René Nyberg: Ruotsin ja Venäjän välissä. Esseitä historian varrelta. Siltala 2022, 278 sivua.
RENÉ Nybergillä on komea ura niin diplomaattina kuin 1900-luvun ilmiöiden kuvaajana. Suurlähettiläänä hän oli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ensin Moskovassa ja sitten Berliinissä. Eläkkeellä hän on kirjoittanut sukunsa historiasta kirjan Viimeinen juna Moskovaan (2015) ja Neuvostoliittoa ja sen jälkeistä Venäjää analysoineen teoksen Patriarkkoja ja oligarkkeja (2019).
Nyt kokenut diplomaatti on hypännyt kauemmas historiaan. Kiinnostuksen kohteina ovat Pohjoismaiden ja Venäjän suhteet keskiajalta 1800-luvulle. Historiantutkimusta kirja ei alkuperäislähteisiin syventymisen mielessä ole, mutta se nojaa korkeatasoiseen noiden aikojen tutkimukseen. Niitä Nyberg lukee huolella ja tekee niistä mielenkiintoisia johtopäätöksiä parissakymmenessä esseessään. Tuloksena on hyvä analyysi nykyisten Pohjoismaiden muodostumisesta. Se olikin monimutkainen prosessi, jossa riitoja oli paljon ja sotia usein.
VIIME vuosituhannen puolivälissä muodostuivat niin Ruotsin kuin Venäjänkin valtiot. Ruotsi irtautui Tanskasta ja Venäjä mongolien valtakunnasta Kultaisesta Ordasta. Ruotsi ja Tanska olivat sitten periviholliset Napoleonin sotien jälkeiseen aikaan saakka. Siinä taistelussa Venäjä oli Tanskan liittolainen. Norja kuului Tanskalle, samoin kuin nykyinen eteläinen Ruotsi, Skåne ja Juutinrauman itärannikko, joka avasi tien Norjaan.
Aikaa myöten Ruotsi laajeni Itämeren itäiselle rannalle Liivinmaalle ja Suomenlahden itäiseen osaan Inkerinmaalle sekä nykyisen Saksan pohjoiselle rannikolle. Skånen se sai Roskilden rauhassa 1658. Ruotsille kuului myös koko Suomi. Siinä olikin sitten sotien aihetta kolmeksi vuosisadaksi. Sotia lisäsi myös niiden tuolloinen luonne. Siltä osin Nyberg viittaa ruotsalaiseen historioitsijaan Göran Rystadiin, joka toteaa, että armeijan piti sotia, koska sodan piti ruokkia itseään.
Ruotsi kuului Euroopan mahtivaltioihin 1700-luvun alkuun saakka, kunnes tappio Pultavan taistelussa 1709 vei siltä sen aseman. Suomen nykyinen itäraja noudattelee Uudenkaupungin vuonna 1721 solmitun rauhansopimuksen rajaa. Tuo sopimus mahdollisti Venäjää johtaneelle Pietari Suurelle yhteyden Suomenlahdelle. Sen rannalle hän perusti pääkaupungin, joka seuraavalla vuosisadalla oli yksi Euroopan suurimmista ja komeimmista metropoleista. Strategisista syistä se teki Suomen Venäjälle tärkeäksi.
Nybergin kirja tuo mieleen, miten Ruotsin ulkoministerinä en-simmäisen maailmansodan alkuvuosina ollut kreivi Albert Ehrensvärd ilmaisi 1915 Pietarin merkityksen Suomelle: ”Tsaari Pietarin suorittama pääkaupungin valinta on tehnyt Venäjän valtaistuimelle elinkysymykseksi Suomenlahden herrana pysymisen, Suomen olemassaolo itsenäisenä valtiona voidaan ajatella mahdolliseksi vasta siinä maailmassa, missä sudet ja lampaat sovussa käyvät laitumella keskenään.” Mutta toisin kävi muutama vuosi myöhemmin. Ja itsenäisenä on sata vuotta pysytty, vaikka sudet eivät ole kuolleet eikä niiden nälkä ole hävinnyt.
