“Olette kajonneet yya-sopimukseen”

Kanava 1/2008

RENÉ NYBERG 

Suomen hallitus ilmoitti 21. syyskuuta 1990, että maan suvereenisuutta rajoittavat vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen määräykset olivat menettäneet merkityksensä. Presidentti Mauno Koivisto tulkitsi samaan aikaan uudelleen myös sodanjälkeisessä Suomessa kaikkea hallinnutta yya-sopimusta. Mutta miten kaikki tapahtui?

” Olette kajonneet yya-sopimuksen”, sanoi Ruotsin Helsingin suurlähetystön ministerineuvos ja erinomainen Suomen-tuntija Krister Wahlbäck syyskuun 1990 lopulla pistäytyessään työhuoneessani ulkoministeriössä Merikasarmissa. Wahlbäck havaitsi tabun rikkomi­en ensimmäisenä. Suomen hallitus oli 21. syyskuuta ilmoittanut, että Suomen suvereenisuutta rajoittavat vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen määräykset olivat menettäneet merkityksensä. Presidentti Mauno Koivisto oli samaan aikaan myös tulkinnut uudelleen sodanjälkeisessä Suomessa kaikkea hallinnutta sopimusta. Sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta (yya) oli huhtikuussa 1948 allekirjoitettu Stalinin läsnäollessa. Se sisälsi kaikkien Neuvostoliiton sodanjälkeisten sopimusten tavoin viittauksen “Saksaan tai Saksan kanssa liittoutuneisiin maihin”.

Yhdistyneen Saksan suvereenisuuden lähestyvä palauttaminen pakotti Suomen hallituksen huolehtimaan siitä, että Suomikin vapautti itsensä sodanjälkeisistä rajoituksista. Ensisijaisesti kyseessä olivat Pariisin rauhansopimuksessa Suomelle asetetut rajoitukset. Hallitus ei kuitenkaan tyytynyt vain ilmoittamaan Pariisin rauhan sotilaallisia, muun muassa Saksaan viittaavia määräyksiä vanhentuneiksi, vaan presidentti Koivisto tulkitsi myös yya-sopimukseen sisältyvän viittauksen Saksaan asiallisesti vanhentuneeksi.

Krister Wahlbackin huomaama tabun särkeminen oli sivujuonne operaatiossa PAX; suunnitelmat Suomen vapauttamiseksi rauhansopimuksen sotilaallisista rajoituksista saivat tuon nimen sähköposteissa. Samalla se oli symbolisesti merkittävä vapautumisen askel.

Euroopan tilanne muuttui nopeasti Berliinin muurin sortumisen jälkeen. Tarve vapautua rauhansopimuksen sotilaallisista rajoituksista oli Suomen sodanjälkeisessä politiikassa pysyvä tekijä. Kun Mihail Gorbatsov otti tehtäväkseen neuvostojärjestelmän uudistamisen, Suomi oli tulkintamuutosten avulla jo käytännössä päässyt irti useimmista merkittävistä rajoituksista. Oikeastaan jäljellä oli vain kaksi ehtoa, jotka yhä rajoittivat mahdollisuuksia vahvistaa Suomen puolustuskykyä. Tärkein oli kielto hankkia “saksalaista alkuperää tai mallia olevaa” asejärjestelmiä. Kiellettyjä olivat myös siviililen­tokoneet, “jotka ovat saksalaista tai japanilaista mallia tahi joissa on saksalaista tai japanilaista valmistetta tahi mallia olevia suurempia koottuja osia”.

Mahdollisuus eurooppalaisten asejärjestelmien osta­miseen vaikeutui vuosien mittaan, kun melkein kaikissa asejärjestelmissä oli mukana saksalaisia komponentteja. Sama syy hankaloitti myös helikoptereiden ja len­tokoneiden hankintaa. Toinen rajoitus oli kielto antaa sotilaallista koulutusta “Suomen maavoimiin, sotalaivastoon tai ilmavoimiin kuulumattomille” henkilöille. Toisin sanottuna kiellettiin Ruotsin kodinturvajoukkojen (Hemvärnet) tapaisen vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestön ylläpitäminen; Hemvärnet oli perustettu 1940 talvisodan jälkeen esikuvanaan Suomen suojelus­kuntajärjestö. Nykyisin vapaaehtoisten maanpuolustus­järjestöjen sotilaallinen koulutustoiminta on Suomen maanpuolustuksen luonteva osa. Ajatus suojeluskun­tien uudelleenperustamisesta hylättiin jo 1990-luvun alussa; tarvetta ei enää ollut, ja myös uhkakuva oli muuttunut.

Muut Pariisin rauhansopimuksen rajoitukset joko sisältyivät kansainvälisiin sopimuksiin, muun ydinasei­den leviämisen estämissopimukseen, tai olivat menettäneet kaiken kiinnostavuutensa, kuten torpedoveneiden omistamiskielto, kun itse torpedot eivät olleet kiellettyjä ja ohjusveneet tulkittiin sallituiksi. Myös kielto pitää “veden alla kulkevia aluksia” osoittautui vanhentuneek­si. Kun Ruotsi tarjoutui 1990-luvulla myymään käytettyjä sukellusveneitä edulliseen hintaan, Suomi torjui tarjouksen. Uuden aselajin perustaminen merivoimiin olisi tullut liian kalliiksi.

On syytä mainita, ettei Ahvenanmaan demilitarisoitua asemaa käsitelty missään vaiheessa rauhansopimuksen sotilaallisten rajoitusten yhteydessä. Demilitarisoinnilla on pitkä esihistoria, joka juontuu Krimin sodasta ja Kansainliiton 1921 tekemästä päätöksestä saakka. Vuoden 1940 määräykset saarten demilitarisoinnista saatettiin jälleen voimaan Pariisin rauhansopimuksessa 1947. Kysymys nousi uudelleen esiin myöhemmin, mutta se on toinen tarina, ja siinä Krister Wählback oli presidentti Koiviston ja Carl Bildtin hallituksen yhteysmies.

