Kirja-arvio: Patriarkkoja ja oligarkkeja

Julkaistu Teologisen aikakauskirjan numerossa 2/2020

René Nyberg
Patriarkkoja ja oligarkkeja. Helsinki: Siltala 2019. 276 s.

√Ąskett√§in Moskovan ja Berliinin suurl√§hettil√§√§n√§ sek√§ sit√§ ennen useissa muissa teht√§viss√§ Neuvostoliitossa toiminut Ren√© Nyberg on julkaissut omael√§m√§kerrallisen esseekokoelman Patriarkkoja ja oligarkkeja. Teos on poikkeuksellisen mielenkiintoinen muistelmateos, jossa tekij√§ on kiinnostavasti ja √§lykk√§√§sti kuvannut havaintojaan toimintakautensa aikaisesta Neuvostoliitosta.

Teos on selv√§sti kaksijakoinen. Tekij√§ on yht√§√§lt√§ kuvannut havaintojaan Ven√§j√§n niin sanotun neuvostokauden historiasta sek√§ maan poliittista kehityst√§ suuren yhteiskunnallisen k√§√§nteen j√§lkeen. Toisen keskeisen osan teoksesta muodostaa ven√§l√§isen yhteiskunnan uskonnollisia oloja ja uskontopolitiikkaa tarkasteleva ja havainnoiva osa ‚ÄĚPatriarkkoja‚ÄĚ, mink√§ vuoksi teosta on syyt√§ pit√§√§ my√∂s merkitt√§v√§n√§ kirkkohistoriallisena ty√∂n√§.

Kun suomalainen kirkkohistoriallinen tutkimus on rajoittunut yleensä tarkastelemaan pääosin läntisen Euroopan ja luterilaisuuden historiallista menneisyyttä, Nybergin teos muodostaa jo tältä osin poikkeuksen. Tarkastellaanhan teoksessa poikkeuksellisesti paitsi Neuvostoliiton uskonnollisten olojen kehitystä ja uskontopolitiikkaa viimeisen vuosisadan aikana, myös Suomen molempien kansankirkkojen suhteiden kehitystä Neuvostoliittoon ja sikäläiseen ortodoksiseen kirkkoon. Teoksen tarkastelukulma on lisäksi perinteisestä kirkkohistoriallisesta otteesta poiketen diplomaattis-poliittinen.

Viimeksi mainittu n√§k√∂kulma onkin tehnyt mahdolliseksi sen, ett√§ Nyberg on voinut esimerkiksi Ven√§j√§n ortodoksisen kirkon asemaa neuvostoyhteiskunnassa tarkastellessaan kiinnitt√§√§ huomiota my√∂s tavanomaisesta poikkeaviin n√§k√∂kohtiin. N√§ihin kuuluu muun muassa se, miten ortodoksisen kirkon  perinne ‚Äď kirkon syrj√§ytt√§misest√§ huolimatta ‚Äď n√§ytteli varsin merkitt√§v√§√§ osaa my√∂s kommunistisessa yhteiskunnassa ja sen luomassa uuskulttuurissa. Niinp√§ stalinistiset palvontatavat noudattivat monilta osin ortodoksisen kirkon perinteisi√§ muotoja ja lokakuun vallankumouksen suuresta vuosip√§iv√§st√§ muodostui neuvostoyhteiskunnan yl√∂snousemuksen p√§iv√§. Sen oli m√§√§r√§ samalla korvata ortodoksiseen uskoon syv√§sti kuulunut uskonnollinen yl√∂snousemustoivo. My√∂s ortodoksisen uskonnon tuonpuoleisuuden korostus haluttiin n√§in valjastaa kommunistisen yhteiskunnan palvelukseen.

Kun Venäjän ortodoksinen kirkko sai puolestaan suuren isänmaallisen sodan myötä jälleen virallisen toimintaoikeuden, Stalin halusi samalla käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa ja tehdä siitä myös Neuvostoliiton ulkopolitiikan välineen. Tässä ominaisuudessa jälleen hyväksytyksi tullut kirkko sai toimia puskurina ja yhdyssiteenä myös puna-armeijan tunkeutuessa Eurooppaan. Moskovasta tuli tehdä paitsi maailmanvallankumouksen myös itäisen uskonpalvonnan keskus. Ortodoksisen kirkon oli niin ikään määrä toimia myös paavin johtaman roomalaiskatolisen maailmanvallan vastapainona. Stalin piti paavin maailmanvaltaa yhtenäisine oppeineen ja alistussuhteineen kommunistisen maailmanvallan pahimpana kilpailijana.

