Kanava 3/2024 – Saksan historiaa sairaalan näkökulmasta

Print Friendly, PDF & Email

Berliiniläinen sairaala Charité on ollut historian keskipisteessä kolmella vuosisadalla.

Yle Areenasta löytyvä kolme tuotantokautta kattava tv-sarja Charité kuvaa laadukkaasti Saksan historiaa. Sarja kertoo Preussin ja Saksan kuuluisimman sairaalan, Berliinin Charitén vaiheista keisarivallan, Hitlerin loppukauden ja jaetun Berliinin aikana. Kysymyksessä on sama sairaala, jossa Aleksei Navalnyin henki pelastettiin vuonna 2020.

Ensimmäinen tuotantokausi vuodelta 2017 sijoittuu 1880- ja 1890-lukujen taitteeseen ja on kuvattu Prahassa, toisen kauden (2019) tapahtuma-aika on toisen maailmansodan loppuvaihe 1943–1945, ja kolmas kausi (2021) kertoo sairaalan elämästä Berliinin muurin rakentamisen 1961 aikoihin ja sen jälkeen. Neljäs kausi esitetään Saksassa huhtikuussa 2024 ja se sijoittuu mielikuvitukselliseen tulevaisuuteen.

Kaikkien kolmen Suomessa näytetyn tuotantokauden keskeiset hahmot ovat historiallisia henkilöitä. Lisäksi tarinaa elävöittävät fiktiiviset persoonat. Heihin kuluvat ankarat mutta hyvää tarkoittavat ylihoitajat, lääketieteen opiskelijat sekä mainiosti berliiniläisittäin murtavat vahtimestarit ja autonkuljettajat, unohtamatta vaikuttavia tarinoita lääkärin suhteesta potilaaseensa.

Robert Koch -instituutti syntyi vastavetona Ranskalle

Ensimmäinen tuotantokausi on kertomus lääketieteen suurista läpimurroista taistelussa tarttuvia tauteja vastaan. Sarjan päähenkilöiden joukossa on kolme Nobelin lääketieteen palkinnon saanutta: Emil von Behring (1901, kurkkumätärokote), Robert Koch (1905, tuberkuloosi) sekä Paul Ehrlich (1908, immunologia). Keskeistä roolia näyttelee myös modernin patologian kehittäjä Rudolf Virchow. Aikakautensa uudenaikaisin sairaala Rudolf-Virchow-Krankenhaus valmistui 1906 Berlin-Weddingissä.

Charitén (armeliaisuus) alku oli ruttosairaala kaupungin laitamilla 1700-luvun alussa. Sarjan ensimmäisessä osassa sairaala sijaitsee vielä vanhassa maalitehtaassa, jossa ei ole sähköä. Tämä muun muassa rajoitti Robert Kochin mahdollisuutta käyttää mikroskooppia valoisaan aikaan.

Ensimmäisen kauden tapahtumien aikaan, valtakunnankansleri Bismarckin loppukaudella, Saksassa oli kolme keisaria. Wilhelm I kuoli 1888, ja hänen kuolemansairas poikansa Friedrich III ehti hallita vain 99 vuorokautta, minkä jälkeen valtaistuimelle nousi Wilhelm II. Eli kuten eräs kansanmies totea, vanhusta seurasi ensin puhumaton ja sitten meluisa keisari.

Vaikuttavassa kohtauksessa pienen ponin vetämässä vaunussa istuva rampa ja puhekykynsä menettänyt Friedrich III luovuttaa kurkunpääsyöpänsä leikanneelle Rudolf Virchowille kunniamerkin ja itse käsin kirjoittamansa kiitoskirjeen, jonka lukemisessa avustaa yksi keisarin pojista. Keisarin audienssi Potsdamin Neues Palais’ puistossa päättyy, kun korskea kruununperillinen, tuleva Wilhelm II karahtaa ratsain paikalle ja ilmoittaa, että isä on väsynyt.

