Angela Merkel oli Saksan liittokanslerina kuusitoista vuotta, yhtä kauan kuin Helmut Kohl. Mutta toisin kuin Kohl, hän ei asettunut viidettä kertaa ehdolle, vaan jättäytyi politiikasta neljännen kautensa päätyttyä. Myös Konrad Adenauer valittiin neljä kertaa liittokansleriksi, mutta hän jäi eläkkeelle ennen viimeisen kautensa loppua.
Angela Merkelin Freiheit -muistelmat on kirjoitettu saksalaisille lukijoilla. Heille kirja maksaa jopa 42 €, kun suomalainen kustantaja tarjoaa muistelmat varmuuden vuoksi kymmenen euroa halvemmalla. Suomeksi kirjan on kääntänyt kolme henkilöä, englanniksi peräti viisi, eikä tämä johdu Merkelin saksan kielestä, joka on selkeää ja konstailematonta. Kirjaa markkinoitiin maailmanlaajuisesti ja sen käännösversiot halutiin julkaista samana päivänä, joten kääntämisessä oli kiire.
Ymmärrän suomalaista professoria, joka kertoi aloittaneensa lukemisen vasta sivulta 350, eli puolivälistä. Muistelmat ovat laajuudessaan ja yksityiskohdissaan paikoittain uuvuttavaa luettavaa. Mutta kirjan alku, lähes kaksisataa sivua, on Merkelin tarinan ja persoonaan perusta. Lapsuus, nuoruus ja tutkijaura DDR:ssä on erottamaton osa hänen maailmankuvansa kehittymistä. Se on myös se pohja, jolle hän rakentaa paikkansa yhdistyneessä Saksassa ja sen politiikassa. Hän kertoo Yhdysvalloissa kohtaamastaan ihailusta henkilönä, joka Saksojen yhdistymisen myötä löysi tiensä vapauteen. Myös Etelä-Koreassa hänen taustansa herätti poikkeuksellista kiinnostusta. Kahtiajakautuneen maan yhdistyminen ja sen köyhemmästä osasta kotoisiin olevan henkilön nousu koko Saksan johtoon puhutteli korealaisia.
Merkel ei kiellä taustaansa, mutta se ei ollut hänen politiikkansa painopiste, joskin tietoisuus eletystä ja koetusta oli koko ajan läsnä, kuten hän muistelmissaan tuon tuosta toteaa. Merkeliä loukkasivat syvästi puheet siitä, ettei hän oikeastaan ollut aito liittotasavaltalainen, koska hänen sosiaalistumisensa oli tapahtunut muurin väärällä puolella. Harvinaisella tavalla hän purki mieltään julkisesti aivan kanslerikautensa lopussa. Loukkaavaa väite sisältyy hänen oman puolueensa CDU:n puoluesäätiön Adenauer Stiftungin julkaisuun.
Kirjaa on luettu kriittisesti erityisesti niiltä osin, joissa Merkel käsittelee hallituskautensa dramaattisia päätöksiä. Vuoden 2015 pakolaiskriisi lienee Merkelin uran käännekohtia. Hänen päätöksensä ”Wir schaffen das” (me selviämme siitä) aiheutti alkuhyväksynnän jälkeen voimakkaan vastareaktion. Merkel kuvaa myös toistaa kuuluisaa lausahdustaan, joka liittyi finanssi- ja eurokriisiin. Silloin hän totesi, että tehdyt, kipeät ratkaisut olivat ”vaihtoehdottomia” (alternativlos). Hän pohtii toimiko tämä inspiraationa oppositiopuolue Alternative für Deutschland AfD:n (vaihtoehto Saksalle) nimen syntyyn 2013. Kritiikki erityisesti CDU:n sisällä vetoaa Adenauerin periaatteeseen, ettei CDU:n oikealle puolelle saa syntyä uutta puoluetta. Nyt sellainen on vahvistunut ja on mielipidetiedusteluissa toiseksi suosituin heti CDU:n jälkeen. Silti Merkel ei muistelmissaan pohdi syitä miksi AfD on menestynyt niemenomaan itäisissä osavaltioissa, entisen DDR:n alueella, siitäkään huolimatta, että hän itse on vahvasti ankkuroitunut lapsuutensa ja nuoruutensa Brandenburgiin sekä vaalipiiriinsä Mecklenburg-Etu-Pommerissa.
