Ote uudesta kirjastani

Iivana Julma oli kieleltään kerkeä vihastuksissaan

Viisisataavuotisen Rurikin dynastian edustajana Iivana Julma kohteli Kustaa Vaasaa nousukkaana, mutta hän ei koskaan loukannut Krimin kaania tai ottomaanisulttaania, sillä se olisi ollut liian vaarallista.

Rappasodan (1570–1595) rauhanneuvotteluissa Ruotsin vastapuolena oli Venäjä, jota sodan syttyessä johti tsaarin arvonimen ottanut Iivana III:n pojanpoika Iivana IV (1530–1584), myös Julmaksi kutsuttu. Lisänimi “julma” on käännös venäjän sanasta grozny, ja sitä käytetään muissakin kielissä: förskräcklige, terrible. Jukka Korpelan mukaan ilmaisun grozny voisi osuvammin kääntää sanalla ”ankara”. Norjan kuningas Harald Hårdråde eli Harald Ankara oli Kiovan Jaroslav Viisaan vävy, joka nousi korkeaan asemaan Bysantin armeijassa ennen paluutaan Norjaan kuninkaaksi. Venäjäksi hänenkin lisänimensä on ”grozny”.


Iivana IV oli vallannut vuonna 1552 Kazanin ja 1556 Astrakanin kaanikunnat. Venäjän tsaari katsoi olevansa Ordan hallitsijan seuraaja. Hän tunnusti vertaisikseen vain Turkin sulttaanin ja Krimin kaanin, joita hän puhutteli veljikseen. Tosin arolla vain tšingisidisuvun perillinen saattoi nousta kaaniksi.
Roomalaiskatolisessa Euroopassa vain paavi saattoi perinteisesti myöntää kuninkaan arvon. Siksi Iivana kohteli eurooppalaisia kuninkaita Pyhän saksalais-roomalaisen keisarin vasalleina. Iivanan suuruuden harhat herättivät Tibor Szamuelin mukaan enemmän huvittuneisuutta kuin närkästystä Euroopan hoveissa.

Tanskan ja Venäjän kanssakäymistä kuvaa, että vanhin tunnettu Iivana Julman muotokuva on Tanskan kansallismuseossa. Kyseessä on ikoniperinteen mukaan maalattu pieni taulu noin vuodelta 1630. Tsaari Fjodor Aleksejevitš lahjoitti sen vuonna 1676 Tanskan lähettiläälle.

Tilanne Ruotsin kannalta oli muuttunut ratkaisevasti sen jälkeen kun Moskova oli vallannut ja alistanut Novgorodin. Siihen asti Ruotsin kanssakäyminen Novgorodin kanssa oli ollut Viipurin linnanherran (slottshövitsman) vastuulla, sillä kuten Kari Tarkiainen Kustaa Vaasaan viitaten toteaa, ei Ruotsin puolella ollut itänaapurin tuntemusta. Nyt suhteiden hoito nousi valtakunnan tasolle. Ajan mittaan Ruotsin kuninkaan kansliaan koottiin Euroopan parhaita Venäjän-tuntijoita. Ruotsin valtionarkiston Muscovitica-kokoelma on laajuudessaan ainutlaatuinen, vaikka merkittäviä arkistolähteitä tuhoutui vuonna 1697 Tukholman vanhan kuninkaanlinnan Tre Kronorin palossa.


Iivana oli ylimielinen muttei tietämätön

Valkoinen kaani Iivana osoitti Ruotsille ja Kustaa Vaasalle paikan vaatimalla, että alueellisesta rauhansopimuksesta on neuvoteltava Moskovalle alistetun Novgorodin kanssa. Vastavetona Kustaa Vaasa teki pojastaan Juhanasta vuonna 1556 ”Suomen ja Karjalan herttuan”.
Ruotsin ja Venäjän vastakkainasettelu kärjistyi sitten Iivana Julman ja Kustaa Vaasan ja tämän poikien vihanpidoksi. Kustaa Vaasa ei suunnitellut valtakuntansa laajentamista. Poikkeuksen muodosti vain itärajan laventaminen, joka johti kaskiviljelyä harjoittavien savolaisten tunkeutumiseen yhä idemmäksi. Kuningas näki asutuksen suojana itää vastaan. Hän katsoi, että erämarkerna – asumattomat alueet – kuuluivat Jumalalle, kuninkaalle ja kruunulle. Vastaavasti tataarien mielestä ruoho ja vesi kuuluvat taivaalle.

