Keijo Korhonen

Kekkosen kaverit

Keijo Korhonen (1934–2022)

Tamminiemi 5.5.2025

• Oliko Keijo Kekkosen kaveri?
  • Ei, ikäero 34 vuotta
  • Mutta tärkeä apuri, myöhemmin luottomies ja Kekkosen loppuvaiheen ulkopolitikan perälauta
• Martti Häikiö ehdotti minulle Keijon elämäkerran laatimista. Kieltäydyin, sillä en ole ammattihistorioitsija.
  • Aimo Pajusen elämäkerta on esimerkki siitä, miten vaativan henkilön tarina pitää ammattimaisesti kertoa. Henrik Tala laati sen tukenaan vahva ryhmä Aimon ystäviä. Siitä huolimatta, ettei Tala koskaan ollut tavannut Pajusta, lopputulos on erinomainen ja Aimon näköinen. Näin pitää myös Keijon kohdalla menetellä. Valita ammattihistorioitsija ja koota hänelle tukiryhmä, johon mielelläni tulen mukaan. 

• Eka muistikuva joulukuu 1971 – nuori lyhyt-, lähes pystytukkainen Keijo pienessä Ritarikadun pihanpuoleisessa työhuoneessa, ikkuna auki ja huoneessa kylmää. Pöydällä rivi teroitettuja lyijykyniä.
• Keijo oli kutsunut luokseen KAVAKUlta ja määräsi minut jo heti joulukuussa 1971 töihin UM pol.osastolle, Aluksi Antti Karppisen (1922–2015) apuriksi ETYK-valmisteluihin, mutta pian Saksa-neuvotteluihin Liittotasavallan kanssa. Karppisesta tuli monivuotinen ystävä ja opettaja ja vietimme hienot pari vuotta Leningradissa. Keijo arvosti Karppista, enemmän kuin moni muu. Keijo ymmärsi tämän poikkeuksellisen kielitaitoisen ja kokeneen miehen osaamisen, joka oli kuulustellut sotavankeja ja sodan päätyttyä aloittanut slaavilaisen filologian opinnot Hgin Yliopistossa. Karppinen puhui idiomaattista venäjää ja saksaa – ja ruotsia ihanalla venäisellä emigranttiaksentilla!