Kochin tuberkuloosirokotteen kehittäminen takkuaa, mutta Saksan valtiopäivät myöntävät silti 1891 varat Robert Koch -instituutin perustamiseksi. Kun Koch kiittää häntä arvostellutta kollegaa ja liberaalia valtiopäiväedustajaa sekä Bismarckin vastustajaa Rudolf Virchowia, tämä toteaa kuivasti, että päätös oli vastaveto 1888 Ranskassa perustetulle Louis Pasteur -instituutille.

Pasteur ja rivaliteetti Ranskan kanssa on yksi ensimmäisen tuotantokauden toistuvista teemoista. Siihen viittaa myös keisari Wilhelm II kiittäessään Kochia mahtipontisessa puheessaan. Toinen toistuva aihe on antisemitismi, joka kohdistuu erityisesti Paul Ehrlichiin. Ensimmäisen kauden hurjimpia kuvaelmia on Berliinin eläintarhaan avattu ”Hagenbeckin kansannäyttely”, jossa Hampurissa olevan Saksan tunnetuimman eläintarhan perustaja Carl Hagenbeck esittelee berliiniläisille eläinten joukossa intialaisen perheen. Perheen kaunis äiti sairastuu ja hänellä todetaan isorokko, jota rokottamisen yleisyyden vuoksi ei Saksassa enää esiinny. Professori Virchow ottaa hänet hoitoonsa, mutta nainen menehtyy.

Lastenklinikan johtajan alaisuudessa surmattiin kehitysvammaisia lapsia

Charitén toinen tuotantokausi sijoittuu sairaalalle ennen ensimmäistä maailmansotaa valmistuneeseen punatiilirakennusten ryhmään, joka tuhoutuu lähes kokonaan toisessa maailmansodassa. Sen keskeinen henkilö on kuuluisa kirurgi Ferdinand Sauerbruch. Muihin historiallisiin hahmoihin kuuluu Strassburgista Berliinin pakkokomennettu ranskalainen kirurgi Adolphe Jung, joka ammattitaidollaan saavuttaa Sauerbruchin luottamuksen.

Charitén psykiatrisen klinikan johtaja, SS-Standartenführerin (eversti) univormussa esiintyvä Max de Crinis on sarjan antisankari. Hänen opetustehtävässään Charitéssa korostuu taito erottaa haavoittuneet itse vammansa aiheuttaneista ”teeskentelijöistä” (Simulant), joita odottaa kuolemantuomio. De Crinisin vaihtoehdot homoseksuaalisuudesta syytetylle sotainvalidille ovat kastraatio tai passitus keskitysleirille.

Charitén lastenklinikan johtajan, professori Georg Bessaun alaisuudessa surmataan kehitys-
vammaisia lapsia, joiden huolto-oikeus on viety vanhemmilta (Reichsausschlusskinder). Tarinaan kuuluu kertomus fiktiivisen nuoren lääkäripariskunnan lapsesta, jolle vaikean synnytyksen seurauksena kehittyy vesipää. Lastenlääkäri-isä on valmis luopumaan lapsestaan, mutta äiti estää sen piilottamalla tytön.

Myös Sauerbruchin sihteeri ja rakastettu, ulkoministeriön virkamies Fritz Kolbe ovat historiallisia hahmoja. Kolbe toimittaa kuriirimatkoillaan Sveitsiin salaisia asiakirjoja Allen Dullesille, Yhdysvaltain tiedustelupalvelun CIA:n myöhemmälle perustajalle. Dullesin mukaan Kolbe oli hänen tärkein saksalainen lähteensä.

Ferdinand Sauerbruch kuuluu aikansa suuriin lääkäripersoonallisuuksiin. Hänen itsevarmuutensa ja kovaotteisuutensa sallii hänen sinutella komeissa univormuissaan esiintyviä isoja päällikköjä ja kohdella heitä miten tahtoo. Sinuttelu on saksan kielellä (kuten venäjän kielelläkin) loukkaavaa, ja se oli aikoinaan hyväksyttyä korkeintaan hyvin korkeassa asemassa oleville. Sauerbruch oli leikannut Saksan valtakunnanpresidentin, sotamarsalkka Hindenburgin ja myös Leninin. Tämä käy ilmi, kun puna-armeijan sotilaslääkäri ilmestyy Charitén leikkaussalibunkkeriin, jossa Sauerbruch parhaillaan leikkaa, desinfioituaan kätensä konjakilla.