“BALKANIN SATELLIITIT JA SUOMI”

Puolustusministeriö esitti marraskuussa 1989 ulkoministeriölle, että rauhansopimuksen Saksaa koskevien määräysten uudelleentulkitseminen oli tarpeellista. Tuota menetelmää Suomi käytti sodanjälkeisella kaudella. Suomi oli yksipuolisilla tai osapuolten yhteisillä tulkinnoilla 1940-luvulta saakka laajentanut vähitellen vapauttaan puolustuksensa kehittämiseen. Rajoitukset olivat alkuaan tulleet yllätyksen tietoon 1946 hieman ennen Pariisin rauhankonferenssia. Neuvostoliiton äkeä ulkoministeri Molotov ei sallinut minkäänlaista keskustelua tekstistä, ja hänen brittiläinen virkaveljensä vaikeni. Suomi saattoi vain allekirjoittaa ja olla kiitollinen siitä, että edes sai rauhansopimuksen.

Professori Tuomo Polvinen pystyi vasta paljon myöhemmin, Britannian arkistojen avauduttua 1970-luvun lopulla, toteamaan, että aloitetta sotilaallisten rajoitusten sisällyttämiseksi rauhansopimukseen ei ollut tehnyt Moskova, vaan Lontoo. Neuvostoliitto vastusti sotilaallisia rajoituksia. Britannian sotilasjohto ( Chiefs of Staff Committee) luonnosteli vaatimuksensa elokuussa 1945 laaditussa muistiossa, joka sai otsikon Peace treaties with Italy, the Balkan satellites, and Finland. Brittien motiivit olivat ilmeisen selvät, he pelkäsivät “Balkanin satelliitti­valtioiden” ja Suomen sotilaallisten voimavarojen lisäävän Neuvostoliiton sotilaallista toimintakykyä. Vaikeata on sen sijaan ymmärtää Britannian sotilasasiamiesten toimia, kun he vielä 1950-luvulla vaativat selitystä siitä, miksi Suomi ei ollut hävittänyt “ylimääräistä sotamateriaalia”, kuten rauhansopimuksessa edellytettiin. On myös aihetta kiinnittää huomiota siihen, että Suomen ostaessa 1977 brittilaisia Hawk-harjoitushävittäjiä britit korostivat, että saksalais-ranskalaisten Alpha Jetien hankkiminen olisi ollut rauhansopimuksen vastaista.

Suomen puolustuksen rakentaminen oli sodanjälkeisinä vuosina monimutkainen ja vaativa tehtävä. Historian näkökulmasta on suoranainen urotyö, että Suomi yleensä onnistui säilyttämään sotilasperinteensä ja pitämään huolta puolustusvoimiensa organisatorisesta ja materiaalisesta perustasta. Oli “talvehdittava”, eikä ollut mitenkään itsestään selvää, että Suomi onnistui säilyttämään muun muassa ilmavoimansa ja harjoittamaan sotilaallista tiedustelutoimintaa. Myöhemmin molempia mainittuja priorisoitiin voimakkaasti, ja niiden merkitys puolueettomuuspolitiikan uskottavuudelle osoittautui ratkaisevan tärkeäksi. Etenkin tiedustelu­toiminta oli force multiplier.

Kun Ruotsilla vuoden 1950 vaiheilla oli maailman neljänneksi suurimmat ilmavoimat Yhdysvaltain, Britannian ja Neuvostoliiton jälkeen eli noin 1 000 hävittäjää, muun muassa ruotsalaisvalmisteisia J-29 Tunnan -suihkukoneita, Suomella oli 54 Messerschmitt 109- G-konetta seka 69 muuta romutettavaksi valmista len­tokonetta. Lisäksi oli vielä tulkittava Pariisin rauhan määräyksiä sallitusta 60 koneen määrästä.

Sodanjälkeisessä Suomessa puolustuspolitiikka oli mutkikasta ja puolustusmäärärahat olivat pienet. Kun Paasikivi 1947 torjui Stalinin kutsun vierailulle Mosko­vaan muun muassa vedoten korkeaan ikäänsä (77 vuot­ta), hän tiesi, mitä generalissimus toivoi. Paasikivi yritti vastustella kutsua vielä ystävyyssopimuksen allekirjoittamiseen sen jälkeen, kun rauhansopimus oli tullut voimaan syyskuussa 1947. Kun Paasikiven viimeistä ja ainoata sodanjälkeistä Moskovan-vierailua valmisteltiin 1955, 85-vuotias presidentti halusi kytkeä yya-sopimuksen uusimisen rauhansopimuksen sotilaallisten määräysten kumoamiseen. Saadessaan tiedon, että Hrustsov oli valmis luovuttamaan Porkkalan vuokra-alueen takaisin, Paasikivi kuitenkin luopui hankkeesta.

YHTEISIÄ TULKINTOJA

Kekkonen otti Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisten määräysten kumoamisen ensi kerran puheeksi Hrustsovin kanssa 1957. Neuvostoliiton vastauksessa ehdoksi asetettiin kuitenkin läheisempi sotilaallinen yhteistyö yya-sopimuksen puitteissa. Neuvostoliitto oli myös valmis luopumaan Ahvenanmaan demilitarisoinnista, jos Suomi olisi valmis sotilaalliseen yhteistoimin­taan. Sille tielle Suomi ei halunnut lähteä, eikä Suomi pitänyt yya-sopimusta myöhemminkään sotilaallisena liittosopimuksena.

