KANAVA 5/2014
Wikileaks-vuoto kertoi diplomatian ja Edward Snowdenin paljastukset tiedustelun tiedonhankinnasta. Suomessa tiedustelua rakenttiin kylmän sodan aikana ahtaassa raossa ja käsijarru on yhä päällä.
Tunnetusti yli 90 prosenttia kaikesta tietämisen arvoisesta julkaistaan The New York Timesissa. Sama olettamus pätee muihinkin johtaviin laatulehtiin. Niiden kyky hankkia ja käsitellä tietoa on vaikuttava.
Internet ei ole tuonut tähän muuta laadullista uutta kuin nopeuden. Tieto, sen punnitseminen ja tapa, jolla se julkaistaan, vaatii erityistä vastuullisuutta ja ammattitaitoa.
Hallitusten käytössä on laaja keinovalikoima, joista klassinen eli diplomatia on vain yksi. Merkittävää ja joskus jopa ratkaisevaa roolia näyttelee ikivanha instituutio eli tiedustelu. Sen toiminta on määritelmän mukaan aina salaista.
Mutta avoimen tiedon merkitys on suuri ja sen osuus on selvästi lisääntynyt. Avoimella tiedolla tarkoitan mediaa sekä erityisesti ajatuspajoiksi kutsuttujen tutkimuslaitosten eli think tankien osuutta, joka länsimaissa ja ennen muuta Yhdysvalloissa on tärkeä päätöksentekoon vaikuttava tekijä. Think tankeja ei Washingtonissa voi sivuuttaa.
Tarvitaan sekä Tiedustelua että diplomatiaa
Kaikki kolme instituutiota, diplomatia, tiedus-elu sekä think tankit toimivat tiiviissä vuorovaikutuksessa. Rajat ovat usein häilyviä. Vanha kansanviisaus kertoo, että Jumala tietää paljon, mutta niin tietää liikkuva ihminenkin. Mitalin kääntöpuoli on vastatiedustelu eli omien järjestelmien varjeleminen tunkeutujilta.
Mikä on se tieto, jota hallitus kaipaa päätöksentekonsa perustaksi? Ministeri Jaakko Iloniemi määritteli edelliskesänä Kultarannassa diplomatian tehtävän nasevasti. Se on muuttumaton.
Tehtävä on tutustua asemamaan johtoon, kyetä arvioimaan sen toimintaa ja politiikan perusteita sekä välittää punnittu arvio omalle poliittiselle johdolle. Aiheina on yhteiskunnan koko kirjo.
Tiedustelu sen sijaan harvoin pyrkii tutustumaan asemamaan johtoon ainakaan niin että asian omainen johto sen huomaisi. Ilmeisen poikkeuksen tekivät Kekkonen ja KGB.
Yleensä tiedustelu pyrkii sen sijaan hahmottamaan asemamaan johdon toiminnan taustoja, myös sellaisia jotka se haluaisi peittää tai salata. Punnitun arvion esittäminen on tiedustelulle tyypillistä. Paino on usein skenaarion suuntaan ehkä enemmän kuin normaalidiplomatiassa.
Wikileaks oli vasta alkua
Parin vuoden takaiset Wikileaksin vuodattamat asiakirjat kalpenevat Edward Snowdenin paljastamien tietojen rinnalla. Wikileaksin asiakirjat toivat julkisuuteen lähinnä Yhdysvaltain edustustojen ja Washingtonin välistä sähkeenvaihtoa, joka ei koske valtakunnan turvallisuuden ydinkysymyksiä.
Se ei siinä mielessä ollut ”salaista”, toki ”luottamuksellista” eli Yhdysvaltain suhteita ulkovaltoihin koskevaa. Käytän ilmaisuja ”salainen” ja ”luottamuksellinen” viitteellisesti ja yksinkertaistettuna korostaakseni aste-eroja. Puhun myös tiedustelusta, enkä vakoilusta, joka määritelmän mukaan on laitonta tiedustelua.