Vastoin isänsä neuvoa Kustaa Vaasan vanhin poika Erik XIV sekaantui Liivinmaan sotaan (1558–1583) eli taisteluun hajonneen Saksalaisen ritarikunnan perinnöstä. Vuonna 1561 Vironmaan aatelisto ja Tallinnan porvarit alistuivat Ruotsin suojelukseen. Tästä alkoi Ruotsin suurvalta-aika, ”pitkä 1600-luku”, joka päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721. Kausi oli historioitsija Nils Erik Villstrandin sanoin lyhyt, intensiivinen eikä kaikilta osin erityisen onnistunut.

Toisin kuin isänsä, Eerik XIV (1560–1568) haki laskelmoiden läheistä yhteyttä Venäjään ja Iivana Julmaan. Hän vastusti veljensä Juhana-herttuan suuntautumista Puolaan ja tämän avioliittoa puolalaisen prinsessan Katarina Jagellonican kanssa. Iivana taas suhtautui kruunun isältään perineeseen Eerikiin tasaveroisesti puhutellen tätä jopa veljekseen. Liivinmaan sodan neuvotteluissa Iivana vaati Eerikin vangitseman Juhanan vaimon Katarinan luovuttamista panttivankina Moskovaan. Katarinasta, jota Iivana oli aikoinaan tuloksetta kosinut, muodostui Kari Tarkiaisen sanoin Iivanan päähänpinttymä. Tosin Iivana oli saanut rukkaset myös Englannin Elisabetilta, kuten Erik XIV. Suhteet Moskovaan myrkyttyivät Juhana III:n (1568–1592) syrjäytettyä veljensä. Eräässä vaiheessa Iivana totesi Ruotsin lähettiläälle, ettei Ruotsilla ole muuta vaihtoehtoa kuin alistua Venäjän provinssiksi.

Iivanalla oli riippuen laskutavasta kuusi tai seitsemän vaimoa, joista järjestyksessä toinen oli Maria Temrjukovna (1544/1546–1569), kas-teen ottanut kabardiprinsessa Pohjois-Kaukasiasta. Charles J. Halperin korostaa Iivanan naimakauppojen poliittista luonnetta. Elisabetin käden tavoittelulla Iivana haki Itämerellä toimivan Englannin laivaston tukea Liivinmaan sodassa. Avioliitto pohjoiskaukasialaisen prinsessan kanssa vahvasti Krimin vastaista rintamaa, sillä Kabardinia oli alueen johtava valtio. Puolalainen tai liettualainen vaimo olisi voinut tuoda myötäjäisinä Liivinmaan. Samaa Iivana tavoitteli ilmoit-tautumalla Puolan kuningasvaaliin.

Lublinin sopimuksella 1569 Puola ja Liettua yhdistyivät kansanyhteisöksi (rzeczpospolita). Euroopan laajin kosteikkoalue, Pripetin suot, muo-dosti hallinnollisen rajan. Valko-Venäjän alue jäi Liettualle ja Ukraina Puolalle. Nykyinen raja noudattaa samaa linjausta.

Iivana IV syytti Novgorodia vehkeilystä uuden Puola-Liettuan liittovaltion kanssa ja tuhosi Novgorodin autonomian viimeiset rippeet. Hänen henkivartiokaartinsa opritšina alisti kaupungin hallinnon ja hävitti sen omaperäisen kauppias-perinteen ja talousyrittäjyyden pakkosiirtämällä eliitin Moskovaan vuonna 1570. Opritšnikien julmuus ja kaikkivoipaisuus oli lähtöisin itsevaltaiselta hallitsijalta. Iivana oli ainoa Venäjän hallitsija ennen Stalinia, joka turvautui joukkoterroriin.

Halperinin mukaan Iivana oli ylimielinen muttei tietämätön. Iivanan väkivaltaisuus ei ollut poikkeuksellista verrattuna aikakauden muihin kapinoihin ja verilöylyihin. Historiassa puhutaan talonpoikaissotien aikakaudesta, joka alkoi 1200-luvun lopulla Englannissa. Merkittävimpään vaiheeseen kuuluivat Saksan talonpoikaissota, Irlannin kapinat, hollantilaisten kapina, kristinuskoon kääntyneiden maurilaisten eli moriskojen karkottaminen Espanjasta sekä Kustaa Vaasan kukistama Dacke-kapina Smoolannissa 1542–1543. Suomen nuijasota osui ajankohtaan, jolloin kapinointia oli eniten. Aikakauden katsotaan päättyneen Pugatšovin kasakkakapinaan Katariina Suuren valtakaudella 1700-luvulla.