Puolustuspoliittinen tilanne oli monella tavalla ristiriitainen. Rauhansopimuksen rajoitukset olivat poh­jimmiltaan mahdottomia yya-sopimuksen asettamis­ta tehtävistä suoriutumisen kannalta. Samaa voidaan sanoa Ahvenanmaan demilitarisoinnista. Syksyn 1961 noottikriisi ja sen uhkaava sotilaallinen pohjasävel merkitsivät käännekohtaa, josta alkoi Suomen puolustuskyvyn johdonmukainen kohottaminen puolueettomuus­politiikan tueksi.

Suomen ilmavoimat olivat brittilaisten Folland Gnat- ja Vampire-koneiden hankinnalla päässeet suih­kumoottorikauteen, mutta nyt tarvittiin moderneja hävittäjiä ja ennen kaikkea ilmatorjuntaohjuksia. Suomen ilmavoimien runkona olivat MiG-21- jaJ-35 Draken koneet vuoteen 1995 saakka, jolloin 64 amerikkalaisesta F-18 Hornet -koneesta ensimmäiset saatiin palvelus-käyttöön. Ennen muuta oli tulkittava rauhansopimuk­sen kieltoa pitää, valmistaa tai kokeilla “minkäänlaisia omalla käyttövoimalla kulkevia taikka ohjattavia ammuksia”. Melkein kuin jälkikaikuna brittien sodanjälkeisistä epäluuloista saatiin todeta, etteivät neuvotte­lut ohjuksista Lontoon tai Washingtonin kanssa olleet lainkaan helpompia kuin neuvottelut Moskovassa.

Viimeinen yhteinen tulkinta Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista määräyksistä koski “kosketuksetta räjähtäviä herkkyysmekanismin avulla sytytettäviä merimiinoja”. Suomi hankki erityisempää huomiota herättämättä moderneja herätemiinoja sekä Neuvostoliitosta että Britanniasta 1983. Alivaltiosihteeri Kei­jo Korhosen avustajana sain tilaisuuden nähdä, miten varovasti Suomen ulkoasiain ja puolustusvoimien johto toimivat. Tehtäväni oli henkilökuriirina viedä luonnos ulkoministeriöstä Ritarikadulta Pääesikuntaan Kaartin kasarmiin ja noutaa se sieltä takaisin. Uudelleentulkintaehdotuksen oli käsin kirjoittanut vara-amiraali Jan Klenberg, ja Korhonen kommentoi sitä.

Jälleen uuden rauhansopimuksen uuden tulkinnan tavoittelu ei Berliinin muurin kaaduttua tuntunut tyydyttävältä menettelytavalta. Vastauksessaan puolustusministeriön esitykseen maaliskuussa 1990 ulkoministeriöin poliittisen osaston päällikkö Jaakko Blomberg myönsi nopean kehityksen yhä voimakkaammin osoittavan Pa­riisin rauhan rajoitukset vanhentuneiksi. Oikeudellisen osaston päällikön Eero Kekomäen johtama toimikunta selvitti muiden Pariisissa tehtyjen sopimusten kohtaloa. Suhtauduin tehtävään epäilevästi. Yleisesti tiedettiin, että kaikki muut maat Suomea lukuun ottamatta olivat jo varhaisessa vaiheessa viitanneet kintaalla Pariisin rauhan rajoituksille. Sotilaallisia doktriineja käsitelleessä Etykin seminaarissa Wienissä tammikuussa 1990 Suomi oli ainoana maana viitannut rajoituksiin, jotka edelleen koskivat maan puolustusvoimia.

Olin ulkoministeriön turvallisuuspoliitiikan toimiston päällikkönä joutunut varsin paljon tekemisiin rauhansopimuksen ja sen tulkinnan kanssa. Maan­puolustuskurssien opettajana olin sotapelien yhteydessä useasti keskustellut rauhansopimuksen tulkinnasta. Kriisiskenaariossa jännitys kiristyi Pohjolan lähilueilla ja Suomen hallituksen oli kohotettava valmiutta. Sota­peli oli kolmiviikkoisen kurssin jännittävä kohokohta. Yleisesti tiedettiin, että Pariisin rauhansopimus kielsi Suomea pitämästä 34 000 miestä suurempia maa- ja 60 lentokonetta suurempia ilmavoimia ja niin edelleen. Kurssilaiset halusivat tietää, oliko Suomella oikeutta edes osittaiseen liikekannallepanoon ja siten rauhansopimuksessa ilmoitettujen rajoitusten ylittämiseen. Kiistelin korkeissa viroissa olevien lakimiesten ja tunnettujen professorien kanssa, jotka halusivat tulkita tekstin sananmukaisesti mutta tunsivat historiallisen kontekstin ja ennakkotapaukset huonosti tai eivät tunteneet niitä lainkaan. Minun oli ollut pakko paneutua rauhansopimukseen.

OPERAATIO PAX

Saksassa tapahtuvan kehityksen takia kävi yhä ilmeisemmäksi, että koko sodanjälkeinen asioiden järjestys kaipasi tarkistamista. Se avasi Suomellekin mahdollisuuden päästä irti vanhentuneista rajoituksista. Huomioni kiintyi siihen, että kaikki rauhansopimuksen Saksaan liittyvät määräykset – liittoutuneiden Saksaa koskeviin päätöksiin viittaamista ja saksalaisomaisuu­den käsittelyä koskevia määräyksiä lukuun ottamatta – sisältyvät rauhansopimuksen “III osaan”, jonka otsikkona on “Maavoimia, sotalaivastoa ja ilmavoimia kos­kevat määräykset”. Ja III osa on kaiken kaikkiaan ainoa rauhansopimuksen osa, joka sisältää säädöksiä määräysten muuttamisesta. Tämä voisi tapahtua joko “Liittoutuneiden ja Liittyneiden valtojen sekä Suomen välisellä sopimuksella tai, sen jälkeen kun Suomi on tullut Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi, turvallisuusneuvoston ja Suomen välisellä sopimuksella”. – Siinä oli ratkaisu. Nyt oli punnittava vaihtoehtoja ja saatava poliittinen johto suostumaan siihen, että Saksan tapahtumien dynamiikkaa käytettäisiin hyväksi. Operaatio PAX oli syntynyt.