Luin aikoinani huolella Wikileaksin helmiä. Suosikkini on Yhdysvaltain Moskovan-suurlä-hettilään William J. Burnsin (Yhdysvaltain ny-kyinen varaulkoministeri, Deputy Secretary of State) raportti dagestanilaisista häistä vuonna 2006, jossa Tšetšenian johtaja Ramzan Kadyrov tanssii hopeoitu pistooli vyöllään keikkuen. Amerikkalaisten diplomaattiraporttien taso on myös kaunokirjallisesti korkea.
Tällaisen paperin tai vastaavasti Suomen ja Yhdysvaltain välisiä keskusteluja koskevien tietojen tulo julkisuuteen on sekä kiusallista että vahingollista, sillä se heikentää luottamusta diplomatian perusperiaatteeseen. Kirjeenvaihto on koskematonta, sillä hallitusten välinen vuoropuhelu on aina luottamuksellista.
Yleisen avoimuuden lisääntyminen ja tiedon saatavuuden helppous ei ole poistanut tarvetta vaihtaa hallitusten kesken tietoa ilman julkisuutta. Tämä koskee erityisesti sopimus- ynnä muita sellaisia. neuvotteluja. Moderni tiedonvaihto tarjoaa riittävästi mahdollisuuksia myös julkiseen keskusteluun.
Snowden paljasti koko kuvan
Snowden taas meni pidemmälle ja syvemmälle. Hän paljasti Yhdysvaltain signaalitiedustelun NSA:n (National Security Agency) menetelmät sekä sen, mitä tiedustelu tietää. Mitä tiedustelu tietää, kertoo puolestaan, mitä se ei tiedä.
Tiedonhankinnan menetelmien paljastumi-nen on isku ytimeen. Vahinko on mittava ja sen korjaaminen syö paitsi varoja myös poliittista pääomaa kotimaassa sekä kansainvälisesti. Tällaisen tietomurron estäminen on vasta-tiedustelun perustehtävä.
En puutu erityisesti Saksassa kuumana käyvään keskusteluun tietosuojasta. Reaktiot Saksassa olivat poikkeuksellisen vahvat, kun taas Ranskassa tieto NSA:n tehokkaasta signaalitiedustelusta sivuutettiin lähinnä itsestäänselvyytenä. Ranska on tunnetusti keskusjohtoinen maa, jolla itsellään on vahva tiedustelulaitos sekä tunnustettua krypto-osaamista eli kykyä salata ja murtaa viestejä.
Sama koskee Britanniaa, jossa taistelu terrorismia vastaan ei ole teoriaa ja jossa toisen maailmansodan saavutukset vihollisen koodien murtamisessa ovat hyvin muistissa.
The Economist määrittelee tiedustelun ja po-liisin työn eron seuraavasti: ”Signaalitiedustelun tuottama tieto on tarkoitettu suojelemaan yhteiskuntaa terrorismia ja muita vakavia uhkia vastaan, kun taas poliisin keräämää todistusaineistoa käyttää syyttäjä yksilöitä koskevis-sa oikeudenkäynneissä.”
Natoa seuraamassa
Aloitin ulkoministeriön turvallisuuspolitiikan toimiston päällikkönä keväällä 1987 ja minut komennettiin heti maanpuolustuskursseille.
Olin edellisenä syksynä palannut Brysselistä, jossa olin kolme vuotta 1983–86 seurannut Naton toimintaa. Naton seuraaminen on eräs urani mielenkiintoisimmista tehtävistä.
Ensimmäinen tehtäväni oli keskimatkan ohjusten (Intermediate Nuclear Forces, INF) kieltoa koskevien neuvottelujen seuraaminen.
Saatoin viisi vuotta myöhemmin elokuussa 1988 todistaa tarkkailijana, kun Neuvostoliitto aloitti SS-20 ohjustensa tuhoamisen Volgogradin itäpuolella, Kapustin Jarin koealueella, jossa Neuvostoliiton ohjuskokeet sodan jälkeen alkoivat.
Todettakoon, että Venäjä koelaukaisi maaliskuussa 2014 Kapustin Jarissa uusimman mannertenvälisen ohjuksensa ”Topoljin”.
Tajusin hyvin nopeasti Brysselissä, että Naton sihteeristön ovi pysyy Suomen edustajalta suljettuna, sen sijaan Yhdysvaltain ja Saksan Nato-edustustot olivat valmiita informoimaan Suomea.