• Väitöskirjallaan v 1963 29-vuotias Keijo mursi vanhoja näkemyksiä ja avasi uuden ladun. — Suomen asian komitea, Suomen korkeimman hallinnon järjestelyt ja toteuttaminen vuosina 1811–1826 
• Tässä hänen seuraajansa oli Osmo Jussila.
  • Voidakseen perehtyä venäläiseen alkuperäisaineistoon Keijo opiskeli venäjää ja saavutti siinä hyvän tason. Vielä 2019, kun tapasimme viimeisen kerran Paltamon Melaniemessä, hän lausui Pushkinia, mikä kertoi hänen osaamisestaan ja hämmästyttävästä muistista. 
• Columbian yliopistossa New Yorkissa vietetyn sapattivuoden jälkeen Keijo julkaisi 1966 uraauurtavan kirjan sotien välisestä turvallisuuspoliittisesta kehityksestä: Naapurit vastoin tahtoa I, Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. 
• Jatko-osa Turvallisuuden pettäessä II, Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan ilmestyi 1971 Harvardissa vietetyn vuoden jälkeen. Kirjat perustuivat saatavilla olevaan arkistoaineistoon, sillä neuvostoarkistot avautuivat tunnetusti vasta NL:n romahdettua. 
• Muistan, kuinka Keijo vei minut YK-lähettiläänä New York City Libraryyn, ja me löysimme kortistosta hänen teoksiaan!
• Ulkoministeriöön Keijo oli tullut 1967 UMI Karjalaisen kutsumana.
• Risto Hyvärinen (1926–2018) oli Max Jakobsonin ohella ehkä tärkein Kekkosen sivurekrytointi. Kekkonen oli kiinnittänyt noottikriisin aikana huomiota kapteeni Hyvärisen analyyseihin ja majuri, myöhemmin eversti Hyvärinen siirtyi 1965 UM:ään ja 1967 hän nousi pol.osaston päälliköksi. Hyvärisen ja Keijon yhteistyö oli syvä ja luottamuksellinen. Vielä 2019 Paltamon Melalahdessa Keijo muisteli Hyväristä, jota hän aina kutsui ”päälliköksi”. Hyväriselle ominaista oli hänen huumorinsa, jolla hän pehmensi koviakin asioita ja hoiti taitavasti ihmissuhteita.
• Monta vuotta myöhemmin hyväntuulinen Hyvärinen kertoi UM:n kuppilassa, että kävin kerran erään asian tiimoilta seitsemän kertaa Tamminiemessä, lisäten: Onko teistä siihen tänään?
• Kun Hyvärinen sai aivoverivuodon 1972, Keijo avasi Hyvärisen kassakaapin ja antoi minun tehtäväksi järjestää paperit, jotka Keijo otti haltuunsa. 
• Kaksikon merkittävin projekti oli ns. Saksan paketti syksyllä 1971. Paketin idea oli kaksinainen. Tärkein tavoite oli syyskuussa 1971 tehdyn Berliinin neljänvallan sopimuksen jälkeen lopullisesti järjestää Suomen suhteet Saksoihin. Olimme käytännössä ainoa valtio, jolla ei ollut diplomaattisia suhteita kumpaakaan Saksaan, pelkät kaupalliset edustustot pääkaupungeissa. Aloite tehtiin, vaikka tiedossa oli, että vastaanotto Bonnissa tulee olemaan nuiva.
• Mutta aloitteella oli myös kotoinen tavoite. Se oli estää DDR:n yksipuolinen tunnustaminen, jota Itä-Berliinin taukoamaton propaganda ajoi Hgissä. Hyvärisen ja Korhonen olivat myös huolissan siitä, että rummutus ja sen kasvava vastakaiku Suomessa taivuttaisi myös Kekkosen. Kekkosen varautunut suhtautuminen Saksaan oli yleisesti tiedossa – noottikriisi, Bundeswehrin joukkojen osallistuminen sotaharjoituksiin Norjassa.
  • [Tulkkasin Kekkosta Keijon nimenomaisesta käskystä. Hän halusi varmistaa, että tulkki tarvittaessa auttaa vanhenevaa presidenttiä. Kun oppositiojohtaja Helmut Kohl kävi Tamminiemessä 1979 hauras Kekkonen ei hallinnut tilannetta. Yhtäkkiä hän totesi, että ”jos Saksa vielä kerran…”, mutta lause jäi kesken. Hikoilin ja käänsin, että Itämeren alueen tasapainon säilyminen on tärkeää – die Stabilität des Ostseeraumes. Näin Kohlin ilmeestä, että hän ymmärsi, ettei kaikki ollut kunnossa. Raportoin ev Lasse Wächterille, joka totesi, että vanhaa presidenttiä on autettava.]
• Huomattavaa on, ettei Moskova painostanut Suomea – liikkeellä oli vain DDR ja sen suomalaiset ystävät. Kun Saksat lopulta oli tunnustettu Päivän Sanomat lakkasi ilmestymästä.
• Saksan paketti sitoi kädet ja saavutti siten myös kotoisen tarkoituksen.
• Neuvottelut, joita veti Suomen kokenein sopimusneuvottelija sls Paul Gustavsson (1922–2002), päättyivät toivottuun lopputulokseen, ja 1972 Suomi tunnusti molemmat Saksat ja solmi molempiin diplomaattisuhteet. Olin Antti Karppisen apurina Saksan liittotasavallan kanssa käydyissä neuvotteluissa. Mieleeni jäi yrmeän ja kovaotteisen Paul Gustavssonin sivurekrytoitua Keijoa kohtaan osoittama arvostus.
  • Berliinin 1971 sopimus merkitsi ratkaisevaa muutosta Moskovan ja Bonnin suhteissa. Ensimmäinen lähettilääni Moskovassa 1973 Björn-Olof Alholm muisteli tilannetta 1960-luvulla, jolloin vihamielisyys Länsi-Saksaa kohtaan hallitsi neuvostomediaa.