Jaakko Blomberg oli aluksi epäilevällä kannalla, mutta ei torjunut ideaa. Hänen oli ensisijaisesti saatava presidentti Koivisto vakuuttumaan asiasta. Ensimmäisessä luonnoksessani, joka oli päivätty 10. huhtikuuta 1990, esitin olettamuksen, että niin sanotuissa 2 + 4 -neuvotteluissa päädyttäisiin Saksan kanssa solmittavan rauhansopimuksen korvaavaan tulokseen ja että Neuvostoliitto joutuisi luopumaan yhdistyneen Saksan Nato-jäsenyyteen kohdistuvasta vastustuksestaan. Vasta Gorbatsovin vieraillessa Washingtonissa 30. toukokuuta Neuvostoliitto hyväksyi sen, että uudelleen yhdistyneellä Saksalla oli Etykin vuoden 1975 loppu­asiakirjan mukaisesti oikeus liittoutumiseen eli Naton jäsenyyteen.

Asia pysyi hämmästyttävän hyvin salassa, mutta mitään päätöksiä ei tehty ennen loppukesää. Blomberg pyyhki viittauksen mahdolliseen ratkaisuun eli rauhansopimuksen III osan kumoamiseen luonnoksestani ulkoministeri Pertti Paasion vastaukseksi kansanedustaja Tuure Junnilan toukokuussa 1990 esittämään kysymykseen. Junnila esitti asiansa suorasukaisesti: “Onko Hallitus sitä mieltä, että aika on kypsynyt Pariisin rauhansopimuksen Suomen puolustusvoimille asettamista rajoituksista vapautumiselle, ja jos on, aikooko Hallitus käynnistää neuvotteluprosessin, joka on tarpeen noiden rajoitusten poistamiseksi ja samalla Suomen valtion täysivaltaisuuden palauttamiseksi myös tässä kohden?”

Kysymyksen ajankohtaisti myös anomus siviilitehtäviin tarkoitetun pelastushelikopterin hankkimiseksi Ahvenanmaalle. Kyseessä oli MBB:n, Messerschmitt­Biölkow-Blohmin, valmistama helikopteri. Hallitus antoi suostumuksensa tähän, ja 6. kesäkuuta 1990 päivättyyn esittelymuistioon sisältyy ehdotus, miten olisi vastattava lehdistön mahdollisiin kysymyksiin, jos päätöksen periaatteellinen poikkeavuus Pariisin rauhan tiukoista rajoituksista herättäisi huomiota. Ulkoministeriön ehdotus oli rohkea. “Rauhansopimus ei saa estää normaalia kaupankäyntiä Saksan kanssa muuttuvassa Euroopassa. Saksan kysymyksen kehitys pakottaa meidät tarkastelemaan Pariisin rauhansopimuksen Saksaa koskevia määräyksiä.” Presidentti ei kuitenkaan hyväksynyt ehdotusta.

Olin heti huhtikuussa tilannut selvityksen Pariisin rauhan sotilaallisten määräysten synnystä ja niiden tulkinnan historiasta rauhansopimuksen historian parhaalta tuntijalta, eversti ja valtiotieteen tohtori Pekka Visurilta. Olin huolissani operaatio PAXista ja kehotin sen takia varsin varomattomasi Visuria myös tarjoamaan kirjoitusta tästä aiheesta Helsingin Sanomille. Onneksi toimitus ei kuitenkaan oivaltanut kysymyksen ajankohtaista merkitystä eikä hyväksynyt tarjousta. Vilkas lehdistökeskustelu Saksasta ja Saksan tapahtumien merkityksestä Suomelle kosketteli hämmästyttävän vähän Pariisin rauhaa, mutta yya-sopimuksesta sen sijaan keskusteltiin innokkaasti.

FAIT ACCOMPLI

Varmistuttuani sotilasjohdon tuesta ja neuvoteltuani Kekomäen kanssa otin asian esiin Blombergin kanssa matkallamme Osloon 28. elokuuta 1990. Aika oli tehnyt tehtävänsä, ja hioimme nopeasti luonnoksen hallituksen päätökseksi. Mahdollisuus YK:n turvallisuusneuvoston kytkemiseksi mukaan oli jo toukokuussa hylätty – sitä pidettiin epäkäytännöllisenä. Eräässä neuvonpidossa puolustusministeriön kansliapäällikön kenraali­luutnantti Aimo Pajusen luona keskusteltiin presidentti Koiviston suhtautumisesta. Läsnä oli ylin sotilasjohto, puolustusvoimien komentaja, amiraali Klenberg ja pääesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti Gustav Hagg­lund, sekä Pajusen avustaja, tohtori Pauli Järvenpää ja minä.

Järvenpää oli yhteysmieheni, ja me olimme kevään ja kesän aikana yhdessä hioneet taktiikkaa operaatio PAXin toteuttamiseksi. Ulkoministeriö ja sotilasjohto eivät tuolloin kumpikaan tunteneet presidentti Koi­viston täsmällistä suhtautumista operaatio PAXiin. Pajunen kertoi, että Koivisto oli 1982 aluksi suhtau­tunut epäilevästi herätemiinoja koskevaan uudelleen­tulkintaan, mutta hyväksynyt ehdotuksen jonkin ajan kuluttua. Amiraali Klenberg painotti luottamustaan presidentin arvostelukykyyn ja totesi, että tämä tekee päätöksen, kun se on tehtävä.

