Länsirintamalta ei mitään uutta

Katselin Netfixin tuottaman uusimman, järjestyksessä kolmannen, mutta ensimmäisen saksalaisen filmatisoinnin Erich Mari Remarquen vuonna 1929 ilmestyneestä kirjasta Im Westen nichts Neues. Elokuva sai vuonna 2023 useita Oscareita ja keräsi kaikki Saksan filmipalkinnot. Tästä huolimatta en pitänyt näkemästäni. Olin aikoinaan lukenut kirjan ja mielikuvani oli myönteinen. Elokuvaversio on kaikesta verestä ja mudasta huolimatta yksiulotteinen kuvaus asemasodasta ja lukion viimeisen luokan oppilaista, jotka lähtivät innostuneena sotaan. Kirjalle ominaista on historiallisen taustan häivyttäminen, joka taas elokuvassa tuodaan lisättynä mukaan. Remarque keskittyy nuorten miesten sotakokemuksen kuvaamiseen.

Löysin teoksen kirjahyllystäni ja totesin lukeneeni sen vuonna 1976 eli ollessani varakonsulina Leningradissa. Hiljalleen mieleen palautui mistä olin sen ostanut. Kiersin systemaattisesti Leningradin antiikki- ja antikvariaatteja, joista molemmista tein löytöjä. Kirjojen suhteen etsin ennen muuta Fennicaa, jota oli yllättävän paljon tarjolla. Ostin muun muassa ”suomisyöjä” kenraaliluutnantti Mihail Borodkinin Suomen historian. Varsinainen helmi oli venäjä-ruotsi-suomi hallintokielen sankirja. Mutta Palatsiaukiolle vievältä Bolšaja Morskaja -kadun antikvariaatista löytyi myös Erich Maria Remarquen kirja vuodelta 1929. Nimilehden mukaan painos oli 851–875 000. Tosin edeltävä sivu oli siististi leikattu pois. Tästä päättelin, että kirja on kulkeutunut saksaa osavan puna-armeijan upseerin mukana Leningradiin ja hänen kielitaidottomat jälkeläisensä olivat panneet sen myyntiin. Nidottu kirja on huonokuntoinen, mutta kaikki sivut olivat tallella. 

Luin kirjan uudestaan. On selvää, ettei elokuvaversio koskaan voi olla kirjan tarkka toisto. Poistot ja lisäykset kuuluvat asiaan. Silti jäin kaipaamaan erityisesti päähenkilön Paulin kuvausta kotilomastaan, jossa hän paitsi tapaa sairaan äitinsä myös käy kaatuneen luokkatoverinsa äidin luona. Kohtaus on riipaiseva, sillä kyseessä oli luokan nuorin, jonka isänmaallisuutta uhkuva opettaja oli pakottanut ilmoittautumaan vapaaehtoisena. Poika oli fyysisesti heikko ja kaatui ensimmäisten joukossa. Epätoivoisen äidin vakuuttaminen siitä, että hänen ainoa poikansa kuoli joutumatta kärsimään, oli päähenkilö Paulin tuskallinen tehtävä, sillä tosiasiassa poika oli menehtynyt haavoituttuaan vaikeasti. 

Toinen kohtaus, jonka poisjättäminen ihmetyttää on Paulin huomiot venäläisitä sotavangeista. Itse Paul ja hänen luokkatoverinsa taistelevat Flanderin juoksuhaudoissa. Taitaa olla niin että, nykysaksalaiselle on yhä vaikeaa ja poliittisesti arkaa kuvata venäläisten sotavankien kärsimyksiä. Vangit näkivät nälkää, tosin heitä ei näännytetty nälkään, kuten Hitlerin Ostfeldzugin aikana systemaattisesti tehtiin. Ruoasta oli Saksassa jatkuvasti pulaa ja kirjan kuvaus sotilaiden jatkuvasta ruoan metsästyksettä ja kotirintaman kurjasta huoltotilanteesta on osa kirjan realistista antia. Toisin kuin Hitlerin sodassa Saksalla oli ensimmäisessä maailmansodassa vaikeuksia ruokkia armeijaansa, ja tilanne kotirintamalla oli vieläkin ankeampi. Myös puolueettoman Ruotsin huoltotilanne oli ensimmäisen maailmansodan aikana vaikea, toisin kuin seuraavassa sodassa, johon Ruotsi oli paremmin varautunut.

Kirjan ja elokuvan kuvaukset asemasodasta tuovat mieleen meneillään olevan Venäjän ja Ukrainan välisen sodan. Jos Ukrainan rintamalla pelätään droneja, niin Flanderin juoksuhaudoissa pelättiin tiedustelukoneita, jotka kiertelivät rintaman yllä johtamassa tykistötulta. 

Elokuvan loppuun on sijoitettu kirjasta puutuva historiallinen kuvaus aseleponeuvotteluista Compiègnen metsäaukiolla marraskuussa 1918. Saksan valtuuskuntaa johtaa tuskainen keskustalainen ministeri Magnus Erzberger, jonka liittoutuneiden ylipäällikkö, Ranskan marsalkka Ferdinand Foch ottaa vastaan salonkivaunussaan. Saksalaisille tehdään heti selväksi, ettei antautumisen ehdoista keskustella – ”allekirjoittakaa” on Fochin lyhyt vastaus Erzbergerin yritykseen avata keskustelu. Lopulta hän saa sähkeitse sotamarsalkka Hindenburgilta lopullisen valtuuden allekirjoittaa. Huhtikuussa 1940 Hitler pakottaa Ranskan samassa paikassa ja samassa salonkivaunussa allekirjoittamaan antautumisen.

Aselevon allekirjoittajana Erzbergeristä tuli äärioikeiston vihan kohde ja hänet murhattiin vuonna 1921. Syytös oli voittamattoman Saksan armeijan pettäminen eli niin sanottu tikarinpistolegenda (Dolchstoßlegende)

Remarquen kirjasta tuli erityisesti kansallissosialistien inhokki ja sen polttaminen kirjarovioilla tapahtui heti Hitlerin valtaantulon jälkeen 1933. Kirjailija itse siirtyi Sveitsiin, josta hän 1939 muutti Amerikkaan ja sai vuonna 1947 Yhdysvaltain kansalaisuuden.   
Remarquen maailmanmenestyksen saanutta kirjaa on verrattu Väinö Linnan Tuntemattomaan. Epäilemättä yhtäläisyyksiä sodan karuudesta ja asetoverien välisistä suhteista löytyy, mutta Remarquelta puuttuu se huumori, joka on niin ominainen Tuntemattoman sankareille, jotka olivat aikamoisia velikultia.