tunnistan lähettilään sivistyneeksi Aleksandr Avdejeviksi, joka toimi Venäjän suurlähettiläänä 2000-luvun alkuvuosina.
Kirjassa miehet seisovat lähetystön suuressa puutarhassa ja suurlähettiläs aprikoi, että kuinkahan monta valkokenraalia mahtaa olla haudattuna asfaltin alle. Stalinin tšekistit jahtasivat valkoisen armeijan upseereita, huumasivat heidät ja raahasivat lähetystön suojiin, jossa heidät surmattiin ja haudattiin.
Viktor Jerofejevin vanhemmat olivat osa neuvostonomenklatuuraa. Isä suoritti kulttuurineuvoksena myös KGB:n tehtäviä ja toimitti tarvittaessa käteisvaroja Ranskan kommunistipuolueen johdolle. Äiti oli toiminut sotilastiedustelun eli GRU:n kanslistina sodan ajan Tokiossa ja myöhemmin Algerissa.
Hyvä Stalin oli kunnianosoitus Vladimir Jerofejeville (1920–2011), joka ei kieltänyt poikaansa, vaikka ulkoministeri Andrei Gromyko sitä vaati. Syynä oli Brežnevin loppukauden suurin kirjallinen skandaali.
Vuonna 1979 julkaistiin Metropol-almanakka ”maanalaisena” eli samizdat. Viktor Jerofejevin lisäksi antologiaan kirjoittivat Vasili Aksjonov, Andrei Bitov, Fasil Iskander ja Jevgeni Popov. Kaikki merkittäviä kirjailijoita, jotka yhdessä uhmasivat neuvostosensuuria.
Tuolloin YK-suurlähettiläänä Wienissä komennuksella ollut isä vastasi Gromykolle, että perheessä on jo yksi poliittinen ruumis – hän itse – ja kieltäytyi tuomitsemasta poikansa tekoa. Häntä ei teloitettu tai lähetetty leirille eikä edes erotettu, vedettiin vain Wienistä kotiin.
Suuri gopnik on omistettu äidille Galina Jerofejevalle (1920–2020), johon pojalla oli vaikea suhde. Kirjassa hän jatkaa keskustelua äidin kanssa vielä tuonpuoleisessa. Äiti vierasti poikansa kirjoituksia eikä, kuten poika kipuillen muistelee, tunnustanut hänen ”lahjakkuuttaan”.
Sitä paitsi äiti pelkäsi, että poika päätyy vielä maanpakoon.
Tutustuin Viktor Jerofejeviin hänen isänsä kautta.
Ruotsin johtava Suomen historian tuntija Krister Wahlbäck oli toimittanut vuonna 2008 Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Aleksandra Kollontain päiväkirjat ja haastatellut kirjaansa Vladimir Jerofejevia.
Isä-Jerofejev oli toiminut Molotovin ja Stalinin ranskan kielen tulkkina, mutta hän oli myös Kollontain avustaja sodan ajan Tukholmassa.
Niinpä minäkin lähettiläisaikanani kutsuin hienostuneen vanhan herran lounaalle Moskovan residenssiin.
Tapasin sittemmin poikaa Viktor Jerofejevia Moskovan vilinässä usein. Hänellä oli yli kymmenen vuotta tv-keskusteluohjelma Apokrif valtiollisella Kultura-kanavalla. Hän myös kirjoitti säännöllisesti teräviä poliittisia esseitä Saksan johtavaan päivälehteen Frankfurter Allgemeine Zeitungiin.
Söin lehden kulttuurikirjeenvaihtajan Kerstin Holmin kanssa useamman lounaan Kirjailijoiden talossa, jonne pääsy oli vain jäsenillä. Jerofejev oli tietenkin erotettu Neuvostoliiton kirjailijaliitosta Metropol-almanakanjälkeen, mutta kun valta vaihtui, tämäkin korjaantui.
