Suomen Kuvalehti 19.9.2021
Saksan Venäjän-politiikka on ollut johdonmukaista mutta tehotonta, arvioi brittitutkija John Lough tuoreessa kirjassaan.
René Nyberg arvioi John Loughin teoksen Germany’s Russia Problem: The Struggle for Balance in Europe Kanava-lehden numerossa 6/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.
HÄVITTY sota, miehitys ja Saksojen elämä rintaman molemmin puolin kylmässä sodassa olivat traumaattisia kokemuksia. Ne jättivät syvän jäljen saksalaiseen psyykeen ja vaikuttavat yhä Berliinin edellytyksiin tehdä politiikkaa. Tuoreessa kirjassaan brittitutkija John Lough paneutuu aiheeseen monipuolisen historiallisen aineiston pohjalta. Kirjoittajalla on vankka venäjän ja saksan kielen taito, ja hän on asunut vuosikausia Venäjällä ja tuntee Saksan.
Kirjan pohdinta sodan ja syyllisyyden aiheuttamasta traumasta korostaa eroa Suomeen. Toimiessani Berliinissä viittasin aikoinaan tarvittaessa eroihin – toisin kuin Saksa, Suomi hävisi oikeutetun sodan, sillä kimppuumme hyökättiin. Suomea ei myöskään miehitetty, mikä oli ratkaisevaa. Teema on äärimmäisen herkkä, sillä ”te äidit ja morsiamet” eivät Suomessa kohdanneet puna-armeijan sotilasta toisin kuin miehitetyssä Saksassa.
Kirjoittaja mainitsee Helmut Kohlin vaimon Hannelore Kohlinkokeneen tämän 12-vuotiaana Berliinissä. Lukuun ottamatta syvintä itsesuomettumisen aikaa 1970-luvulla, jolloin olin Leningradissa varakonsulina, ei Suomessa myöskään viritelty teemaa Suomen syyllisyydestä esimerkiksi Leningradin piiritykseen.
KIRJOITTAJAN mukaan Venäjä osaa taitavasti hyödyntää Saksan menneisyyden luomaa epämukavuuden tunnetta ja muistuttaa sitä hävinneen valtion asemasta.
Suhteiden taustalla on monisatavuotinen yhteinen historia. Loughin mukaan millään muulla maalla ei ole yhtä pitkää ja syvän monipuolista suhdetta Venäjään kuin Saksalla.
Tosin Tanska solmi Moskovan kanssa Pohjolan ensimmäisen yya-sopimuksen Om kærlighet, venskab og forbund Ruotsia vastaan jo vuonna 1493. Seuraavalla vuosisadalla englantilaiset löysivät merireitin Arkangeliin vuonna 1553.
Venäjän kanssakäyminen saksalaisen maailman kanssa ulottuu vuosisatojen taakse. Preussin nousun myötä siitä kehittyi valtioiden välinen yhteys.
Toisin kuin Ruotsi, Preussi ja Fredrik Suuri oppivat suhtautumaan Venäjään varoen. Kirjoittaja siteeraa Bismarckia, jonka mukaan lyödystä Venäjästä tulisi hyvitystä hakeva perivihollinen.
Historia on opettanut Saksan kunnioittamaan ja pelkäämään Venäjän sotilaallista voimaa. Vaisto kertoo saksalaisille, että tulee välttää konfliktia Venäjän kanssa ja pyrkiä mahdollisuuksien mukaan mukautumaan sen etuihin. Samalla Saksa on tietoinen tarpeesta välttää liikaa läheisyyttä, jottei se vieraannuta liittolaisiaan ja vaaranna omaa vakauttaan.
SAKSAN ja Venäjän historiallisessa suhteessa on useita yhä läsnä olevia tasoja. Myös vuodatettu veri yhdistää. Molempien maiden sotavankien kohtelu on esimerkki yhteisestä tukahdutetusta muistosta. Sen sijaan Venäjän ja venäläisten osoittama anteeksianto sekä pidättyminen uusien sukupolvien tahraamisesta sotarikossyytteillä on luonut saksalaisissa tunteen velasta ja velvollisuudesta venäläisiä kohtaan.