Tapasin silloin tällöin Naton päämajan sotilassihteeristön päällikön, norjalaisen kenraali-luutnantti, Tønne Huitfeldtin. Minulla ei myöskään ollut pääsyä Naton sotilaalliseen päämajaan SHAPEiin (Supreme Headquarters Allied Powers Europe) Monsissa. Kävin siellä vain pari kertaa Yhdysvaltain Helsingin-suurlähetystön kutsumien parlamentaarikkovaltuuskuntien mukana.
Saksan Nato-edustuston päällikkö, suurlähettiläs Hans-Georg Wieck, myöhempi Saksan tiedustelupalvelun BND:n päällikkö (1985–90), otti suurlähettiläs Paavo Kaarlehdon ja minut vastaan ja antoi sotilasneuvonantajalleen, prikaatinkenraali Helge Hansenille, myöhemmälle neljän tähden kenraalille ja Naton Keski-Euroopan komentajalle (Allied Forces Central Europe), ohjeet tavata minua säännöllisesti.
Tiedolla on monia reittejä
Tiedonvaihto tässä ravintoloiden kaupungissa oli joustavaa ja miellyttävää. Kysymykseni koskivat yleensä meneillään olevia neuvotteluja ja kylmän sodan asetelmia sekä Naton sisäistä dynamiikkaa, jäsenmaiden ja sihteeristön välejä ynnä muuta sellaista. Pienen nikottelun jälkeen myös Tanskan ja Norjan Nato-edustusto havaitsivat, että elleivät he kerro meille, me saamme tiedon kuitenkin amerikkalaisilta tai saksalaisilta.
Tanskan suurlähettiläs kutsui lopulta suurlähettiläs Kaarlehdon Naton pääsihteeri Lordi Carringtonin kunniaksi järjestämälleen illalliselle, muut vieraat olivat Nato-lähettiläitä.
Mielenkiintoinen kokemus kaiken kaikkiaan siitä, miten diplomatia toimii ja missä sen rajat kulkevat ja mitä Suomen edustajalle kerrottiin – aika paljon.
Kuten arvata saattaa Brysselissä olivat läsnä myös kaksi muuta tiedonhankinnan instituutiota, tiedustelupalvelut sekä tutkimuslaitokset. Eräs Neuvostoliiton suurlähetystön lähetystöneuvos ehdotti kerran puolihuolimattomasti tapaamista.
Väistin kohteliaasti tietäen, että jos ryhtyisin seurustelemaan neuvostodiplomaattien kanssa Brysselissä, Belgian vastatiedustelu kuvaisi minut välittömästi ja siihen päättyisi urani Suomen Nato-seuraajana.
Jos The New York Times tietää kaiken, niin sama päti kylmän sodan aikana IISS-tutkimus-laitokseen (International Institute of Strategic Studies) Lontoossa.
Sen julkinen rooli oli poikkeuksellisen tärkeä sotilaspoliittisen tiedon välittäjänä ja tutkimuksen edistäjänä. Sellaisenaan se on ehkä paras esimerkki mainitsemastani roolista diplomatian ja tiedustelun välimaastossa.
Valtaosa IISS:n tutkijoista tuli hallitustehtä-vistä tai siirtyi IISS:n jälkeen hallituksen palvelukseen. IISS:n julkaisut ja konferenssit olivat korvaamattomia myös suomalaisille ja eräs tärkeimpiä lähteitäni Brysselissä.
Suomalaista sotilastiedustelua rakennettiin ahtaassa raossa
Maanpuolustuskursseilla kiinnitin huomiota siihen, että muuten monipuolisesta ohjelmasta puuttui kokonaan sotilastiedustelun aihepiiri. Sen sijaan Supon silloinen päällikkö Seppo Tiitinen kuvasi tyylillensä uskollisena selkokielellä vastatiedustelun arkea Suomessa.
Kysyin asiaa kurssin johtajalta, kommodori Sakari Visalta, jonka kanssa olin työskennellyt kolme vuotta parlamentaarisen puolustuskomitean sihteeristössä. Hän vahvisti, että näin on päätetty.