Sinänsä Merkel puolustaa uskottavasti pakolaispäätöstä ja hallituksensa toimia tilanteen hallitsemiseksi. Merkel oli se eurooppalainen johtaja, joka sai Turkin presidentin pysäyttämään Syyriasta ja muualta suuntautuneen pakolaisvirran pääsyn Eurooppaan — tosin merkittävällä taloudellisella korvauksella. Nyt tätä sopimusta on jatkettu ja tavatessaan Erdoganin joulukuussa 2024 EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen lupasi jälleen kerran Turkille uuden miljardiavun.
Pakolaiskysymyksen kohdalla Merkel ei myöskään käsittele Puolaan ja Liettuaan kohdistunutta poikkeuksellisen rajua välineellistynyttä maahanmuuttoa saatikka sitten Suomen ja Norjan rajoihin Venäjän kohdistamia toimia. Ruotsissa muistelmat herättivät huomiota, kun ainoa ruotsalainen, jonka Merkel mainitsee, on Greta Thunberg. Hänet Merkel otti kerran vastaan muiden ilmastoaktivistien kanssa. Suomen osalta tämä kunnia lankeaa pääministeri Antti Rinteelle, jonka virallinen vastaanottoseremonia liittokanslerin viraston edessä oli toinen kerta, kun rasittunut Merkel kärsi julkisesti vapinakohtauksesta.
Kirjan erikoisuuksiin kuuluu Merkelin tärkeimmän avustajan ja toimistopäällikön Beate Baumannin rooli kirjan toisena kirjoittajana — ”mit Beate Baumann”. Reininmaalta kotoisin olevan Beate Baumann toimi Merkelin avustajana vuodesta 1992 alkaen. Hänen asemansa liittokanslerin luottohenkilönä ja portinvartijana oli yleisesti tiedossa. Silti hänen roolinsa liittokanslerin uskottuna on poikkeuksellinen. Baumannin tehtävä oli kanslerin lukuisten koti- ja ulkomaanmatkojen aikana varmistaa kotipesä, ja siksi hän pysyi aina Berliinissä. Kirjassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten Merkel testasi keskeisiä ratkaisujaan nimenomaan Baumannin kanssa. Moni skandinaavinen lukija yllättyy Merkelin ja Baumannin tavasta teititellä toisiaan vielä kolme vuosikymmentä kestäneen luottamuksellisen yhteistyön jälkeen. Sen sijaan Merkel kertoo, että Helmut Kohl sinutteli häntä välittömästi, kuten kaikkia muitakin. Merkelillä oli kanslerivuosinaan tapana vetäytyä yhdessä Baumannin kanssa Merkelin vaalipiiriin kuluvalle Rügenin saarelle syventymään vaikeisiin kysymyksiin. Siellä myös muistelmien kirjoittaminen Baumannin kanssa sujui.
Kun Merkel kipuili päätöstä lähteäkö vielä neljännen kerran liittopäivävaaleihin, Baumannin neuvoi, että Merkel kirjaisi paperille mikä puoltaa ja mikä puhuu vielä kerran liittokansleriksi pyrkimistä vastaan. Merkel oli omien sanojensa mukaan kallistumassa kielteiselle kannalle, mutta henkilö, joka sai hänet jatkamaan, oli finanssiministeri Wolfgang Schäuble, CDU:n vahva mies ja Kohlin seuraaja ja Merkelin edeltäjä puolueen puheenjohtajana. Merkel kuvaa miten Schäuble pyörätuolissaan rullaa itsensä liittokanslerin virkahuoneeseen ja toteaa, että hän näkee kanslerin nenän asennosta, mitä tällä on mielessään — mutta älkää. Niin Merkel lähti neljännen ja viimeisen kerran vaalitaisteluun ja voitti.