Sauerbruchin poika, korkeasti dekoroitu eversti Peter Sauerbruch on Hitleriä vastaan heinäkuun 20. päivänä 1944 tehdyn attentaatin suorittajan, everstiluutnantti Claus von Stauffenbergin ystävä. Molemmat ovat potilaina Charitéssa: Peter keltatautipotilaana ja Stauffenberg haavoituttuaan Rommelin joukoissa Afrikassa, missä hän menetti toisen silmänsä ja vasemman kätensä. Stauffenberg teloitetaan attentaatin jälkeisenä päivänä. Peteriä kuulustellaan, mutta hän selviää ja palaa rintamalle. Myös Ferdinand Sauerbruch joutuu mahtailevan Turvallisuuspoliisin päällikön, SS-kenraali Ernst Kaltenbrunnerin kuulusteltavaksi, mutta näyttöä siitä, että hän olisi sekaantunut salaliittoon ei kyetä osoittamaan. Kaltenbrunner tuomitaan Nürnbergissä kuolemaan.

Toisen kauden muista historiallisista henkilöistä on syytä mainita Sauerbruchin perheen ystävä, von Stauffenbergin tukija Hans von Dohnanyi, jonka Sauerbruch sijoittaa vuodelevossa turvaan osastolleen, mutta jonka de Crinis katsoo teeskentelevän. Lopulta de Crinis onnistuu siirtämään Dohnanyin omalle klinikalleen.

Dohnanyi surmataan huhtikuussa 1945 Sachsenhausenin keskitysleirillä. Hänen poikansa Klaus von Dohnanyi toimi Hampurin ylipormestarina 1980-luvulla. Myös Magda Göbbels vierailee Charitéssa ja pyytää sodan viimeisinä hetkinä de Crinisiltä kaliumsyanidia, sillä hän ja hänen miehensä eivät halua elää Saksassa, joka ei ole kansallissosialistinen. De Crinis kertoo varanneensa kaksi ampullia itselleen ja vaimolleen ja kehottaa rouva Göbbelsia kääntymään Hitlerin bunkkerin lääkärin puoleen.

Magda Göbbels surmaa viisi lastaan ja sen jälkeen hän ja propagandaministeri Joseph Göbbels tekevät itsemurhan. De Crinis yrittää paeta Berliinistä, mutta kun hän toteaa puna-armeijan tukkineen tien länteen, hän ja hänen vaimonsa nielevät kapselinsa.

Stasi halusi salata kaivosmiehen kuoleman todellisen syyn

Sarjan kolmas tuotantokausi kertoo Charitén toiminnasta juuri ennen Berliinin muurin rakentamista elokuussa 1961 ja sen jälkeen. Kerronnan painopisteenä ovat muurin jakaman kaupungin sairaalalle luomat haasteet. Osittain jälleenrakennetut tiilirakennukset sijaitsevat niin lähellä sektorirajaa, että rajan muodostaman Humboldthafenin puoleiset ikkunat muurataan umpeen.

Historiallisesti mielenkiintoinen tapaus on länsiberliiniläinen poika, jonka hätääntyneet vanhemmat tuovat sairaalaan juuri ennen muurin rakentamista. Pojan liikuntakyky on mennyt ja lastenlääkäri Ingeborg Rapoport diagnosoi polion. Rapoport oli puolijuutalaisena muuttanut Yhdysvaltoihin 1938 ja liittynyt siellä yhdessä aviomiehensä kanssa kommunistipuolueeseen. Lääkäripariskunta palasi 1950 Itä-Berliiniin senaattori Joseph McCarthyn kommunisminvastaisen kampanjan vuoksi.