Kävin Pääesikunnassa tiedustelupäällikkö eversti Pertti Nykäsen puheilla ja ihmettelin moista, sillä se tuntui ylivarovaiselta ja maanpuolustuskurssien kannalta epätarkoituksenmukaiselta. Tämän tuloksena eversti Nykänen ilmestyi itse kursseille.
Sotaväki ilman tiedustelua on sokea, joten tiedustelutoiminnan elvyttäminen oli Suomen puolustusvoimien kehittämisen kannalta keskeistä.
Sodan jälkeisen tiedustelun rakentaminen pala palalta on mielestäni kuvaavin esimerkki siitä, kuinka hienovaraisesti Suomi toimi välttäen julkisuutta ja kitkaa Neuvostoliiton kanssa. Samaa heijastaa myös signaalitiedustelun, SIGINTin nimi: ”Viestikoelaitos”, ehkä myös sen siirto Tikkakoskelle. Se elvytettiin jo varhain, vuonna 1949.
Everstien Lauri Sutela ja Raimo Heiskanen 1960-luvulla perustaman ”Tilastotoimiston” nimi kertoo miten varovaisesti puolustusvoimat etenivät. Vielä 1980-luvun lopulla Pääesikunnan tiedustelupäällikkö esiintyi harvakseen ulkopuolisille, kuten maanpuolustuskurssi 107:n esimerkki kertoo.
Tiedustelupäällikkö Pertti Nykäsen edeltäjän kenraalimajuri Raimo Heiskasen kerrotaan todenneen eräälle toimittajalle, joka oli saanut hänen puhelinnumeronsa selville: ”Teille minua ei edes ole olemassa.”
Todettakoon, että nykyinen tiedustelupäällikkö prikaatikenraali Harri Ohra-aho twiittaa (@Ohra_aho) ja hänellä on yli 3 000 seuraajaa!
Eräs ilmentymä tästä perinteestä oli puolustusvoimien pyrkimys aina 1980-luvulle saakka välttää siviilien palkkaamista vastuullisiin tehtäviin puolustusministeriössä tai Pääesikunnassa. Se oli myös keino välttää puoluepolitisoitumista.
Mutta ennen muuta se takasi, että kaikki vastuullisessa asemassa olevat henkilöt ovat sotilaskurin alaisia; sinänsä esimerkki passiivisesta vastatiedustelusta.
Kylmän sodan vuosina Suomen hallitus kävi ulkopoliittista keskustelua toinen käsi selän taakse sidottuna. Oli kannanotto sanoa, että jokaisessa maassa on armeija, ellei oma, niin vieras. Vielä Mauno Koiviston kielto luonnehtia Suomen EU-jäsenyystavoitetta turvallisuuspoliittiseksi, kertoo miten ahtaassa raossa Suomi toimi.
On oltava kyky hallita omaa aluetta
Suvereniteetin ydinkysymys on kyky hallita omaa aluetta ja estää ulkovaltoja tunkeutuminen ennen muuta päätöksentekoon ja sen keskeiseen valmisteluun.
Tämä on vastatiedustelun tehtävä. Mutta kysymyksessä on suvereniteetin minimimääritelmä, sillä se on rajoittava ja sellaisenaan yksinomaan defensiivinen, mutta kuvaa osuvasti sodanjälkeisen Suomen liikkumarajoja.
Suvereenin valtion etuoikeuksiin kuuluu kuitenkin oikeus aktiivisesti puolustaa kansallisia etuja myös rajojen ulkopuolella. Tiedonhankinta on tämän aiheen kannalta keskeinen esimerkki. Jokaisessa maassa on tiedustelu, ellei oma, niin vieras. Jos vieras tiedustelu saa hääriä vapaasti maassa, niin kyseessä on romahtanut valtio – a failed state.
Viime vuonna paljastunut vakava tietomurto ulkoministeriön järjestelmiin kertoo yhtäällä vastatiedustelun pettämisestä. Samalla se on tuonut yleiseen tietouteen, ettei Suomella ole lainsäädännöllistä pohjaa harjoittaa tarvittaessa aktiivista kyber- tai muuta salaista tiedustelutoimintaa, erityisesti henkilötiedustelua, HUMINTia (Human Intelligence collecti-on) maan rajojen ulkopuolella.