Kirjassa esiintyvien julkisuuden hahmojen joukko on kovin saksalaiskeskeinen. Tosin Merkel selostaa välillä hyvinkin mielenkiitoisesti ja yksityiskohtaisesti tärkeimpiä EU- ja Nato-neuvotteluja sekä suhdettaan Obamaan ja Ranskan presidentteihin. Trumpin osalta hänen arvionsa on kielteinen. Merkel painottaa kirjoittavansa tietämättä Yhdysvaltain presidentinvaalien tulosta ja toivovansa Kamala Harrisin voittoa.
Muistelmien tarkat ja yksityiskohtaiset pohdinnat finanssikriisistä ja Covid-epidemiasta ovat informatiivisia. Erityisesti Covidin kohdalla luonnontieteilijä Merkel sisuuntuu, kun hän tajuaa, etteivät edes keskeiset päättäjät ymmärrä, että epidemian kasvuriski on eksponentiaalinen. Muutenkin Merkelin luonnontieteilijätausta korostuu hänen systemaattisessa ja loogisessa tavassaan käsitellä ja ratkoa ongelmia. Yksityiskohtia ei sivuuteta.
Merkel ei tarkastele sen enempää Saksaa kuin muitakaan maita historiallisesta perspektiivistä. Hänen asiallinen ja hillitty tyylinsä on aitoa Merkeliä. Korostaessaan Knessetissä Israelin turvallisuuden olevan osa Saksan Staatsräsonia (valtion itseymmärrys) hän viittaa Hitlerin valtakauteen korrektisti kiistämättä Saksan historiallista vastuuta. Hän puhuu Saksasta, joka kansallissosialistien toimesta syyllistyi ”sivilisaatiokatkokseen” (Zivilisationsbruch). Hän ei pohdi Preussin ja Saksan historiallista roolia Venäjä-Puola-Ukraina asetelmassa selostaessaan Krimin valtaamisen jälkeisiä Minskin neuvotteluja. Sen sijaan hänen arvionsa Putinista on niukan tiukka, eikä jätä epäilykselle tilaa, etteikö hän venäjän kielen taitoisena olisi ymmärtänyt Putinia. Muistelmien kohta, jossa Merkel kertoo Putinin tahallaan hyödyntäneen hänen koirapelkoaan, sai Putinin julkisesti pyytämään anteeksi, mikä on Kremlin hallitsijoiden historiassa jotakin täysin poikkeuksellista, vaikka hän väittikin, ettei hän ollut tietoinen vieraansa fobiasta, mikä ei tietäänkään pidä paikkansa.
Ylipäätään muistelmat keskittyvät eri aikoina syntyneiden kriisien ja niiden hoitoon ja vähemmälle jää taustojen ja historiallisten syy-yhteyksien pohtiminen. Merkel käsittelee esimerkiksi Bundeswehrin alasajoa kliinisen niukasti. Hän ei kiistä tukeneensa puolustusministeri von Guttenbergin ajamaa asevelvollisuuden lakkauttamista, mutta hän ei sanallakaan pohdi sen seurauksia tai kysymystä Saksan vastuusta Naton suurimpana eurooppalaisena valtiona. Goethen Faustin kuuluisa omantunnon kysymys Die Gretchen Frage taipuu myös tähän: ”Wie hast du’s mit der Bundeswehr? Tämä on Merkelin uran suurin virhe, ydinvoiman nopeutettua alasajoakin vakavampi.
Kirjan viimeisillä riveillä Merkel totea perineensä Altbundeskanzlerina saman työhuoneen Unter der Lindenillä, jossa Helmut Kohl aikoinaan istui. Häntä ennen rakennuksessa piti toimistoaan Margot Honecker, jonka kasvatuspolitiikka ”ei kyennyt estämään minua löytämästä tietäni vapauteen”.