Kirjailijoiden talo on tunnettu suljettu klubi. Kuinka ollakaan, kerran viereisessä pöydässä istui ulkoministeri Sergei Lavrov.
Kävimme Kerstinin kanssa myös Viktor Jerofejevin luona, jonne isäntä oli kutsunut tapansa mukaan moskovalaista kulttuuriväkeä. Välillä vieraina oli myös oligarkkeja ja muita silmäätekeviä.
Kerran Jerofejev huvitti oligarkkivieraitaan paljastamalla tarjouksen, jonka ”Mešujev” eli Dmitri Medvedev oli hänelle tehnyt. Presidentti tarjosi hänelle vuoden 2012 presidentinvaalien ”liberaaliehdokkaan” roolia. Kaikki nauroivat, mutta ei aikaakaan, niin yksi paikalla olleista oligarkeista tarttui tarjoukseen.
Kyseessä oli Norilsk Nickelin suuromistajiin kuuluva Mihail Prohorov.
Äiti oli oikeassa. Viktor Jerofejevin tie vei maanpakoon.
Alkuvuodesta 2022 hän oli saanut Saksan vihreiden Heinrich Böll -säätiön stipendin ja kutsun asua Nobel-kirjailijan entisessä kotitalossa Kölnissä. Talo on nykyisin taiteilijaresidenssi, jonne vuonna 1974 Neuvostoliitosta karkotettu Aleksandr Solženitsyn asettui Heinrich Böllin vieraaksi.
Jerofejevin maanpako alkoi Suomesta. Söimme Helsingissä 12. maaliskuuta 2022 illallisen suomentaja Jukka Mallisen sekä Jerofejevista vuonna 2012 elokuvan tehneen Ari Matikaisen kanssa. Jerofejev jatkoi seuraavana päivänä Allegrolla Pietariin ja sieltä asemaa vaihtaen Sapsanilla Moskovaan hakemaan perhettään.
Perheen suunnitelma oli ajaa autolla Helsinkiin ja matkata lautalla Tallinnaan, sieltä edelleen Baltian läpi Puolaan, jossa Viktorin vanhin poika asuu, ja lopulta Saksaan.
Venäjän tulli- tai rajaviranomaiset eivät aiheuttaneet vaikeuksia, mutta Suomen puolella heräsi joukko kysymyksiä. Jerofejevilla on pysyvä oleskelulupa Ranskassa, mutta hän oli matkalla Saksaan. Oliko kyseessä transitio, sillä kauttakulku Suomen kautta ei ollut enää sallittua?
Jerofejev soitti Saksan Helsingin-suurlähettiläälle, joka vakuutti, että Viktorilla on Heinrich Böll -säätiön stipendi. Tämän jälkeen Jerofejev soitti minulle, jolloin pyysin häntä antamaan puhelimen rajaupseerille.
Äänestä päätellen nuorehko, asiallinen upseeri kertoi ongelman. Toistin ilmeisesti saman kuin Saksan lähettiläs, ja rajaupseeri totesi, että emmeköhän päästä maahan.
Puoli tuntia myöhemmin Jerofejev soitti taksista matkalla Helsinkiin. Ihasteli Suomen teitä, jotka toivat hänelle mieleen Italian autostradat. Taksiin he joutuivat turvautumaan, koska heidän autossaan oli kesärenkaat. Auto lastattiin ”evakuaattoriin” eli se kuljetettiin ja luovutettiin hänelle Helsingin satamassa.
Kaiken tämän Jerofejev kertoo maalaillen kirjassaan. Suomalaisia rajavartijoita hän kutsuu ”lahjomattomiksi joulupukeiksi”, joilla on nappi korvassa ja vyöllä kaksi asetta.
Seuraava murhe oli auton venäläiset rekisterinumerot. Herättävätkö ne Baltiassa ja erityisesti Puolassa aggressioita, ja pitäisikö auto varustaa Ukrainan lipulla?