Tiedustelu on määritelmän mukaan aina ”salaista”. Toisin sanoen Suomen vastatiedustelulta puuttuu vastakappale. Kysymys on merkittävästä omaehtoisesta suvereniteettirajoituksesta, joka toki selittyy historiallisella perinnöllä, mutta samalla kertoo vuonna 2014, että olemme torkkuneet.
Suomi vapautui suvereniteettia rajoittavista määräyksistä aktiivisen toimintansa ansiosta julistamalla yksipuolisesti syyskuussa 1990 Pariisin rauhansopimuksen puolustusvoimia koskevat rajoitukset mitättömiksi.
Samoin Suomi pääsi eroon yya-sopimuksesta, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Sen sijaan Suomi ei 1990-luvun alussa täydentänyt lainsäädäntöään puuttuvalla palasella eli ulkoista tiedustelua säätelevällä lailla.
Miksi? Se on kysymys, jonka jätän historioit-sijoiden pohdittavaksi.
Suomalaisen vastatiedustelun menestys
Kylmän sodan oloissa, ja varsinkin silloin kun Neuvostoliiton painostus oli kovimmillaan, Suomella saattoi olla hyötyä siitä, ettei sillä ollut omaa salaista tiedustelupalvelua. Se tarjosi vahvemman perustelun omalle vastatiedustelulle.
Ilman julkisuutta tapahtuneet lukuisat neuvostoagenttien karkotukset – sen jälkeen kun he olivat niin sanotusti overstayed their welcome – eivät juuri johtaneet vastakarkotuksiin.
Mutta kylmän sodan päättyminen muutti tilanteen. Tosin Neuvostoliiton romahdus sekoitti mielet, sitä kun kukaan ei voinut edes kuvitella. Suomen huomio keskittyi EU-jäsenyysneuvotteluihin sekä Neuvostoliiton hajoamisen seurauksiin lähialueilla ja erityisesti Baltiassa.
Arvioni mukaan kyseessä oli kuitenkin presidentti Koiviston varovaisuus sekä mahdollisesti aktiivisen tiedustelun merkityksen aliarviointi, mikä nyt kostautuu. Suomi oli myös pitkittyneen 1970-luvun myötä pehmentynyt, ehkä jopa saanut vamman sielulleen, mistä Paasikivi ai-kanaan varoitti.
Suojelupoliisin menestyksellisesti harjoittama vastatiedustelutoiminta on sodan jälkeisen Suomen suuria saavutuksia.
Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n ja sen lukuisten erinimisten edeltäjien päämajan Ljubljankan käytäville ripustettujen Neuvostoliitolle vakoilleiden ulkomaisten agenttien kuvien joukossa ei ole yhtään suomalaista.
Se on kansainvälisestikin melkoinen saavutus. Tämän huomion teki Sir Paul Lever, Britannian entinen tiedustelun koordinaatiosta vastaavan Joint Intelligence Committeen suomenkielentaitoinen puheenjohtaja.
Suomelta puuttuvat tarvittavat lait
Suojelupoliisin englanninkielinen nimi on Fin-nish Security Intelligence Service. Supon yhteistyö muiden maiden turvallisuus- ja tiedustelupalvelujen kanssa on tiivistä, eikä vain terrorismin vastaisessa taistelussa.
Mutta suojelupoliisi ei HUMINTin kannalta ole tiedustelupalvelu sanan kansainvälisessä merkityksessä. Sellaista Suomella ei ole, toisin kuin esimerkiksi Ruotsilla tai Virolla. Ruotsissa sotilastiedustelu MUST on kehittynyt Ruotsin tiedustelupalveluksi, jonka alaisuudessa toimii myös salainen tiedustelu, Kontoret för särskild inhämtning (KSI).
Myöskään Suomen sotilastiedustelu ja sen signaalitiedustelusta vastaava Viestikoelaitos, VKOEL tai Puolustusvoimien tiedustelukeskus eivät ole tiedustelupalveluita, vaikka niillä on tietojenhankinta- ja analyysiosaamista tiedustelun keskeisillä aloilla kuten geotiedustelussa, (GEOINT, geospatial intelligence) ja siihen läheisesti liittyvässä kuvaustiedustelussa, (IMINT, imagery intelligence) eli satelliitti- ja kuva-aineiston analysoinnissa.