Professori Rapoportin kysyy, miksi vanhemmat toivat lännen puolella Wilmersdorfissa asuvan pojan Charitéhen. Hätääntynyt isä toteaa tähän, että poika on syntynyt siellä. Pojan tilanne heikkenee nopeasti ja keuhkojen toiminta uhkaa lakata. Charitén vahtimestari noutaa kellarista rautakeuhkot eli tankkirespiraattorin, vanhan hengityskoneen, jota ei ole käytetty vuosiin. Ingeborg Rapoport testaa koneen itse kapuamalla sen sisälle, ja Charitén vanhat rautakeuhkot pelastavat pojan. Samalla käy ilmi, että Länsi-Berliinissä on polioepidemia, jonka takia kouluja on suljettu. Länsi-Berliinissä ja Länsi-Saksassa tilanne oli huonompi kuin Itä-Saksassa, jossa väestö oli menestyksellä rokotettu amerikkalais-neuvostoliitolaisella Sabin-Tšumakov-rokotteella. Länsi-Saksassa luotettiin Salk-rokotteeseen ja kattava rokottaminen oli aloitettu viiveellä. Poliittisista syistä liittohallitus kieltäytyi DDR:n tarjoamasta rokoteavusta.

Vastaavanlainen historiallisesti merkittävä kuvaelma kertoo kaivostyöläisestä, joka vieraillessaan tyttärensä luona Berliinissä katkaisee jalkansa. Mies yskii verta ja siksi hänen keuhkojaan tutkitaan. Parin päivän kuluttua hän menehtyy rajuun yölliseen verensyöksyyn. Patologi Otto Prokopin ruumiinavauksen mukaan kuolinsyy on keuhkosyöpä.

Itävaltalais-saksalainen oikeustieteellinen serologi Prokop oli alansa suuria nimiä. Itävallan passilla hän oli vapaa matkustamaan. Muurin rakentamisen jälkeen syntyneessä dramaattisessa lääkepulatilanteessa Prokop hakee omalla autollaan penisilliiniä Länsi-Berliinistä.

Jo ennen kaivosmiehen kuolemaa Charitén lääkärit olivat tuloksetta tavoitelleet Schneebergin sairaalan lääkäreitä, jotka hoitivat Wismut AG:n kaivomiehiä. Saksin ja Tšekin rajavuoriston Erzgebirgen kaivoskeskittymässä oli louhittu keskiajalta lähtien muun muassa hopeaa. Alue tunnettiin jo varhain löydetyistä radioaktiivisista esiintymistään ja niiden ympärille vuosisadan vaiheessa rakennetuista terveyskylpylöistä. Neuvostoliitto aloitti 1945 välittömästi sekä miehitysvyöhykkeellään että rajavuoriston Tšekkoslovakian puoleisessa osassa intensiivisen kaivostoiminnan. Wismutin (vismutti) peitenimellä perustettu yhtiö toimitti vuoteen 1990 saakka noin kolmanneksen kaikesta Neuvostoliiton vaikutuspiirissä tuotetusta uraanista. Heti sodan jälkeen Wismut oli Neuvostoliiton tärkein uraanin tuottaja. Wismut AG oli yksi DDR:n suurimmista teollisuusyrityksistä. Sen palveluksessa oli alkujaan noin 100 000 ja loppuvuosina noin 45 000 työntekijää.

Kun tieto menehtyneestä kaivosmiehestä tavoittaa Schneebergin sairaalan, vastaus tulee välittömästi. Ruumis haetaan heti, mutta professori Prokop ehti päättää työnsä ennen noutajia. DDR:n salainen poliisi Stasi käskee merkitä kuolinsyyksi keuhkoveritulpan. Hoitavat lääkärit ovat kauhuissaan, mutta itsevarma professori Prokop näyttää kopion oikeasta ruumiinavauspöytäkirjasta, jota hän säilyttää kassakaapissaan.

Kaivosmies kuoli ns. Schneebergin tautiin eli radioaktiivisen pölyn aiheuttamaan keuhkosyöpään.