Saksan ja Neuvosto-Venäjän yhteinen kokemus ensimmäisestä maailmansodasta, vallankumouksesta ja molempien maiden eristämisestä sekoitti mieliä Saksassa ja vieraannutti johtavia saksalaisia intellektuelleja läntisistä arvoista. Kulttuuripessimismi sai heidät näkemään valoa idässä.
Leimaamalla Weimarin tasavallan sosiaalidemokraatit ”sosiaalifasisteiksi” Stalin yhdisti kommunistien ja natsien viholliskuvan. Parissakymmenessä vuodessa Saksa heilahti kuitenkin äärimmäisyydestä toiseen – liittolaisuudesta Neuvosto-Venäjän kanssa tuhoamissotaan.
Ehdoton antautuminen ja miehitys lakkautti strategisen ajattelun ja ulkoisti sen Washingtonille. Tämä ei tarkoittanut luopumista sellaisista poliittisista tavoitteista kuin Saksojen yhdistämisestä, mutta suurstrategiaa ei Bonnissa pohdittu. Tästä johtuu Berliinin vaikeus mukautua Moskovan globaaliin strategiseen toimintaan.
Saksa vierastaa myös omaa kovaa voimaa, sillä se on tottunut luottamaan taloutensa ja yhteiskuntansa pehmeään voimaan. Kirjoittaja lainaa Münchenin turvallisuuskonferenssin johtajaa Wolfgang Ischingeriä: ”Saksa on pehmeän voiman mestari, mutta pehmeä ilman kovaa on kuin jalkapallo ilman maalivahtia”.
LOUGHIN arvion mukaan Saksan Venäjän-politiikka on ollut johdonmukaista mutta tehotonta. Se on Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen perustunut olettamukseen, että aktiivinen taloudellinen yhteistyö yhdistettynä laajaan poliittisen ja yhteiskunnalliseen kanssakäymiseen ohjaisi Venäjän poliittisten uudistusten tielle.
Oletukseen liittyi vilpitön usko siihen, että Saksan on ymmärrettävä Venäjää ja sen vaikeuksia. Harmonisten suhteiden tarve johtuu Saksan historiallisen läheisestä yhteydestä Venäjään. Se lisää tietoisuutta suhteen hauraudesta ja sen rikkoutumisen vaaroista.
Monien saksalaisten mielessä Willy Brandtin Ostpolitikilla on syy-yhteys Neuvostoliiton hajoamiseen. Muutenkin Ostpolitik on yhä vahvasti läsnä Berliinissä. Sen sijaan Venäjän kääntyminen Euroopan sijasta Kiinaan aiheuttaa Saksassa epämukavuutta, sillä se on vastoin vuosisatoja syntynyttä näkemystä Saksan ja Venäjän toisiaan täydentävästä yhteydestä, joka on muokannut Eurooppaa.
TAPPIO sodassa, sitä seurannut miehitys ja kommunismin eksistentiaalinen uhka kylmässä sodassa vahvistivat vakaumusta siitä, että Saksan on saavutettava myös Venäjän kanssa sovinto, jollaiseen se kykeni lännen kanssa. Saksan yhdistyminen vahvisti näkemystä sodanjälkeisen saksalaisen yhteiskunnan onnistuneesta muuntumisesta. Tämä taas vahvisti poliittisen luokan käsitystä Europan integraation syventämisen tarpeesta.
Mutta Loughin mukaan Saksan syvällisen Venäjä-tuntemuksen olisi pitänyt jo 1990-luvun loppuvuosista lähtien varoittaa, että integraatio Venäjän kanssa on epärealistista. Saksa saavutti rauhan ja hyvinvoinnin luopumalla omasta erikoistiestään (Sonderweg), mutta samalla se seurasi passiivisesti, miten Venäjä lähti omalle erikoistielleen (osobyj put’).
