Dag Hammarskjöldin pyrkimys tehdä YK:sta maailmanpolitiikan voimatekijä huipentui Kongon
kriisiin. Neuvostoliitto ja Ranska estivät kuitenkin pääsihteeriä onnistumasta.
Ruotsalaisen diplomaatin Staffan Carlssonin tuore kirja Helgon och maktspelare. Dag Hammarskjöld som politiker (Bonniers) on hienosti kirjoitettu, viimeistelty kokonaisuus YK:n toisesta pääsihteeristä, joka kuoli Kongossa. Taustalla on pitkä tutkimustyö, ja se näkyy.
Carlsson ei kutsu kirjaa elämäkerraksi vaan kuvaukseksi Hammarskjöldistä (1905–1961) ammattimiehenä. Silti se valottaa myös päähenkilön taustaa, sulkeutunutta sisintä, luottamusta omiin kykyihin ja arvomaailmaa, jota Carlsson luonnehtii luterilaiseksi: ei tulla joksikin vaan saavuttaa jotakin. Vuonna 1963 julkaistu Vägmärken – Kiinnekohtia (Otava 1964) löytyi käsikirjoituksena Hammarskjöldin kuoltua. Hammarskjöld luonnehti pohdiskeluaan eräänlaiseksi ”valkoiseksi kirjaksi” itsensä ja Jumalan neuvotteluista. Carlssonin mukaan kyseessä oli Lutherin kielellä ilmaistuna rukous löytää jotakin, jolle elää ja jotakin suurta, jonka edestä kuolla.
Carlsson analysoi taitavasti myös Hammarskjöldiin liittyvää mystiikkaa dramaattisen kuoleman jälkeen: kuvaa YK:n pääsihteeristä, joka kykeni vastustamaan suurvaltoja, ja erityisesti Hammarskjöldin korkeuksiin kohottaneen arkkipiispa K. G. Hammarin luonnehdintaa, että tämä maksoi hengellään imperiumien vastustamisesta. Hammarin mukaan suurvaltojen vastustaminen on rauhan todellinen edellytys. Carlsson uskoo, että Hammarskjöldiä kuljettanut lentokone ammuttiin alas syyskuussa 1961.
Suomalaisen lukijan kannalta kirjan mielenkiintoisin anti on kuvaus Ruotsin sodanjälkeisen politiikan kehittymisestä ja Hammarskjöldin ajautuminen täydelliseen välirikkoon Stalinin seuraajan Nikita Hruštšovin kanssa. Lisäksi hän piirtää kuvan siitä, millaisen YK:n pääsihteerin
Neuvostoliitto haluaisi.
Hammarskjöld neuvotteli länsisuuntautumisen tärkeimmät sopimukset
Hammarskjöld väitteli taloustieteestä 1933 ja toimi kymmenen vuotta finanssiministeriön valtiosihteerinä ennen siirtymistään ulkoministeriöön kabinettisihteeriksi. Pääministeri Tage Erlander nosti hänet toiseksi ulkoministeriksi 1951 toteuttamaan länteen suuntautunutta politiikkaa. Ruotsin haaste oli suhtautuminen Stalinin Neuvostoliittoon ja tasapainon löytäminen integroituvan lännen kanssa.
Carlsson täydentää kollegansa Mats Bergquistin tuoretta kriittistä arviota ulkoministeri Östen Undénista (Kanava 6/2023). Hammarskjöldin tehtäväksi jäi läntisten kasvojen antaminen Ruotsin ulkopolitiikalle ilman sotilaspoliittista liittoutumista, mikä ei sulkenut pois tiivistyvää tiedusteluyhteistyötä ja asehankintoja. Undén vierasti tätä, sillä hän halusi ymmärtää Neuvostoliiton valtapyrkimyksiä. Carlssonin mukaan Hammarskjöld oli kaukana Undénin neutraliteettieksegetiikasta ja puolueettomuuden ”kivitauluista” tai myöhemmistä Olof Palmen hehkuvista vetoomuksista. Carlsson tähdentää sanotun ja tehdyn välisen kuilun syventyneen jo varhain Ruotsin turvallisuuspolitiikassa.