• Keijo ja hänen ystävänsä Pave Laitinen (1931–2004) päättivät 1972 alkaa kouluttaa nuoria virkamiehiä henkilökohtaisesti. Paavo Laitinen oli tässä vaiheessa siirtynyt pol.osaston apupäällikön tehtävästä Pariisin lähetystöön Ralph Enckellin kakkosmieheksi ja hänestä tuli 1972 Mika Tiivolan kutsumana SYPin johtokunnan jäsen ja kaksi vuotta myöhemmin varatoimitusjohtaja. 
• Meitä oli kolme KAVAKU 2:lta taloon tullutta, jotka Keijo otti mukaan: Pekka Huhtaniemi ja Matti Liukkonen sekä minä. Kaikki lähellä Keskustaa tai kuten osaltani isäni perintönä ilmaisin ”kekkoslaisia”. 
• Tapasimme useamman kerran Keijon ja Paven kotona ja kävimme myös yhdessä lenkillä. Keijon sanoin olimme ”uusrealisteja”. Myöhemmin puhuttiin jopa ”inhorealismista”. Keijo ja Pave tarjosivat meille Suomen ulkopolitiikan ruisleipää sekä arvokasta perintötietoa – Ralph Enckell oli Paasikivelle ja myös Kekkoselle ”poika Enckell”.
• Viesti oli tarkkaan harkittu. Muistan kuinka hämmästynyt olin, kun molemmat korostivat Kekkosen ”pelkäävän” venäläisiä. Ymmärsin silloin ja myöhemmin vielä paremmin, että koulutuksen tavoite oli demystifioida Kekkonen. 
• Kävin kirjeenvaihtoa Keijon kanssa Moskovasta käsin, mikä herätti lähetystössä huomiota. Joitakin viestejä vaihdettiin, mutta tärkeintä oli tavata, kun pääsin Helsinkiin. Silloin mukaan tuli meidän kolmen lisäksi usein Juhani Suomi sekä UM:n pressistä Mika Tapaninen. Ajan henkeä kuvaa ip-sauna Marskissa tai SYPin Mannerheimintien uusissa tiloissa, jossa saimme rauhassa istua ja pohtia joitakin tunteja.

• Keijon ja Kekkosen ammatillinen suhde kehittyi ajan kanssa. Muistan kun joskus nuorena virkamiehenä kysyin, että kuinka hyvin tunnet Kekkosen. Keijon vastaus oli paljon puhuva – tervehdin jos tavataan.
• Keijo oli armoitettu skribentti. Nopea ja terävä. Tarvittaessa hän otti etäpäivän, tai -aamun luonnostellakseen rauhassa presidentin puhetta.
• Tämä lähensi Keijoa Kekkoseen, joka tunnisti taitavan kirjoittajan, jonka kieli on tyylillisesti Kekkoselle tuttua ja poljento kainuulaista.
• Muistan ihailleeni Keijon kieltä, kun hänen esimerkiksi kerran varoitti, että ”Kun kurkien tanssi alkaa, on varpusten katsottava eteensä”. Se teki kaksi- ja puolikieliseen helsinkiläispoikaan vaikutuksen. Kerran Keijo nauroi minulle, kun tarkoitin rusakkoa, mutta puhuin russakasta, joita muuten näin ensimmäisen kerran vasta Moskovassa – tarakan po russki, toiselta nimeltään prusjak eli preussilainen 
• Näin Keijosta tuli Kekkosen uskottu avustaja ja vähitellen tärkein ulkopoliittinen neuvonantaja.