Juopa kasvoi todellisen Venäjän ja sen Venäjän välillä, jonka Saksa halusi nähdä. Venäjä ei 1990-luvun lopulla ollut enää valmis integroitumaan läntisiin rakenteisiin, jotka olisivat edellyttäneet sen suvereniteetin rajoittamista.
Samalla kun Moskova tunnusti entisten neuvostotasavaltojen itsenäisyyden, se kyseenalaisti niiden suvereniteetin eli täysivaltaisuuden. Boris Jeltsin määritteli jo Helmut Kohlille iskevästi Venäjän näkemyksen: Vain jos Venäjä kokee itsensä turvalliseksi, myös kaikki Euroopan maat ovat turvassa.
SILTI Saksan julkinen debatti on väistänyt kysymystä siitä, miksi Berliini vuosikymmenien ajan arvioi Venäjää väärin. Optimismi oli korvannut realismin. Saksa kuuli musiikin mutta ei tunnistanut säveltä.
Vuoden 2008 Georgian sodan jälkeen Angela Merkel varoitti kaukonäköisesti vaarasta, että Venäjä ja Saksa päätyisivät erilaisin johtopäätöksiin siitä, mikä johti Saksan yhdistymiseen sekä EU:n ja Naton laajentumiseen Neuvostoliiton romahtamisen seurauksena. Hän kaipasi asiasta julkista keskustelua, jottei julkinen mielipide Venäjällä ja Saksassa ajautuisi eri teille.
Lough korostaa, että Putinin voitonpuhe Krimin valtaamisen jälkeen osoitti Merkelin aavistaneen oikein.
Venäjä kehitti omaa historiallista narratiivia. Erityisesti Naton laajentumisen osalta Saksan olisi pitänyt kyetä vakuuttamaan Moskova, että Puolan, Tšekin ja Unkarin jäsenyys johtui tarpeesta ratkaista Saksan kysymys lopullisesti Euroopan ja Venäjän etujen mukaisesti. Tunnustamalla yhdistymisen jälkeen Puolan vastaisen rajan Saksa ratkaisi myös Puolan kysymyksen.
Venäjän lähtökohta ei enää ollut Etyk-Helsinki vaan Jalta ja Potsdam. Merkelin sanoin Eurooppa kohtasi Ukrainassa edellisiltä vuosisadoilta tutun kiistan etupiireistä ja alueellisista vaatimuksista. Loughin mukaan Saksa yllätti sekä itsensä että eurooppalaiset liittolaisensa ja Yhdysvallat voimakkaalla reaktiollaan Venäjän toimintaan Ukrainassa. Saksa muokkasi taitavasti vastauksen EU:n politiikaksi suojaten itsensä täten Venäjän hyökkäykseltä ja taaten samalla päätöksen laajan vaikutuksen.
PASIFISTISISTA ja jopa neutralistista vaistoistaan huolimatta Saksa on vahvojen instituutioidensa ansiosta osoittautunut kestäväksi. Puolustuksen laiminlyönti kylmän sodan jälkeen kertoo puuttuvasta strategisesta ajattelusta. Vaatimus strategisesta kärsivällisyydestä edellyttää kansallista turvallisuuspoliittista strategiaa erityisesti Venäjän suhteen, jollaista Saksalla ei ole.
Merkelin politiikan jyrkkä muutos 2014 oli merkittävä, mutta pysyttelee 1960-luvun liennytyspolitiikan puitteissa–valikoiva yhteistyö ja lisääntyvä tuki Venäjän naapurimaille sekä Naton yhteiselle puolustukselle. Ostpolitik-ajattelu on hyödytöntä, sillä toisin kuin Neuvostoliitto, Venäjä ei ole status quo -valta.
John Lough: Germany’s Russia Problem: The Struggle for Balance in Europe. Manchester University Press 2021, 296 sivua.
Kirjoittaja René Nyberg on Suomen entinen Moskovan ja Berliinin suurlähettiläs.
Teksti on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 6/2021.