Hammarskjöld neuvotteli Ruotsin länsisuuntautumisen tärkeimmät sopimukset, liittymisen Marshall-apuun ja sitä hallinnoimaan perustettuun OEEC:hen, sekä Ruotsin neuvostokaupan valvonnan järjestämisen ja amerikkalaisten asejärjestelmien hankinnan aloittamisen. Näin hänestä tuli Ruotsin kasvot Washingtonissa ja Lontoossa. Briteille sopi myös Ruotsin varauksellinen suhtautuminen Ranskan ajamaan tiiviiseen taloudelliseen yhteistyöhön. Ruotsi kantoi huolta idänkaupastaan ja britit kaupasta Kansainyhteisön maiden kanssa.
Puolustusvoimien komentajan, kenraali Nils Swedlundin sanoin Hammarskjöld oli viisaasti hallitukselle lojaali mutta ymmärsi länsiyhteistyön merkityksen. Tämän vastaus kysymykseen, miksi Ruotsin tuli jäädä Naton ulkopuolelle, oli Suomi. Ruotsin liittoutumattomuus oli edellytys sille, että Suomi saattoi säilyttää hauraan liittoutumattomuutensa, jonka Neuvostoliitto oli valmis hyväksymään. Undénin kiinnostus Suomea kohtaan oli vähäistä. Hän ei ulkoministerinä vieraillut kertaakaan Suomessa. Bergquistin tavoin myös Carlsson korostaa Undénin puuttuvaa ”sävelkorvaa” Eurooppa-asioissa.
Hammarskjöldin neuvottelutaito siivitti nimitystä YK:n pääsihteeriksi 1953. Hän seurasi tehtävässä Norjan pakolaishallituksen ulkoministerinä toiminutta Trygve Lietä, joka oli Korean sodan myötä ajautunut välirikkoon Neuvostoliiton kanssa. Valintansa jälkeen Hammarskjöld kieltäytyi hyväksymästä erästä neuvostodiplomaattia sihteeristöönsä korostaen, ettei voi ostaa sikaa säkissä. Neuvostoliiton pysyvä edustaja Andrei Vyšinski, Stalinin näytösoikeudenkäyntien pääsyyttäjä ja Latvian sovjetisoija, totesi, että mekin hyväksyimme teidät pääsihteeriksi kuin sian säkissä. Paasikivi sanoi päiväkirjassaan, että Vyšinski oli fanaatikko ja ikävä mies.
Hammarskjöldin läheinen kollega Brian Urquhart korostaa, että tämän suuret erimielisyydet Hruštšovin kanssa jättävät varjoon hänen merkittävät eri vaiheissa syntyneet näkemyseronsa Yhdysvaltojen, Ranskan ja Britannian kanssa. Carlssonin mukaan itsevarma Yhdysvallat luotti valta-asemaansa silloisessa YK:ssa, britit puolestaan ylivertaisen ovelaan diplomatiaansa sekä kykyyn käsitellä Hammarskjöldiä pitämällä läheistä yhteyttä häneen. Ranska vierasti Hammarskjöldiä ja erityisesti hänen määrätietoista pyrkimystään keskittää valtaa pääsihteerille. Pariisi katsoi, että tämä kasvatti Yhdysvaltain vaikutusvaltaa.
Hammarskjöldin pyrkimys tehdä YK:sta maailmanpolitiikan voimatekijä huipentui Kongon kriisiin. Neuvostoliitto ja Ranska estivät kuitenkin pääsihteeriä onnistumasta. Ajautuminen välirikkoon Charles de Gaullen kanssa muistuttaa riitaa Hruštšovin kanssa. Lopulta Neuvostoliitto halusi päästä eroon Hammarskjöldistä, heikentää pääsihteerin asemaa ja korvata hänet troikalla.
Suezin kriisin hoito oli Hammarskjöldin mestarityö
Korean sodan aikana vangeiksi Kiinaan jääneiden amerikkalaislentäjien vapauttaminen oli Hammarskjöldin kisällinäyte. Sodan jälkitunnelmissa ja tilanteen kiristyessä Taiwaninsalmessa USA lopulta suostui siihen, että tehtävä uskottiin YK:n pääsihteerille. Hammarskjöld päätti kutsua itse itsensä pääministeri Zhou Enlain vieraaksi.
Luottamuksellisena yhteyskanavana toimi Kiinan Tukholman-lähettiläs. Zhou Enlain vastaus oli kahtalainen. Kiina ei ollut vielä YK:n jäsen, ja siksi Peking ei hyväksynyt YK:n sekaantumista, mutta se toivotti pääsihteerin tervetulleeksi. Vankien vapauttaminen 1954 oli suuri uutinen ja vahvisti Hammarskjöldin asemaa YK:ssa ja erityisesti amerikkalaisten silmissä.