Neuvostoliiton uskonnollisten olojen ja uskontopolitiikan ohella Nyberg on kiinnitt√§nyt varsin runsaasti huomiota my√∂s Viron kirkkojen vaiheisiin neuvostokautena, sek√§ erityisesti Viron ortodoksisen kirkon ymp√§rill√§ sittemmin k√§ytyihin kiistoihin. Nybergin k√§ym√§t keskustelut ja yhteydet virolaissyntyisen patriarkka Aleksei II:n kanssa tuovat runsaasti uutta valaistusta Viron kirkollisten kiistojen taustaan sek√§  tuon ajan kirkkopoliittiseen tilanteeseen yleens√§. Heijastuivathan Viron ortodoksista kirkkoa koskevan kiistan vaikutukset my√∂s Suomeen. Viron kirkkokiista muodostui Nybergin mielest√§ my√∂s poliittisesti arkaluonteiseksi asiaksi maalle.

Jo mainittujen teemojen ohella Nyberg on tarkastellut varsin laajasti myös Suomen molempien kansankirkkojen suhteiden muodostumista Neuvostoliittoon ja Venäjän ortodoksiseen kirkkoon toista maailmansotaa seuranneena kautena. Suomen ortodoksisen kirkon osalta hänen tarkastelunsa on kohdistunut erityisesti maailmansotaa välittömästi seuranneeseen kauteen, jolloin neuvostojohto ja sen velvoittamana Moskovan patriarkaatti pyrkivät määrätietoisesti palauttamaan Suomen ortodoksisen kirkon Moskovan patriarkaatin jurisdiktion alaisuuteen. Tässä Nyberg on voinut tukeutua keskeisiltä osin TT Juha Riikosen kyseisestä teemasta jo aiemmin julkaisemaan tutkimukseen. Omasta diplomaatin näkökulmastaan hän on voinut vahvistaa sen Riikosen jo aiemmin esittämän tosiasian, että kysymys Suomen ortodoksisen kirkon aseman palauttamisesta oli paitsi kirkkopoliittinen myös poliittinen ja kytkeytyi läheisesti ajankohdan yleiseen poliittiseen kuvaan. Pidän hyvin perusteltuna myös Nybergin esittämää toteamusta siitä, että Suomen ortodoksisen kirkon tuolloin käymä itsenäisyystaistelu kaipaisi mittavuudessaan laajempaakin historiallista tarkastelua.

Suomen luterilaisen kirkon osalta Nybergin mielenkiinto on kohdistunut ensisijaisesti sen ja Venäjän ortodoksisen kirkon välillä vuodesta 1970 alkaen käytyihin oppikeskusteluihin. Myös tältä osin Nyberg on voinut työssään nojautua pääosin aiemmin tehtyyn tutkimukseen. Hän on kuitenkin omasta arviointikulmastaan voinut todeta, miten teologis-uskonnolliset neuvottelut jäsentyivät hyvin tuon hetken poliittiseen taustaan ja palvelivat Suomen ja Neuvostoliiton pyrkimyksiä yhteistyön ja ymmärtämyksen yleiseksi lisäämiseksi. Suomen kirkon haluttomuus jäsentyä Neuvostoliiton suosiman ja itäistä rauhanpropagandaa palvelleen Prahan rauhanliikkeen toimintaan antoi kuitenkin aiheen siihen, että rauhan asian käsittely päätettiin Neuvostoliiton toivomuksesta sijoittaa pysyvästi osaksi oppikeskustelujen ohjelmaa.

Kirkkoon ja kirkkojen historiaan liittyneiden havaintojen lis√§ksi Nybergin teos sis√§lt√§√§ my√∂s runsaasti mielenkiintoista nykyhetken ven√§l√§iseen yhteiskuntaan liittyv√§√§ poliittis-eettist√§ pohdintaa. Esimerkkin√§ t√§st√§ toimii ‚ÄĚOligarkkeja‚ÄĚ-osan luku Sosiaalinen vastuu, miss√§ tekij√§ on tarkastellut muun muassa nyky-Ven√§j√§n uusien omistussuhteiden synnytt√§mi√§ ongelmia.

Eino Murtorinne
Kirkkohistorian professori emeritus
Helsingin yliopisto