Tallinnan-lautalla Jerofejev muistelee ”Filosofien laivaa”, jolla bolševikit karkottivat vuonna 1922 uuteen yhteiskuntaan sopeutumattomia ”filosofeja”. Mutta kirjallinen elämä jatkui silti Venäjällä, kuten hän korostaa.
Kirjassa Viktor keskustelee venäläisen sielunsa kanssa siitä, että hän nyt lähtee filosofi-BMW:llään maasta. Ja kun sielu kysyy, koska palaat, hän vastaa, ettei tiedä.
Nyttemmin Jerofejevit asuvat Berliinissä, josta on taas kerran tullut venäläisen emigraation keskus.
Suuri gopnik on kokoelma tarinoita, fantasioita ja pohdintoja ryyditettynä Jerofejeville tyypillisellä pehmopornolla. Mielikuvituksella ei ole rajoja. Kirja sisältää teräviä havaintoja sekä pienoisesseitä. Sen toistuvia väliotsikoita on ”24 helmikuuta” eli suuren gopnikin aloittaman hyökkäyssodan päivämäärä.
Sen alla kirjailija julkaisee huomioita, kuten ”Miksi jätin Venäjän? En minä jättänyt Venäjää, Venäjä jätti minut.” Tai lakonisia historiallisia toteamuksia vaikka siitä, kun puna-armeijalaisia kaatui summattomasti: ”Akat synnyttävät uusia.”
Venäjä maksaa suuren gopnikin infantiileista komplekseista ja hänen kokemistaan loukkauksista. Maksamme siitä, että länsi avautui hänelle tavalla, jossa hän tunnisti sen ostettavuuden (Schröder) ja löysän moraalin (Berlusconi).
Kirjassa Venäjän tärkeimmän miehen päässä on kirkas toinen todellisuus, jota sen enempää Ukraina kuin Eurooppa tai Amerikka eivät ymmärrä. Tämä toinen todellisuus muodostui sakilaisen tsaarin mielessä jo kymmeniä vuosia sitten. Sen neljä elementtiä ovat lapsuuden takapiha, nuoruuden urheilu, KGB-palvelusaika Dresdenissä sekä neuvostoimperiumin hajoaminen.
Kaksi ensimmäistä tähtäsivät voittoon, ja loput huutavat kostoa perestroikan vuoksi hävitylle kylmälle sodalle.
Mutta Ukrainassa jotakin on löytynyt. Suuri gopnik on luonut Ukrainan kansakunnan ja hitsannut sen verellä yhteen. Tästä hyvästä hänelle pystytetään vielä patsas Kiovan historialliseen Podolin kaupunginosaan.
Myös Puola on Jerofejevin kirjan keskeinen maa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli puolalainen, ja Jerofejev on ylpeä sujuvasta puolan kielen taidostaan.
Muistan, kuinka hän aikoinaan kertoi puolan kielen avanneen hänelle pääsyn sellaisen läntisen kirjallisuuden pariin, jota Neuvostoliitossa ei käännetty, mutta Puolassa kyllä.
Neuvostokirjailija Mihail Bulgakovin Koiran sydämen primitiiviselle päähenkilölle Šarikoville on siirretty koiran sydän. Siksi hän vihaa kissoja.
Yhtä verisesti suuri gopnik vihaa Puolaa, joka estää Euroopan repeämistä. Mutta ensin hän haluaa raivata tieltään Ukrainan.
Kirjan esseistä mainittakoon kolme: herkullinen tarina virkamiehestä, joka kirjoittaa runoja ja haluaa Jerofejevin arvion niistä, terävä essee Boris Nemtsovin kohtalokkaasta erehdyksestä sekä poliittisesti vaikuttava essee Aleksei Navalnyista.
Jerofejevin mukaan kaikki Venäjällä kirjoittavat runoja. Runot ovat Venäjällä luonnonvoima ja samalla henkistä saastetta, jonka ympärillä surisee kärpäslaumoja. Ne ovat huonoja, puolilahjakkaiden keskinkertaisia tekeleitä tai ei-huonoja.