Hammarskjöldin mestarityöksi muodostui Suezin kriisin hoito, kun hän toteutti Yhdysvaltain tuella YK:n ensimmäisen rauhanturvaoperaation. Ajatus oli Kanadan ulkoministerin Lester Pearsonin, joka sai siitä hyvästä 1957 Nobelin rauhanpalkinnon. Hammarskjöld sai saman tunnustuksen 1961 kuolemansa jälkeen.
Suezin kriisin käsittely YK:ssa oli dramaattinen. Britannia ja Ranska estivät veto-oikeudellaan Yhdysvaltain ehdottaman päätöslauselman hyväksymisen turvallisuusneuvostossa. Se edellytti tulitaukoa, Israelin Suezille edenneiden joukkojen vetäytymistä sekä Suezin kanavan avaamista. Hammarskjöld syrjäytti Yhdysvaltain tukemana Britannian ja Ranskan ja siirsi käsittelyn YK:n yleiskokoukselle, joka antoi pääsihteerille tarvittavan mandaatin. Päätösvallan siirtämistä turvallisuusneuvostosta yleiskokoukselle oli käytetty Neuvostoliittoa vastaan, mutta nyt sitä käytettiin Britanniaa ja Ranskaa vastaan.
Yhdysvallat halusi estää Neuvostoliiton osallistumisen eikä halunnut turvaneuvoston pysyviä jäsenmaita rauhanturvaoperaatioon. USA:n anti-imperialistinen perinne vaikutti presidentti Dwight D. Eisenhowerin jyrkkyyteen. Se oli kova paikka Suezille tunkeutuneille Britannialle ja Ranskalle. Britit puhuivat happamasti East Riverin (eli YK:n päämajan) paavista. Kun Pius XII otti Hammarskjöldin vastaan 1958, hän kutsui tätä maallikkokollegakseen. USA painosti myös taloudellisesti Anthony Edenin hallitusta estämällä Britannian lainahakemuksen hyväksymisen Kansainvälisessä valuuttarahastossa. Rauhanturvaajien komentajaksi tuli kanadalainen kenraali. Hammarskjöld kutsui sotilaalliseksi neuvonantajakseen kenraalimajuri A.E. Martolan.
Hammarskjöldin asema oli Suezin jälkeen vahva, eikä sitä asetettu kyseenalaiseksi ennen Kon-
gon kriisin kärjistymistä. Eisenhowerin sanoin Hammarskjöld osoitti Suezin kriisin hoidossa paitsi etevyytensä, myös fyysisen kestävyytensä, terävyytensä ja sitoutumisensa.
Suhteet sekä Neuvostoliittoon että Ranskaan suistuivat raiteilta
Dag Hammarskjöld valittiin 1954 isänsä, entisen pääministeri Hjalmar Hammarskjöldin jälkeen
Ruotsin akatemiaan. Asetelma oli ainutlaatuinen. Kukaan ei aiemmin ollut perinyt isänsä ”tuolia”. Tuolilla numero 17 Hammarskjöld vaikutti ratkaisevasti Nobelin kirjallisuuspalkinnon myöntämiseen 1958 Boris Pasternakille ja 1960 Saint-John Perselle. Nämä palkinnot vaikuttivat hänen suhteisiinsa niin Hruštšoviin kuin de Gaulleen, joille kirjallisuus oli myös politikkaa. Mutta Hammarskjöld halusi erottaa ne toisistaan.
Erlander arvosteli akatemian päätöstä. Päiväkirjassaan hän moittii Hammarskjöldin poliittista arvostelukykyä.
Vieraillessaan maaliskuussa 1959 Hruštšovin luona Sotšissa Hammarskjöld otti itse puheeksi Tohtori Živagon. Kiistely Hruštšovin ja neuvostojohtajia Leninistä Brežneviin palvelleen taitavan Anastas Mikojanin (1895–1978) kanssa on hämmentävää luettavaa. Monipuolisesti sivistyneelle Hammarskjöldille idän suunta oli vieras. Carlsson ihmettelee, ettei Hammarskjöld ymmärtänyt, miten järjetön ajatus kirjallisuuden ja politiikan erottaminen oli neuvostokommunistille.