Jäljellä oli kaksi vaihtoehtoa: oli joko tiedustelta­va rauhansopimuksen tarkeimpien allekirjoittajien eli Neuvostoliiton ja Britannian kantaa tai ilmoitet­tava Moskovalle ja Lontoolle hallituksen päätöksestä. Saksan yhdistymiskehityksen kiivas vauhti sai vaaka­kupin painumaan jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle. Kun Moskova päätettiin saattaa tapahtuneen tosiasian eteen, hankkeen salassapitoa oli entisistäänkin tiuken­nettava. Ehdotukseen lyötiin leima “erittäin salainen”, ja se jaettiin vastaanottajilleen numeroituina kappaleina 1. syyskuuta. Vältimme myös vastaamasta Itävallan suurlähettilään suoraan kysymykseen Pariisin rauhansopimuksen rajoituksia koskevista Suomen suunnitelmista Saksan suvereenisuuden juuri palautuessa. Pelkäsimme vuotoa.

Talia vilin George H. W. Bush ja Mihail Gorbatsov saapuivat lyhyellä varoitusajalla järjestettyyn kahdenkeskiseen, Persianlahden kriisiä koskevaan huippukokoukseensa, joka pidettiin Helsingissä 7-8. syyskuuta 1990. Ilmoittamatta ulkoministeriölle Koivisto päätti ottaa asian esiin Gorbatsovin kanssa. Hän määräsi kansliapäällikkönsä Jaakko Kalelan pyytämään, että KGB:n residentti Feliks Karasjov ilmoittaisi tästä Gorbatsoville hänen neuvonantajansa Anatoli Tsernjajevin välityksellä. Kekkonen oli käyttänyt tätä menetelmää esimerkiksi 1973, kun Suomi solmi vapaakauppasopimuksen EEC: n kanssa.

Kun Kalela sitten kysyi Helsingissä Tsernjajevilta, oliko hän saanut viestin, tämä vastasi myöntävästi ja vakuutti, ettei Neuvostoliitolla ollut mitään Suomen suunnitelmia vastaan. Gorbatsov oli valmis keskustelemaan asiasta, jos niin haluttiin. Kuten Koivisto muistelmissaan kuvaa, Gorbatsov oli täysin uppoutunut Neuvostoliiton sisäiseen tilanteeseen, ja Koivisto päätti olla ottamatta asiaa esille vieraansa kanssa.

Yllätys oli täydellinen, kun kävi ilmi, että myös MID – Neuvostoliiton ulkoministeriö – tiesi asiasta. Ohjeittensa mukaisesti – ja ilmoittamatta ennakolta asiaansa – suurlähettiläs Heikki Talvitie meni maanantaina 17. syyskuuta tapaamaan ensimmäistä varaulkoministeriä Juli Kvitsinskia. Tämä odotti Suomen suurlähettilästä rauhansopimuksen teksti pöydällään. Kun vastaanotto Lontoossakin oli viileä, Merikasarmi oli ymmällään. Britannian suurlähettiläs Neil Smith ilmoitti Blombergille tyytymättömyytensä Suomen tapaan informoida sopimuskumppaneitaan. Ja presidentinlinna vaikeni.

Presidentin kansliassa vallitsi Kekkosen ajan kuri, eikä Kalela ilmoittanut edes ulkoministeriön johdolle presidentiltä saamistaan tehtävistä tai tiedoista. Britannian ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö John Weston ilmaisi suurlähettiläs Ilkka Pastiselle tyytymättömyytensä sen johdosta, että Suomi oli informoinut Moskovaa, mutta ei ollut kertonut mitään Lontoolle. Hän paljasti, että brittien tietolähde oli Kvitsinski, joka oli 2 + 4 -ryhmän ulkoministerien viimeisessä ja ratkaisevassa kokouksessa Moskovassa 12. syyskuuta kertonut Britannian ulkoministerille Douglas Hurdille Suomen suunnitelmista. Talvitien mukaan Kvitsinski kertoi myöhemmin brittien ihmetelleen, aikoiko Neuvostoliitto sallia sen, että suomalaiset toteuttavat aikeensa.

Vasta jälkeenpäin selvisi, miten suuret muutokset Moskovassa olivat. Takaovikanava, jonka Kekkonen oli luonut ja jota Koivistokin käytti, ei enää toiminut entiseen tapaan. Tiedot, jotka oli aiemmin tarkoitettu neuvostojohdolle, päätyivät nyt valvomattomasti ja epäyhtenäisesti MID:n käsiin ja kuten saatiin havaita korkeille virkamiehille, jotka toimivat presidentin politiikkaa vastaan. Mutta ennen kuin ehdimme pohtia tätä asiaa, oli operaatio PAX vietävä läpi ja vastattava sitten Kvitsinskin yrityksiin saada Suomi vesittämään päätöksensä sisältö.

Viime tingassa meille selvisi, että operaatio PAX vaati sivustatuekseen sen, että pyyhimme syrjään myös yya-sopimukseen sisältyvän viittauksen Saksaan. Blom­berg hankki presidentin hyväksymisen, ja suurlähettiläs Talvitie joutui käymään MID:ssa toisen kerran samalla viikolla.