• Paasikivi evästi Kekkosta ja J.O. Söderhjelmiä 1948, että yya-sopimuksen johdanto ja kaksi ensimmäistä artiklaa pitää muotoilla tarkasti, loppu saa olla kuinka sakeaa tahansa. Radiopuheessaan sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Paasikivi totesi, että toivottavasti sopimusta ei koskaan tarvitse toteuttaa.
• Tultaessa 1970-luvulle tämä oli unohtunut ainakin niiltä, jota ryhtyivät innokkaasti etsimään sopimuksen loppuartikloista ”rauhanpoliittisia velvoitteita”.
• Muutenkin yya-sopimuksen tulkinnasta tuli ulkopoliittinen seuraleikki. Erityisesti sitä harrastettiin ”uuden ulkopolitiikan” nimissä demarien vasemmalla laidalla. Tavoitteena oli osoittaa ulkopoliittista osaamista ja siten varmistaa asemia Kekkosen silmissä. Mutta yya-sopimuksen tulkitseminen ja ylitulkitseminen herätti myös Tehtaankadulla myönteistä vastakaikua. 
• Yya-sopimuksen tulkitseminen oli III Parlamentaarisen puolustuskomitean 1979–81 loppuväännön asia. Seurasin komitean sihteeristössä, kun Keijo otti yhteen demarien Raimo Väyrysen ja SKDLn Jorma Hentilän kanssa. Kun tulkitsemisessa mentiin suomen kielen nyansseihin, Keijo totesi opiskelleensa historian lisäksi myös suomea Turun yliopistossa ja osoitti poleemisen ylivoimansa. 
• Yya-sopimusta tulkittiin innolla myös muualla. Kun EEC-vapaakauppasopimuksen hyväksyntä lähestyi 1972, eräs tuntematon juristi ilmoitti, että vapaakauppasopimus on yya-sopimuksen vastainen. Kun Keijo totesi julkisesti, ettei näin ole — kaikki pidättivät henkeään. 
• Tuijottaminen yya-sopimukseen jatkui loppuun asti. Kun Berliinin muuri oli kaatunut ja Saksan yhdistyminen häämötti. Media keskittyi pohtimaan ainoastaan yya-sopimuksen kohtaloa, mutta unohti Pariisin rauhansopimuksen. 
• Kun Mauno Koivisto syyskuussa 1991 ilmoitti, Suomen yksipuolisesti irtaantuvan rauhansopimuksen sotilaallisista määräyksistä, yllätys oli täydellinen niin mediassa kuin tutkijamaailmassa. Operaatio PAX oli esimerkki siitä, että kannattaa pitää silmällä koko kenttää.
• Muistan, Keijon harmittelen tilannetta, jossa hän ilmeisesti Tamminiemessä järjestetyssä sosiaalisessa tilaisuudessa joutui kuuntelemaan TPK uuden kansliapäällikkö Juhani Perttusen laveita yya-sopimustulkintoja. Keijon mielestä tämä oli alentavaa.
• Muutenkin Keijon välit Perttuseen tulehtuivat kunnolla.
• Keijo näytti ilm. 1980 tai 1981 minulle myllykirjeen, jonka hän oli saanut Kekoselta, joka syytti häntä jostakin. Keijo vastasi terävästi ja tarjoutui eroamaan. Asia jäi siihen. Hän näki tässä Perttusen kädenjäljen.