Edellisen kerran Hammarskjöld oli vieraillut Neuvostoliitossa maaliskuussa 1958, muutama kuukausi sen jälkeen kun hänet oli valittu toiselle kaudelleen. Tuolloin hänen asemansa pääsihteerinä oli vahvimmillaan. Vierailulla nousi esiin tapa, jolla YK ja pääsihteeri olivat käsitelleet Unkarin kansannousua 1956. Neuvostojoukkojen tunkeutuminen Unkariin osui ajallisesti yhteen Suezin kriisin kanssa. Hammarskjöld seurasi voimattomana, miten länsivallat USA:n johdolla vetäytyivät vastuusta ja Neuvostoliitto esti asian käsittelyn turvallisuusneuvostossa. Hammarskjöldin yritys noudattaa yleiskokouksen päätöstä kaatui Unkarin vastustukseen.
Keskustelut ennakoivat Hruštšovin jyrkkää suhtautumista pääsihteeriin Kongon kriisin kärjistyessä pari vuotta myöhemmin. Hammarskjöld otti itse esille Unkarin tilanteen ja vastaus oli odotettu: Hruštšov kehotti häntä kääntymään Budapestin puoleen. Carlssonin mukaan Hammarskjöld tuli osoittaneeksi sekä omansa että YK:n voimattomuuden. Lopulta Hruštšov lisäsi ystävällisesti, ettei hän halunnut loukata, mutta muistutti ruotsalaista vierastaan silti Pultavasta, siis Ruotsin katastrofista taistelukentällä 1709. Isäntä lisäsi vielä, että ulkoministeri Andrei Gromykon mielestä Hammarskjöldiä ei olisi pitänyt edes päästää maahan, sillä hän oli lännen agentti. Mikojan täydensi, että marxilaisina heille ei ole olemassa ”pääsihteeriä”, sillä he eivät voi hyväksyä YK-johtajaa puolueettomaksi instituutioksi. ”Kaikki ovat agentteja, vaikka tulisivat Ruotsista.”
Kuukausi myöhemmin Hammarskjöld tuki turvallisuusneuvostossa USA:n ehdotusta perustaa asevalvontavyöhyke napapiirin pohjoispuolelle. Pravdan mukaan Hammarskjöldin tuli ymmärtää, ettei hän ollut Naton vaan YK:n pääsihteeri.
Myös suhde Ranskaan ja erityisesti de Gaulleen suistui raiteilta. Hammarskjöld oli keväällä 1960
erehtynyt kutsumaan de Gaullen lounaalle tämän vieraillessa New Yorkissa. Vastaus oli myrkyllisyydessään vertaansa vailla. ”Tarkoitukseni ei ole vierailla YK:ssa, joka ei edes kokoonnu, kun olen kaupungissa. Miten voisin sen tavata?”
”Niin sanottu” YK oli de Gaullelle vain ”vehje” (un machin) tai ”epäjärjestö” (la désorganisation). De Gaullen mielestä Hammarskjöld oli kunnianhimoinen ja turhamainen halussaan keskittää itselleen Euroopan valtojen rooli Afrikassa ja työntää Ranska Afrikasta. Ranska pidättyi, kun turvallisuusneuvosto teki päätöksen YK-operaatiosta Kongossa. De Gaulle olisi halunnut pitää Kongon kriisin suurvaltojen käsissä eikä soittaa toista viulua ”niin sanotun” YK:n rinnalla. Neuvostoliitto pyrki vahvistamaan asemaansa Afrikassa ja Ranska varmistamaan asemansa siellä. Washingtonia häiritsi Ranskan ajautuminen Neuvostoliiton omaksumalle kannalle. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin jopa ilmaisu Françeafrique on väheksyvä ja Ranskan asema Afrikassa on dramaattisesti heikentynyt.
Taustalla oli myös näkemysero kirjallisuudesta, vaikka Hammarskjöld ja de Gaulle eivät aihetta
kosketelleet. Hammarskjöld oli ajanut pitkään ja sitkeästi Nobelin kirjallisuuspalkintoa Saint-John Perselle (Alexis Léger), de Gaullen vannoutuneelle vihamiehelle. Ranskan ulkoministeriön valtiosihteerinä kymmenen vuotta toiminut Léger väistyi de Gaullen tavoin Lontooseen 1940, mutta kieltäytyi yhteistyöstä kenraalin kanssa ja pyrki estämään Churchillia tunnustamasta de Gaullen asemaa. Samoin hän toimi Yhdysvalloissa, missä hän yritti aktiivisesti vaikuttaa Rooseveltin käsitykseen de Gaullesta. Hammarskjöldin tiivis kirjeenvaihto USA:han asettuneen Légerin kanssa lujitti heidän ystävyyttään. Hammarskjöldin jäämistöstä löytyi hänen ruotsintamansa Légerin runokokoelma käsikirjoituksena.