Hallituksen 21. syyskuuta 1990 tekemä paatos sai kiittävän vastaanoton. Se oli ratkaisevaa operaatio PAXin menestykselle. Neuvostoliiton yrityksillä saada Suomi harkitsemaan asiaa uudelleen ja hyväksymään vapaa­ehtoisesti uusia rajoituksia ei ollut mitään mahdollisuuksia sen jälkeen, kun Koiviston päätöstä pidettiin yksimielisesti diplomaattisena riemuvoittona. Saksalainen Frankfurter Allgemeine Zeitung -sanomalehti tiivisti osuvasti yleisen käsityksen Suomen toiminnasta pääkirjoituksessaan: Lautlos aber rasch (Äänettömästi, mutta nopeasti). Ruotsalaisessa Dagens Nyheter -sanomalehdessä Stefan Lundberg kiitteli sitä, miten Koivisto oli “siepannut tilaisuuden lennosta”. Lars Borgstrom kuvaili Goteborgs-Postenissa, miten “Suomi on heittänyt pois viimeiset suvereenisuuttaan rajoittaneet kahleet”, ja jatkoi: “Uusi asema, jonka Suomi on saavuttanut muutamilla reippailla askelilla, merkitsee menestystä etenkin henkilökohtaisesti Mauno Koivistolle.”

“YOU SOLD US DOWN THE RIVER”

Blombergin oli kuitenkin vastattava Kvitsinskin vaatimuksiin. Blomberg joutui Kvitsinskin painostuksen kohteeksi Moskovassa 16. lokakuuta. Vielä nykyisinkin Blomberg pitää tuota matkaa yhtenä kaikkein hankalimmista urallaan. Hän meni MID:hen tietämättä takaoven kautta välitetystä tietojen vaihdosta ja ilman presidentin ohjeita. Koivisto oli, kuten hän muistelmissaan mainitsee, vielä kerran 2. lokakuuta välittänyt kantansa Gorbatsovin tietoon Kalelan ja KGB:n Helsingin-residentin Karasjovin kautta. Karasjovin mielestä kysymys oli niin vähäpätöinen, että sitä oli tuskin edes esitelty Gorbatsoville eikä asiaa ollut sen takia ai­hetta ottaa esiin Etykin tulevassa huippukokouksessa Pariisissa. Luultavasti Kvitsinskikin päätyi myöhemmin samalle kannalle, koska han ei muistelmissaan sano operaatio PAXista sanaakaan. Kirjassa on vain yksi hämärä viittaus yya-sopimukseen, johon “niin me kuin suomalaisetkin olimme tyytyväisiä”.

Kvitsinskin reaktio Suomen hallituksen päätökseen, jonka Talvitie välitti, oli suositus, ettei mitään pitänyt tehdä yksipuolisesti. Kvitsinski käytti koko rekisterinsä saadakseen Blombergin vakuuttumaan siitä, ettei Suomi voinut ehdoitta vapautua maanpuolustustaan koskevista rajoituksista. Hän vaati, että Suomen on bi­lateraalisten neuvottelujen tasolla vahvistettava puolustusvoimiaan sitovat rajoitukset. Vaatimus muistutti Neuvostoliiton sitkeätä pyrkimystä rajoittaa yhdistyneen Saksan puolustusta. Bonn kieltäytyi hyväksymästä yksipuolisia rajoituksia, mutta hyväksyi Euroopan tavanomaisia aseita koskevaan sopimukseen (TAE-so­pimus) sisältyvät rajoitteet.

Edes Kvitsinskilla ei ollut otsaa ylittää Neuvostoliiton sodanjälkeisen diplomatian rajaa. Missään vaiheessa Kvitsinski ei arvostellut Suomen presidenttiä, vaikka hän yrittikin pakottaa Suomen perääntymään. Neuvostodiplomaatit eivät sen sijaan osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta presidentti Koiviston päätökseen julistaa yya-sopimukseen sisältyvä viittaus Saksaan vanhentuneeksi.

Otin tuossa vaiheessa Helsingissä yhteen Britannian suurlähetystön kakkosmiehen Graham Handin kanssa, kun hän arvosteli meitä edelleenkin siitä, että olimme informoineet venäläisiä, mutta emme brittejä. Kiivaassa keskustelussa suustani lipsahti väite “you sold us down the river in 1947′ eli petitte meidät 1947. Suurlähettiläs Smith esitti tämän takia Blombergille valituksen kielenkäytöstäni. Mutta niinhän asia oli, ja kun lukee Helmuth Kohlin muistelmista, miten britit yrittivät kaikilla tasoilla ja viimeiseen asti sabotoida Saksan yhdistymisen, joutuu hämmästymään sitä, että Suomikin sai vielä 1990 maistaa samaa lääkettä. Emme olleet missaan vaiheessa edes ajatelleet, että Lontoo voisi aiheuttaa hankaluutta operaatio PAXille.

KVITSINSKI MYÖHÄSTYY

Kvitsinski myöhästyi toisen kerran. Kun hän toukokuun puolivälissä 1990 palasi Bonnin-suurlähettilään tehtävästä ulkoministeri Eduard Sevardnadzen ensimmäiseksi sijaiseksi, hän havaitsi, että Moskovassa vallitsi “surrealistinen ideoiden sekamelska”. Enää ei ollut mahdollisuuksia estää länttä sopimasta ratkaisusta suoraan Saksan kanssa. Moskovassa 12. syyskuuta pidetyn viimeisen 4 + 2 -kokouksen jälkeen ja yhdistyneen Saksan saatua takaisin suvereenisuutensa 3. lokakuuta mahdollisuudet saada Suomi tyytymään vähempään kuin Saksan saavuttamaan tulokseen, eli täyteen suvereenisuuteen, olivat minimaaliset.

