Kirjani Ruotsin ja Venäjän välissä on julkaistu


On hämmästyttävää, kuinka vähän tai ei lainkaan Lännen ja Idän, Rooman ja Bysantin raja on tuhannen vuoden kuuluessa siirtynyt. Tämä koskee niin Pohjolaa kuin Baltiaa. Lainatakseni nyky-Venäjän kielenkäyttöä, Russki mirin ja Švetski mirin välinen raja on selvä, mistä myös Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon kertoo. Tämä on eräs parhaita esimerkkejä Samuel Huntingtonin kulttuuripiirien rajoista.

Pohjolassa kyse oli skandinaavien ja slaavien kohtaamisesta Jäämeren rannalla, Karjalassa, Laatokalla ja Suomenlahdella. Alueen pääväestö oli itämerensuomalaista sekä kauempana idässä suomalais-ugrilaisia komisyrjäänejä ja hantteja ja manseja. 

Norjalaiset kalastajat kohtasivat pohjoisessa pomorit, ainoan venäläisen merenkulkijaheimon, sillä Venäjä oli jokien maa. Mutta jos kalastus hallitsi skandinaavien kiinnostusta pohjoiseen, niin venäläisiä pohjoiseen vetivät turkikset ja suola. Turkikset olivat Venäjän tärkein hopean lähde, jota se tarvitsi ryöstelevien tataariheimojen hallitsemiseksi. Vasta vuoden 1700 Konstantinopolin rauhassa tsaari Pietarin Venäjä vapautui viimeisestä tribuuttivelvoitteesta Krimin kaanille. 

Pietari Suuri mullistii Venäjää enemmän kuin kukaan ennen Stalinia. Siitä huolimatta, että Pietarin uudistusten esikuva oli Axel Oxenstiernan luoma Ruotsin hallinto, niin yli kaksisataa vuotta kestänyt Ordan eli tataarivallan kausi jätti pysyvän jäljen venäläiseen yhteiskuntaan. Puškinin sanoin tataarit, toisin kuin maurit Espanjassa, eivät jättäneet perintönä algebraa ja Aristotelesta, mutta sen sijaan jotakin pysyvämpää, poliittisen ja hallinnollisen järjestelmän. 

Kaikkien Venäjän salaisten poliisien äiti puolestaan oli Iivana Julman opritšina. Keisarivallan loppuvuosien johtavan liberaalin ajattelijan Pjotr Struven sanoin Venäjän ja sivistyneen maailman ero on poliittisen poliisin kaikkivaltius, johon valta nojaa. 

Venäjän päävihollinen lännessä oli katolinen Puola. Ruotsin perivihollinen taas oli Tanska, jonka kanssa se taisteli vallasta Pohjolassa aina Napoleonin sotiin saakka. Pohjolan ensimmäisen yya-sopimuksen Om kærlighet, venskab og forbund allekirjoittivat vuonna 1493 tsaari Iivana III eli Iivana Julman isoisä sekä Tanskan kuningas Hannu. Tanskan ja Venäjän yli 500 vuotisesta liitosta Ruotsia vastaan kertoo, että vanhin tunnettu Iivana Julman muotokuva löytyy Tanskan kansallismuseosta. Käytännössä samaa kieltä puhuvien veljeskansojen vuosisataisen sisällissodan muisto on kuitenkin nyky-Ruotsissa kalvennut Venäjän uhkan rinnalla. 

Ruotsin suurvalta-aika, ”pitkä 1600-luku”, joka itse asiassa päättyi jo tappioon Pultavassa 1709, oli Nils Erik Villstrandin sanoin ”lyhyt, intensiivinen eikä kaikilta osin erityisen onnistunut kausi”. Caroluksella ei ollut exit strategiaa ja hän kaatui lopulta miekkaansa vieden Ruotsin tuhon partaalle ja sen itäisen valtakunnanosan Ison vihan kärsimyksiin- Tuloksena oli Pietari Suuren raja. Stalin ei ollut talvisodan jälkeen valmis tyytymään vähempään kuin Pietari Suuri aikoinaan. 

Vapauden aika ja kustavilainen aika loivat modernin Ruotsin ja siten myös Suomen yhteiskuntien perustan. Mutta puoli vuosisataa kestänyt vapauden aika oli myös Ruotsin historian nöyryytyksen aika. Suuren pohjan sodan ja hattujen sodan voittaja oli läsnä Tukholmassa tavalla, joka muistuttaa Tehtaankadun asemaa Suomen sodanjälkeisessä sisäpolitiikassa. Venäjän ja Ranskan lähettiläät rahoittivat kilvan ja enemmän tai vähemmän avoimesti ruotsalaisia poliitikkoja ja puolueita. 