Kongon kriisin aikana Ranska miehitti 1961 Bizerten tukikohdan Tunisiassa ja Tunisia vetosi YK:n apuun. Hammarskjöld päätti yrittää välittää tässä kriisissä henkilökohtaisesti. Urquhartin mukaan pääsihteerin ylimielisyys kostautui. Kun tämä pyrki Bizerteen ranskalaiset vartiomiehet nöyryyttivät epätoivottua vierailijaa. Ranskan kannalta kysymys oli Algeriasta, josta vetäytyminen oli kesken.
Carlssonin mukaan erimielisyydet Moskovan kanssa söivät YK:lta kaiken hapen syksyllä 1960.
Pääministeri Patrice Lumumban syrjäyttäminen uhkasi Neuvostoliiton vaikutusvaltaa sisällisso-
dan repimässä Kongossa. Kremlin näkökulmasta Lumumban erottaminen oli isompi kysymys kuin
mineraalirikkaan Katangan separatismi.
Moskova katsoi, että Hammarskjöldin pyrkimys pitää suurvallat poissa Kongosta suuntautui Lumumbaa ja Neuvostoliittoa vastaan. Hruštšov arvosteli yleiskokouksessa voimakkaasti siirtomaavaltoja ja pääsihteeriä ja syytti niitä likaisesta työstä Kongossa. Hammarskjöld vastasi terävästi, että YK on olemassa jäsenmaitaan, ei suurvaltoja varten. Raikuvista suosionosoituksista huolimatta Hammarskjöldin retorinen voitto oli poliittinen tappio. Suhteet Neuvostoliittoon eivät enää olleet korjattavissa.
Gromyko vaati Hammarskjöldin erottamista ja Kongo-operaation keskeyttämistä. Tämä meni liiallisuuksiin. Lopulta Afrikan ja Aasian maat asettuivat pääsihteerin taakse, ja Neuvostoliitto jäi yksin yleiskokouksissa 1960 ja 1961. Tuore presidentti John F. Kennedy painotti Ghanan presidentti Kwame Nkrumahille USA:n siirtomaavastaista perinnettä, joka oli vaikuttanut jo Suezin kriisissä. Nkrumah vakuutti, että käytännössä kaikki Afrikan ja Aasian valtiot tukivat Hammarskjöldiä. Hän kertoi kehottaneensa Neuvostoliittoa luopumaan kampanjastaan erottaa pääsihteeri. Mutta seuraukset Kongossa olivat Hammarskjöldille samat kuin Koreassa Trygve Lielle. Moskova ei enää hyväksynyt häntä henkilönä, ja myös Ranska antoi hylätyn arvosanan. Lopulta Yhdysvaltain kanta koveni. Kennedy
päätti tiukentaa Hammarskjöldin ajamaa linjaa ja tehdä lopun Katangan kapinasta, mutta silloin Hammarskjöld oli jo menehtynyt lentoturmassa.
Neuvostoliiton välirikko kahden YK:n pääsihteerin kanssa jätti pysyvän jäljen. Vaikka Hruštšovin kielenkäyttö oli estotonta, Moskova teki selväksi, ettei se enää hyväksynyt ”puolueettomia” virkamiehiä. Legendaariselle amerikkalaiselle toimittajalle Walter Lippmannille antamassaan haastatellussa Hruštšov puhui suunsa puhtaaksi. Kysymykseen mahdollista aseidenriisuntaa valvovan elimen ”puolueettomasta” johtajasta Hruštšov vastasi, ettei Moskova voinut enää hyväksyä toista Hammarskjöldiä, tuli hän mistä puolueettomasta maasta tahansa.
Hammarskjöldin välirikko Neuvostoliiton kanssa valottaa osaltaan Suomen epäonnistunutta yritystä 1971 nostaa Max Jakobson YK:n pääsihteeriksi. Kreml ei halunnut uutta energistä ja kyvykästä pääsihteeriä puolueettomasta maasta. Tämä selittää Moskovan haluttomuuden hyväksyä suomalainen pääsihteeri paremmin kuin Neuvostoliiton virallinen antisemitismi.