Kvitsinskin yritys pakottaa Suomi perääntymään osoittaa salassapidon merkityksen. Alkuperäisen aikataulun mukaan haluttiin vielä syyskuun alussa odottaa, kunnes Saksa olisi yhdistynyt ja sen suvereenisuus olisi palautettu. Voidaan hyvin kuvitella, millainen meteli olisi noussut ja mitä olisi saattanut seurata, jos Suomen päätös asettaa Moskova (kukaan ei edes ajatellut Lontoota) tapahtuneen tosiasian eteen olisi vuotanut julkisuuteen. Oli taottava, kun rauta oli kuuma – faut­los aber rasch. Kvitsinskilla ei ollut onnistumisen mahdollisuutta, mutta diplomatian prosessi oli silti vietävä loppuun asti.

KGB:n residentti Karasjov antoi Kalelalle neuvon, että ulkoministeri Paasion oli keskusteltava asiasta Sevardnadzen kanssa edessä olevalla Moskovan-vierailullaan. Piste lyötiin lopuksi noottien vaihdolla. Ulkoministerit Paasio ja Sevardnadze totesivat 15. marras­kuuta, että asia oli loppuun käsitelty, ja Suomi vastasi 21. marraskuuta Neuvostoliiton 6. marraskuuta jättämään noottiin. Suomi toisti ilmoituksensa, että Suomen ulko- ja puolustuspolitiikan perusteet pysyvät muuttumattomina. Noottien vaihdosta ei tiedotettu julkisuuteen. Derjabinin mukaan MID eli siis Kvitsinski yritti turhaan vakuuttaa Tsernjajeville, että asia oli periaatteellisesti tärkeä Venäjälle.

Neuvostoliiton ulkopolitiikan peruslinjat viitoitettiin NKP:n keskuskomitean sihteeristössä Staraja Plostsadin varrella, ja MID ja suurlähetystöt noudattivat niitä toiminnassaan. Tehtaankadulla ja Smolenskaja Plostsadilla MIDilla ei ollut suurempia mahdollisuuksia linjan tulkintoihin, vaikka Smolenskaja Plostsadilla olikin tärkeä osa Suomeen kohdistuvassa politiikassa. Ulkomaankauppaministeriön hallitsema Smolenskaja Plostsadin pilvenpiirtäjän puoli oli kuitenkin nakyvämmässä asemassa kuin MID. Tämä johtui kahdenvälisestä clearingkaupasta ja sen Neuvostoliitollekin tärkeästä merkityksestä.

Operaatio PAX osoitti poikkeuksellisen selvästi, että MID:n virkamiesjohto ajoi 1990 omaa politiikkaansa osittaisessa yhteisymmärryksessä keskuskomitean ulkoasioista vastaavan sihteerin Valentin Falinin kanssa, mutta vastoin presidentin ja ulkoministerin linjaa. Monet seikat viittaavat siihen, etta Gorbatsovin neuvonantaja Tsernjajev mielsi itsensä enemmänkin presidentin kuin pääsihteerin neuvonantajaksi.

Staraja Plostsadia edusti Tehtaankadulla KGB: n residentti (aseman päällikkö), jolla oli tietysti mutiakin tehtäviä. Tätä takaoven kautta kulkevaa kanavaa sanottiin yleisesti vaikkakin kaunistelevasti “puoluekanavaksi” eli suoraksi yhteydeksi Neuvostoliiton (puolue)johtoon. Residentin ja suurlähettilään välit olivat ajoittain kireät.

Neuvostoliiton politiikan peruslinjana oli pyrkimys saada luja ote Suomen politiikasta ja pitää siten hallussaan droit de regard – valvontavalta – siihen. Tämä on minun tulkintani Kvitsinskin toiminnasta. En valitettavasti onnistunut yrityksistäni huolimatta Moskovan­vuosinani saamaan häntä kuvaamaan omaa näkemystään syksyn 1990 tapahtumista.

“LOPPUUN KÄYTETTY” RAUHANSOPIMUS

Jälkeenpäin on myönnettävä, ettei virkamiesjohto eivätkä poliittiset esimiehemme tienneet, millainen odottamaton poliittinen räjähdelataus sisältyi rauhan­sopimuksen muuttamiseen. Lehdistöa kiinnosti talven ja kevään aikana pelkästään “vanhentunut” yya-sopimus eikä Pariisin rauhansopimus, jonka moniportaiset määräykset tunnettiin huonosti. Mutta kun presidentti Koivisto muutti yllätysiskulla rauhansopimusta, innostus ei tuntenut rajoja.

Ja seuraukset olivat arvattavissa – eteenpäin samalla tiellä, seuraava tehtävä on Karjalan saaminen takaisin, tietysti rauhanomaisella tavalla, muuttamalla vielä kerran Pariisin rauhansopimuksen määräyksiä. Ulkoministeriön arkistossa on runsaasti liikuttavia, vakavaksi tarkoitettuja kuvauksia, joita kirjoittaneet aktivistit olivat ottaneet yhteyttä Britannian suurlahetystöön ja halusivat kertoa ulkoministerille menestyksestään. Hieman yllättävää on, että yya-sopimus ja Pariisin rauhansopimuksen määräykset sekoitetaan toisiinsa äskettäin ilmestyneessä ja hyvän vastaanoton saaneessa, professori Henrik Meinanderin Suomen historian yleisesityksessä.

Ulkoministeriön oikeudellisen osaston – ja sittemmin Suojelupoliisin – päällikkö Kekomäki opasti meitä hankkeen varhaisessa vaiheessa sanomalla, että rauhan­sopimus on historiallinen asiakirja, jonka määräykset on käytännössä “käytetty loppuun” eli ne on pantu toimeen ja ne ovat siten vanhentuneet. Vuoden 1947 rauhanneuvotteluja ei voida käydä uudelleen 1990. Pariisin rauhansopimuksen III osa oli poikkeus, johon operaatio PAX perustui. Löimme laimin tämän loogisen päätelmän välittämisen suuren yleisön tietoon.