Katariinan tärkein neuvonantaja, ruhtinas Grigori Potjomkin kertoi Kustaan sodan jälkeen Ruotsin Pietarin-lähettiläs Curt von Stedingkille mikä on Venäjän paras puolustuskeino Ruotsia vastaan. Tämän ”Kolumbuksen munan” mukaan Suomi on hävitettävä ja sen väestö karkotettava Venäjän harvaan asutuille seuduille. Ajatuskulku tuo mieleen Stalinin menetelmät. Tosiasiassa Suomi noudatti Potjomkinin neuvoa tyhjentämällä luovutetut alueet talvisodan ja jatkosodan jälkeen. Stalinin ja hänen seuraajiensa käsissä tästä voittomaasta tuli joutomaa ja rajasta yksiselitteinen kulttuuripirien raja. 

Exit strategia metaforaa venyttäen myöskään Caroluksen seuraajilla ei ennen Bernadottea ollut exit strategiaa suhteessa Itämeren uuteen suurvaltaan, Venäjän keisarikuntaan. Kustaa III pelkäsi syystäkin Ruotsia uhkaavaa Puolan kohtaloa eli tulla jaetuksi naapuriensa Tanskan ja Venäjän kesken. Loppujen lopuksi Ruotsi selvisi Napoleonin sodista pienemmin vaurioin kuin Tanska, joka oli tuhoutua. Kirjani viimeinen luku kertoo siitä ”Kun kahdesta tuli neljä” eli kun Ruotsi menetti Suomen ja Tanska Norjan. 

Napoleon tulkitsi marsalkkansa Bernadotten valinnan Ruotsin kuninkaaksi tavoitteeksi valloittaa Suomi takaisin. Mutta kuten Krister Wahlbäck toteaa, valtakunnan ohjaksiin tarttunut kruununperillinen osoittautui tunteettomaksi reaalipoliitikoksi. Wahlbäckin mukaan ”kiivasluonteisen gascognelaisen” julkisivun takana oli laskelmoiva omiin tavoitteisiinsa pyrkivä poliitikko. 

Eino Jutikkalan mukaan aseellinen vastarinta maahan tunkeutunutta Venäjää ja Ruotsia vastaan hyödytti sekä Suomea että Norjaa. Tosin suomalaiset sotivat sotansa uskollisuudesta kuninkaalleen ja pelosta Venäjää kohtaan, kun taas norjalaiset saavuttaakseen itsenäisyytensä. Suomi ei kasvanut irti Ruotsista, vaan sen luovuttaminen oli pakon sanelema.

Historioitsija Bo Stråthin sanoin Suomen menettäminen aiheutti Ruotsille tuskaa, mutta unionin purkaantuminen ja Norjan menettäminen oli häpeä. Paradoksiin kuuluu myös, että Ruotsi menetti Norjan Suomen takia. Sillä vaikka Bernadotte ratkaisi Ruotsin turvallisuusongelman Venäjään suhteen, niin jo hänen poikansa Oscar I haaveili Suomen takaisinvaltaamisesta. Ruotsin revanssipolitiikka oli yksi keskeisistä syistä, joka vierotti norjalaiset. Norja katsoi länteen, Pohjanmeren yli Britanniaan eikä halunnut tulla vedetyksi mukaan Ruotsin seikkailuihin Itämerellä, jotka tosin eivät koskaan toteutuneet. Horisonttiin ilmestyi myös uusi tekijä: Preussin johtama Saksan valtakunta, joka oli jo vuonna 1864 riistänyt Tanskalta Slesvig-Holsteinin. Monarkistinen skandinavismi oli Bo Stråthin sanoin ”eskapismia menneeseen suuruuden aikaan”. Se tuli Saksan keisarikunnan perustamisen myötä tiensä päähän.
Sosiaalidemokraatit, jotka 1920-luvulta alkaen nousivat valtaan, pitivät itseään rauhanomaisen uudenaikaistumisen ruumiillistumana. Heille suurvalta-aika oli sopimatonta imperialistista menneisyyttä. Kuten Max Jakobson kirjassaan Paasikivi Tukholmassa toteaa, Ruotsin politiikan voimakentässä oli tapahtunut ratkaiseva muutos: ”ehrensvärdit olivat menettäneet valtansa erlandereille”.