Myös suuret venäläiset ovat eron jälkeen arvioineet Suomea virheellisesti. Keisarin syrjäyttänyt V.I. Lenin päästi itsenäisyyden tunnustaessaan Suomineidon irti valtiostaan mutta erehtyi uskoessaan Tytön pian oma-aloitteisesti palaavan uuteen ihannemaahan. Uudelleen Neitoa yritti kiinni Josif Stalin, mutta ajoikin Suomen Hitlerin syliin. Vladimir Putinin kielto Suomelle liittoutua sotilaallisesti vei sitten Suomen Natoon. Vastoin tavoitteitaan nämä Venäjän johtajat ovat näin tulleet työntäneeksi Suomea länteen.
Venäjä ei tosin vielä 1700-luvulla ollut kiinnostunut metsäisestä Suomen alueesta, jossa ei ollut edes kunnon teitä, vaikka täällä sotikin ja tataarit veivät isonvihan aikana Pohjanmaalta orjia. Napoleonin sotien tuloksena Suomen haltuunsa saanut Aleksanteri I ei erityisemmin tavoitellut maata, kuten Nybergkin toteaa. Keisarikuntaan kuulunut suuriruhtinaskunta siitä kuitenkin tuli, kun Ruotsi sai korvauksena Norjan.
SUURTA Pohjan sotaa seurasi Ruotsissa vapauden aika, joka päättyi Kustaa III:n valtaannousuun 1773. Yhteiskunta kehittyi silloin merkittävästi: säädettiin vuoden 1734 perustuslaki ja parlamenttilaitos kehittyi. Mutta samanaikaisesti Venäjä sai sodassa lyödystä maasta kovan otteen. Nyberg toteaa, että ”Venäjän lähettiläästä tuli keskeinen hahmo Ruotsin sisäpolitiikassa”. Kokenut diplomaatti katsoo Venäjän sekaantumisen Ruotsin sisäpolitiikkaan ”muistuttavan itsevarman Tehtaankadun toimintaa sodan jälkeisessä Suomessa”. Venäjää vastaan käytiin kahdestikin sotaa ja Ruotsi menetti asemansa Itämeren etelärannalla Pommerissa.
Napoleonin sodat muuttivat sitten asetelman pohjolassa olennaisesti. Suomi siirtyi Venäjälle, Tanska menetti Norjan, ja vallankaappaus kaatoi Ruotsin vanhan hallitsijasuvun. Kuninkaaksi nousi entinen Napoleonin kenraali Jean-Baptiste Bernadotte, hallitsijana Kaarle XIV Juhana. Hänen sukunsa kantaa kruunua edelleen.
Suomi selvisi 1809 muista Pohjoismaista erotettuna yllättävän hyvin, vahvisti identiteettiään
ja pystyi palaamaan niiden seuraan. Autonomisena suuriruhtinaskuntana se oli Venäjään kuuluessaankin pysynyt entisessä kulttuurissaan, ja ruotsi säilyi sen hallintokielenä pitkään. Nyberg korostaa, että J.V. Snellman ja 1800-luvun suomalaisuusliike eivät halunneet hylätä ruotsin kieltä eivätkä taistelleet sitä vastaan, vaan suomen kielen asemaa tuli vahvistaa siksi, että vieras kieli eli venäjä ei ajan mittaan korvaisi ruotsia. Tässä onnistuttiin kohtuullisesti. Samalla vahvistui käsitys Suomesta erillisenä valtiona.
Norja oli 1814 julistautunut itsenäiseksi, mutta se joutui taipumaan Ruotsin vaatimukseen tulla sen osaksi. Näin syntyi personaaliunioni, jossa yhteinen hallitsija oli Ruotsin kuningas. Unionissa oli kuitenkin jatkuvasti jännitteitä. Lopulta ne johtivat Norjan eroamiseen 1905. Kun Suomi seuraavalla vuosikymmenellä itsenäistyi, oli Nybergin sanoin kahdesta tullut neljä. Entisajan veriviholliset Ruotsi ja Tanska olivat saaneet rinnalleen Suomen ja Norjan. Vähitellen siitä kehittyivät sopuisat Pohjoismaat. Tämän ymmärtämi-seen Ruotsin ja Venäjän välissä on hyvä opas.
SEIKKO ESKOLA
Professori ja historiantutkija