Jossakin vaiheessa syksyn kuluessa tapasin oikeudellisen osaston eläkkeelle jääneen päällikön ja entisen Tukholman-suurlähettilään Paul Gustafssonin, joka tunnettiin kovaksi ja taitavaksi neuvottelijaksi. Hän oli kuohuksissaan operaatio PAXin takia ja antoi ulkoministeriön ja sen virkamiesten kuulla kunniansa. “Ei rauhansopimuksia voida tuolla tavalla muutella. Kuka idiootti … ” – Ulkopolitiikka ei ole juridiikkaa, vaikka juridiikka voi olla ulkopolitiikkaa.

Epäilevät venäläiset poliitikot eivät ensin olleet uskoa onneaan, kun me korostimme, että Suomella on rauhansopimus eikä siis avoimia rajakysymyksiä. Nain vastasimme myös lukemattomille japanilaisille valtuuskunnille, jotka olivat kiinnostuneita Suomesta mahdollisesti saatavista opetuksista.

Kun Venäjän suurlähetystö katsoi asiakseen jo 1992 viitata Pariisin rauhansopimuksen “fascisminluontoiset jarjestöt” kieltävään artiklaan, kyseessä oli toinen ilmiö. Yltyvä keskustelu Karjalasta herätti levottomuutta Moskovassa, eikä siellä oltu valmiita luopumaan rauhansopimuksen käyttämisestä välineenä, jonka avulla voitaisiin tarvittaessa vaikuttaa Suomen politiikkaan.

Vanhan ajattelun jäänteitä lienee yhä väreillyt Tehtaankadulla, kun suurlähetystön edustajat viittailivat edelleenkin Pariisin rauhansopimuksen määräyksiin. Ulkoministeriö kieltäytyi keskustelemasta rauhansopimuksesta, mutta joutui tammikuussa 1994 vastaamaan Venäjän suurlähetystön noottiin. Tällä kertaa asian alullepanijaksi osoittautui suurlähettiläs Juri Derjabin, ilman ohjeita Moskovasta.

FINAALI BONNISSA

Mahdollisuutta aseiden ostamiseen Saksasta käytettiin pian, mutta aloitus tapahtui toisessa muodossa ja aivan toisen suuruusluokan asiana kuin oli odotettu. Kyseessä olivat ensisijaisesti alkuperältään neuvostoliittolaiset asejärjestelmät, ammukset ja varaosat. Bundeswehr havaitsi yllätyksekseen syksyllä 1990, että ltä-Saksan kansanarmeijan NVA:n varikot olivat tapötäynnä. Bun­deswehrilla oli edessään jättimäinen jätteidenkäsittelyongelma, kuten auliisti myönnettiin. Suomi kuului niihin harvoihin maihin, jotka heti ilmaisivat kiinnostuksensa neuvostoliittolaisiin asejärjestelmiin ja voitiin poliittiselta kannalta hyväksyä ostajiksi. Myöhemmin asiakkaaksi tuli myös Ruotsi.

Operaatio PAXin eräänlaiseksi finaaliksi saatoin vastikään Bonniin suurlähetystön kakkosmieheksi saavuttuani olla helmikuussa 1991 todistamassa kenraali Aimo Pajusen vierailua puolustusministeriössä Hardthöhella Bonnin tuntumassa. Yhden päivän kuluessa ja pilkkahinnalla hän hankki kuudesosan NVA:n ammusvarastoista (50 000 tonnia) sekä panssareita ja tykistöä, kaiken kaikkiaan yli 2 000 rautatievaunullista sotamateriaalia. Suomi oli kiinnostunut ennen kaikkea uusista ja moderneista asejärjestelmistä, jotka voitiin helposti integroida Suomen puolustusvoimiin. Hankittujen aseiden joukossa oli myös järjestelmiä joita Neuvostoliitto oli kieltäytynyt myymästä Suomeen, muun muassa kauaskantavia tykkejä ja erikoisammuksia.

Suomen puolustusvoimien erityinen kiinnostus tykistöön ei johdu pelkästään sotahistorian kokemuksista, vaan vastaa myös aluepuolustuksen perusajatusta. Suomi on perinteisesti vaalinut vahvaa tykistöä. The Military Balance 2007 kertoo, että Suomella on yhä neljänneksi eniten tykkejä Euroopassa – 1 389 kappaletta. Vain Venäjällä (30 045), Ukrainalla (3 705) ja Serbialla (2 729) on niitä enemmän. Ruotsin armeijan tykkien maaraksi ilmoitetaan 98.

Kuorittuaan kerman ltä-Saksan varikoista kenraali Pajunen tiivisti tunnelman Hardthöhella lauseeseen: “Tämä on suurin kaappaus sitten Porlammin motin.” Hän viittasi Viipurin eteläpuolella elokuussa 1941 käytyyn taisteluun, jossa kolme neuvostodivisioonaa jäi saarroksiin. Vain kuukautta ennen Pajusen käyntiä Bonnissa neuvostojoukot olivat ampuneet kovilla Vilnassa ja Riiassa.

Travemündessa toimi runsaan vuoden ajan suomalainen yhteysupseeri valvomassa NVA-saaliin laivausta Suomeen suurilla ro-ro-aluksilla. Nykyisin saksalaiset Leopard-2:t ovat korvanneet neuvostoliittolaisetT-72-panssarivaunut, ja Suomen puolustusvoimat on parhaillaan ottamassa kayttöön amerikkalaista MLRS-rakettitykistöä.

---

Suomentanut Heikki Eskelinen ruotsalaisen diplomaatin ja historioitsijan Krister Wahlbackin juhlakirjassa julkaistusta artikkelista.

Kirjoittaja on Suomen Berliinin-suurlähettiläs ja entinen Moskovan-suurlähettiläs