• Mieleeni painui, kun harmistuntu Keijo puuskahti suurlähettiläs Vladimir Stepanovista (1927–2022): ”Se sälli olisi vaarallinen, jos hän olisi älykkäämpi!”
• Sls Pavel Kuznetsovin mukaan Neuvosto-Karjalassa suomen kielellä kasvanut Stepanov toimi suurin valtuuksin lähettiläänä 1973–79. Kunnes hänet KGB:n uuden residentin Viktor Vladimirovin masinoimana siirrettiin takaisin Neuvosto-Karjalaan. Kaikki tuskailivat häntä, myös Kekkonen. Mutta Kekkonen sieti hämmästyttävän kauan röyhkeää lähettilästä, sillä hän muisti, että oli vaatinut Stepanovin edeltäjänedeltäjän Aleksei Beljakovin kotiinkutsumista 1971. Tätä hän ei ollut valmis toistamaan.
• Stepanovin erityisen kritiikin, jopa inhon kohde oli Keijo. Vimma kasvoi sen jälkeen, kun Kekkonen nimitti Keijon 1976 Miettusen vähemmistöhallituksen ulkoministeriksi.
• Eräs huomiota herättänyt riidan aihe, josta Stepanov syyllisti Keijoa, oli suuren suosion saanut TV-sarja Sodan ja rauhan miehet 1978.
  • Tullessani Moskovaan 2000 poistin edeltäjäni Markus Lyran kutsulistoilta kaksi nimeä: Vladimir Žirinovskin sekä Vladimir Stepanovin. Raportoin asian presidentti Haloselle, joka vain nyökkäsi. Myöhemmin vanha Suomen-kaupan veteraani Juri Piskulov ehdotti minulle Stepanovin kutsumista lounaalle. Näin tein ja sovin taitavan kokkini kanssa, että tarjoamme Stepanoville ostereita varmana siitä, etteivät ne hänelle maistu – eivätkä maistuneet. Lounaan jälkipaloina tarjoilin vielä ajatuksen: Vy, pobedili, no my vigrali – Ni segrade, men vi vann. 
• Estikö Stepanov Keijon jatkamisen ulkoministerinä Sorsan enemmistöhallituksessa? Tuskin, sillä nimittämällä UMI:ksi nuoren Paavo Väyrysen Kekkonen sulki Ahti Karjalaisen paluun hallitukseen. Tämä kiristi Keijon ja Väyrysen välejä ja johti välirikkoon. 
• Kekkonen ei suinkaan syrjäyttänyt Keijoa ulkopolitiikan johtotehtävistä, vaan nimitti hänet Jaakko Iloniemen seuraajaksi UMn pol. Alivaltiosihteeriksi 1977.
• Muistan, miten Keijo kertoi tapaamisesta Tamminiemessä. Kekkonen tuskaili, että mistä hän löytää Iloniemen seuraajan, johon Keijo totesi, että jospa minä voisin. Kekkosen reaktio oli myönteisen yllättynyt. Siitä alkoi Keijon vahva asema Kekkosen loppukauden keskeisenä virkamiehenä ja vanhenevan Kekkosen ulkopolitiikan takuumiehenä.
• ***
• Keijon kausi UM:n pol-alivaltiosihteerinä 1977–1982 oli hänen ulkopoliittisen uransa kohokohta. Presidentin valtuuksilla hän johti määrätietoisesti taloa ja muotoili ulkopolitiikkaa.
• Keijon otteista ja sanavalmiudesta mainio esimerkki oli episodi vuoden 1973 ETYK-ulkoministerikokouksen jälkeen. Pakolainen, joka tunnettiin ”kumilauttamies Schneiderina” haki turvapaikkaa ja Tehtaankatu protestoi. Länsi-Saksan puolestaan vaati pakolaisen suojelua. Kekkonen teki päätöksen, ettei miestä palauteta, vaan lähetettään ”kolmanteen maahan”. Tehtaankadun kakkonen kävi protestoimassa Keijolle Korhoselle, joka päätti laatimansa muistion lauseeseen – ”Vakuutin ystävyyttä.”
• Hän avasi luottamuksellisen keskusteluyhteyden Ruotsiin ja Norjaan. Kerran kuukaudessa lounastapaamisilla hän keskusteli Ruotsin kabinettisihteeri Leif Leiflandin ja Norjan valtiosihteeri Johan Jörgen Holstin kanssa.
• Keijon antamasta tehtävästä selvittää Norjan ja Tanskan tukikohtapolitiikkaa syntyi eka kirjani Suomi ja Pohjolan turvallisuus, ydinaseiden vähenevä merkitys, 1974
  • Pääsin mukaan, kun Leifland vaimoineen tuli Suomeen ja kävimme tutustumassa Kuhmossa talvisodan taistelupaikkoihin. Kerran Keijo näytti Leiflandin muistiota keskusteluista Moskovassa. Mieleen jäi Keijon arvostus, jopa ihailu Leiflandin täsmällisestä tavasta puhua venäläisille.
• Jo toimiessaan Helsingin Yliopiston poliittisen historian professorina 1974–77 Keijo tarvittaessa puuttui yrityksiin tulkita historiaa, miten sattuu. Tunnetuin lienee kysymys Molotov-Ribbentropin salaisen pöytäkirjan olemassaolosta. Suomen Kuvalehti julkaisi erään journalistin neuvostoversion eli kiisti koko salaisen pöytäkirjan olemassaolon. Keijo sanoi painavan sanansa ja keskustelu lopahti siihen.
  • Muistan, kun ilm. 1993 näin sopimuksen alkuperäiskappaleen Moskovassa – jostakin syytä se oli näytteillä Tretjakovin galleriassa. 
• Keijo ei arvostanut ns. rauhantutkijoita, joiden joukossa oli paljon ”uuden ulkopolitiikan” henkeä. Tästä paras esimerkki on Keijon Helsingin Sanomissa 4.1.1976 julkaisema kirja-arvio Harto Hakavirran ja Raimo Väyrysen toimittamasta kirjasta Suomen ulkopolitiikka. Arvion otsikko oli tyypillistä Keijoa, lainaus vanhasta arkkiveisusta ”Ei patsasta, ei napaa, vaan vahva virta vapaa”. Keijo ei arvosta lukemaansa ja toteaa heti aluksi, että ”Tampereella on toimitettu albumi meille kaikille läheisestä aiheesta, Suomen ulkopolitiikasta.”
• Keijo oli kysytty puhuja ja luennoitsija. Kun Tiedonantaja otsikoi, että Keijo oli käynyt Suomalaisen yhteiskunnan tuki– järjestössä puhumassa. Hän siirsi sen minulle. Kyseessä oli tehtävä, välittää nuorille realistinen kuva Suomen tilanteesta ja ulkopolitiikasta.
• Keijon ja Juhani Suomen Kekkosen puheista kokoama ja Maarit Tyrkön toimittama Tamminiemi 1980 oli Kekkosen ulkopoliittinen testamentti. Muistan, kuinka joku puuskahti, että se on liian pieni kirja, jotta sillä voi lyödä päähän. 