Myös yhteistyö ja tiedonvaihto ”ystävällismielisten” palvelujen kanssa ovat tiedustelun arkea. Mutta sen enempää Supolla kuin sotilastiedustelulla ei ole Suomen rajojen ulkopuolella salaisissa tehtävissä peiteidentiteetillä toimivia agentteja. Tätä osaa henkilötiedustelusta ei Suomen lainsäädäntö kata.
Kuten todettua Suomelta puuttuu tarvittava lainsäädäntö ja keskustelu aiheesta on vasta alkamassa. Vallitsee hämmentynyt tilanne, sillä käsitteet ovat epäselviä ja kokonaisuus huonosti tunnettua.
Samanaikaisesti Suomi on EU-jäsenyyden ja Nato-kumppanuuden myötä integroitunut tukevasti läntiseen normistoon.
Sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen puolustusvoimat ovat omaksuneet Naton standardit, sillä Yhdysvaltain johtaman sotilasliittoutuman normit ovat kansainvälisesti vallitsevia. Vastaavasti kaupan ja teollisuuden tekniset standardit taas ovat EU-normeja. Naton normit säätelevät myös hallitusten välistä tiedon-vaihtoa, asiakirjojen turvallisuusluokittelua ja niiden käsittelyä.
Mitä tiedustelupalvelu tekee?
Silmiin osui Britannian ulkomaantiedustelun tuore työpaikkailmoitus, jossa etsittiin venäjänkielentaitoista analyytikkoa, joka kykenee myös seuraamaan ja arvioimaan nauhoitettuja puheluja ynnä muuta sellaista.
Tarvitseeko tehtävää tämän enempää pohtia? Jo julkinen hakuprosessi netissä sekä hakuilmoituksessa käytetty viittaus oikeuden myöntämään lupaan kuunnella/kaapata viestejä kertoo, kuinka valvottua tiedustelupalvelujen rooli – ei välttämättä niiden toiminta – tänään on.
Kun Britannian vastatiedustelun Security Service (MI5), ulkomaantiedustelun Secret Intelligence Service (SIS/MI6) sekä signaalitiedustelun Government Communications Headquarters (GCHQ) kolme päällikköä viime syksynä esiintyivät julkisesti parlamentin NSA-kuulemisessa, niin kysymyksessä oli sensaatio. Vielä joku vuosikymmen sitten näiden johtajien henkilöllisyys oli salainen.
Tiedustelu on aina päällä
Ukrainan kansannousu lienee tämän hetken paras havaintoesimerkki tiedustelupalvelujen toiminnasta. Julkisuudessa ei näy mitään, eikä pidäkään näkyä. Mutta on selvää, että Kiovassa, Krimillä ja nyt erityisesti Itä-Ukrainassa toimii kaikkien kynnelle kykenevien tiedustelupalveluiden agentteja.
Heidän tehtävänsä on täydentää suurlähetystöjen raportointia. Sen he tekevät tarkkailemalla muun muassa sotilaskuljetuksia sekä toisiaan ja pyrkimällä hankkimaan tietoja eri osapuolista mitä moninaisin keinoin, myös aktiivisen signaalitiedustelun avulla. Mutta mikään ei kentällä korvaa henkilötiedustelua, HUMINTiä.
Kuvaava esimerkki kylmän sodan vuosilta on niin sanottujen tavelhandlareiden toiminta Ruotsissa. Puolasta tulleet taulukauppiaat osasivat huomiota herättävän tarkasti tarjota halpoja tauluja erityisesti ruotsalaisten taistelulentäjien kotiovilla.
Kysymyksessä oli selvä maalittamistehtävä ja valmistautuminen dekapitointiin. Selväkielellä tämä tarkoittaa ilmavoimien arvokkaimman osan eli kallisti koulutettujen lentäjien eliminointia.
Nyttemmin on selvinnyt, että samaa toimintaa havaittiin myös Suomessa.