Myös Helsingin Sanomien taannoisessa ulkoministeri Sergei Lavrovin henkilökuvassa kerrottiin tämän mielellään kirjoittavan runoja. Mutta ilmeisimmin Jerofejev viittaa Vladislav Surkoviin. Surkov oli 2010-luvulla Kremlin hallitsijan tärkein spin doctor. Hänen tunnetuimpia keksintöjään oli tyhjä iskulause Venäjän ”suvereenista demokratiasta”.
Rohkea Boris Nemtsov, Jeltsinin suosikki, entinen varapääministeri ja kansan lemmikki haastoi vallan. Itsevarma Nemtsov uskoi, että pidätettävien lista on pitkä ja ennen häntä on vielä useita, joihin tartutaan.
Mutta sitten onni kääntyi. Kiovassa hän erehtyi nimittelemään suurta gopnikia rankan alatyylisellä venäjän kielen ilmaisulla. Arkaaisen voimasanan koskemattomuus tappoi Nemtsovin.
Lännessä alatyylinen kieli on menettänyt voimansa. Mutta Venäjällä vulgääri nimittely on yhä ase. Se on kuoleman ja tappavan nöyryytyksen viesti. Jos johtajaa voi tällä tavalla häväistä, hän ei ole enää johtaja. Siksi loukkaus on kostettava.
Aleksei Navalnyi on Venäjän ihmesadun Ivan Tsarevitš (tsaarin poika), joka taistelee pahaa hallitsijaa vastaan. Tsaari on ilkeä Koštšei Kuolematon, jonka surmaaminen on äärimmäisen vaikeaa.
Vaikka kansa rakastaa tsaariaan, ruuveja kiristetään jatkuvasti. Kuka kertoo kansalle tsaarin ahneudesta ja sydämettömyydestä? Valtaistuinta tavoittelevan Ivan Tsarevitšilla on rinnallaan uskollinen apurinsa harmaa susi eli antikorruptiorahasto.
Tsarevitš-Navalnyi kehitti ”viisaan valinnan” vaaliohjeen: Äänestäkää kaikkia muita paitsi Kremlin Yhtenäinen Venäjä -puoluetta. Silloin kävi käsky – hänet on eliminoitava.
Tuomion kruunasi tsaarin omahyväinen naurahdus: ”Jos hänet olisi haluttu tappaa, olisi se tehty.”
Suuri gopnik on Viktor Jerofejevin voimannäyte. Se ammentaa Venäjän kirjallisuudesta ja perinteistä, liikkuu vaivattomasti maailmalla ja venäläisen yhteiskunnan eri piireissä ja eri tasoilla.
Kirjan ainoa ilmeinen puute on Kiinan sivuuttaminen yhtä Amurin molemmille rannoille sijoittuvaa kuvausta lukuun ottamatta.
Jerofejeville suuri gopnik on uusi Herostratos, antiikin antisankari, joka on mystisissä mietteissään valmis vetämään kaikki mukanaan tuhoon.
Vaikka Jerofejev viittaa silloin tällöin ydinaseisiin, ne ovat hänelle selvästi vieras aihe. Ehkä siksi hän tyytyy apokalyptisiin näkymiin. Suuren gopnikin yöpöydällä ei ole punaista nappia.
Kirjan lopussa on 24. helmikuuta -miete. Viktor kävele Novodevitšin luostarin puistossa. Yhtäkkiä joku tarttuu häneen ja yrittää työntää lampeen, mutta nauraa. Kujeilija on juuri vankilasta vapautunut Aleksei Navalnyi.
Kirjoittaja toimi Suomen Moskovan-suurlähettiläänä vuosina 2000–2004 ja East Office of Finnish Industriesin toimitusjohtajana 2008–2013. Suurta gopnikia ei ole toistaiseksi suomennettu.