• Vallan vaihduttua presidentin ja ulkoministeriön virkamiesten yhteydet muuttuivat
• Keijo siirtyi suurlähettilääksi YKEen, sillä hän koki toisen vaihtoehdon eli Washingtonin suurlähettilään tehtävän sosiaalisesti liian raskaaksi ja myös vieraaksi. Se oli epäilemättä paha virhearvio, sillä Keijo ei lopulta viihtynyt New Yorkissa, mutta Washingtonissa hän olisi paitsi pärjännyt ollut myös mielenkiintoinen keskustelukumppani.
• Keijo kertoi tarjoutuneensa Koivistolle lähtemään Moskovaan, mutta Koivisto oli väistänyt. Hämmästynyt ja loukkaantunut Keijo purki mieltään ja korosti katkerasti opetelleensa venäjää ja harrastaneensa Venäjää koko uransa lisäten, ettei ”minun palveluksia enää tarvita”. Tämä jätti jälkensä Keijoon.

• YKEstä Keijo tuli Helsinkiin PMI Harri Holkerin ulkopoliittiseksi neuvoantajaksi torjuttuaan UMI Kalevi Sorsan tarjouksen lähteä lähettilääksi Osloon, minkä Keijo koki loukkaukseksi
• Tapasin Keijon viimeistä kertaa Suomessa, kun hän toimi Kainuun Sanomien päätoimittajana. Vein UM turvallisuuspoliittisen toimiston päällikkönä 1988 Ranskan johtavan strategin François Heisbourgin tutustumaan Kainuun prikaatiin ja Keijo tarjosi lounaan.

• Entä jatko? Keijon mielipiteiden radikaali muuttuminen ja EU-jäsenyyden vastustaminen? En kykene sitä arvioiman, enkä halua sitä myöskään psykologisoida. Sen sijaan totean vain, ettei Keijo ollut ainoa merkittävä ajattelija, joka irtaantui konsensuksesta. Toinen ja yhtä vaikeasti ymmärrettävä tapaus oli Jan-Magnus Jansson (1922–2003). Mies, jonka pääkirjotuksia HBL:ssä koko Suomen poliittinen eliitti luki ja jonka sana painoi Skandinaviassa. Mitä tapahtui? – Sitä en osaa selittää. Jätän sen historioitsijoiden pohdittavaksi.