Opritšina on kaikkien Venäjän salaisten poliisien äiti. Keisarivallan loppuvuosien johtavan liberaalin ajattelijan Pjotr Struven (1870–1944) mukaan Venäjän ja sivistyneen maailman ero on poliittisen poliisin kaikkivaltius, johon valta nojaa. Tämä tulee esille venäläisen nykykirjallisuuden tunnetuimman dystopioita kirjoittavan kirjailijan Vladimir Sorokinin romaanissa Pyhän Venäjän palveluksessa: 2027 (Den’ opritšnika). Kirja kuvaa tulevaisuutta, jossa Venäjää johtaa Hallitsija (gosudar’). Kansa on kollektiivisesti polttanut ulkomaanpassinsa Punaisella torilla, ja valtakunta on eristetty Euroopasta muurilla, jonka läpäisevät vain kaasu- ja öljyputket. Hallitsijan tahdon toteuttavat opritšnikit.

Oppineella renessanssiruhtinaalla oli harvinainen kirjallinen taju

Viisisataavuotisen Rurikin dynastian edustajana Iivana Julma kohteli Kustaa Vaasaa vallananastajana ja nousukkaana. Myös Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle IX oli hänen näkökulmastaan usurpaattori, joka syöksi veljenpoikansa Ruotsin ja Puolan kuninkaan Sigismundin Ruotsin valtaistuimelta.
Historioitsija Herman Lindqvistin mukaan Kaarle IX tunnetaan yhä Puolan historiassa vain ”Södermanlandin herttuana” (Karol Sudermanski). Myös Moskovan valtaistuimelle nousi ”vallananastajia”, kun Boris Godunovista tuli tsaari Iivana Julman pojan Fjodorin jälkeen, sillä Godu-nov ei ollut Rurikin sukua. Sekasorron ajan (smuta) seurauksena Iivana oli Rurikin dynastian viimeinen vahva hallitsija.
Kustaa II Aadolf julisti vuonna 1611 lainsuottomiksi setänsä Sigismundin sekä serkkunsa, myöhemmät Puolan kuninkaat Vladislav IV Vaasan ja tämän velipuolen Johan II Kazimir Vaasan. Kuningas Johan II Kazimir luopui vasta Olivan rauhassa 1660 vaateistaan Ruotsin kruunuun. Vladislav oli puolestaan jo 1634 luopunut vaatimuksestaan Venäjän kruunuun.

Historioitsija Mirkka Lappalaisen mukaan Kustaa II Aadolfin kuninkaallisen suuruuden takana häälyi aina tietoisuus, että hän on vallananastajan poika. Kaarle IX:n toinen puoliso, vahvatahtoinen Kristina av Holstein-Gottorp esti poikansa Kustaa Adolfin avioliiton ruotsalaisen ylhäisaatelisen tyttären kanssa. Historioitsija Gunnar Wetterbergin mukaan leskikuningatar halusi vahvistaa Vaasa-dynastian legitimiteettiä kuninkaan avioliitolla saksalaisen ruhtinassuvun prinsessan Maria Eleonora von Brandenburgin kanssa.

Brittihistorioitsija Alan Palmerin mukaan Vaasat muistuttivat aikakauden toista nousukasdynastiaa, englantilais-walesilaisia Tudoreita. Historioitsija Heikki Ylikankaan mukaan katolisen kirkon aseman murskaaminen ja sen omaisuuden takavarikointi vei reformoidut maat muutaman askeleen lähemmäksi itsevaltiutta.

Ruotsin kuninkaiden haukkuminen nousukkaiksi ja Tanskan kuninkaan nimittely ”veden ja suolan hallitsijaksi” oli Iivanalle tyypillistä kieltä. Hän vähätteli myös Liettuan Gediminit-suvun suuriruhtinaita. Kuningatar Elisabetin toiminta oli Iivanan mukaan hallitsijan arvolle sopimatonta, kun tämä salli ”kauppamusikoiden” (targovyje mužiki) johtaa maataan. Sen sijaan Iivana ei koskaan loukannut Krimin kaania tai ottomaanisulttaania, sillä se olisi ollut liian vaarallista.

Akateemikko Dmitri Lihatšovin mukaan Iivana oli vihastuksissaan kieleltään kerkeä. Hän käyttäytyi kirjeissään samalla tavalla kuin elämässä. Kirjoitusten takana oli aina todellisuus: todellinen valta, todellinen julmuus ja todellinen pilkanteko. Iivana oli oppinut renessanssiruhtinas, jolla oli harvinainen kirjallinen taju. Hänen tyylinsä vaihteli vastaanottajan mukaan kirkkoslaavista arkikieleen. Iivana turvautui polonismeihin ja käytti länsislaavilaisia sanontoja tunnetussa myrkyllisessä kirjeenvaihdossaan Liettuan hoviin loikanneen pajari Andrei Kurbskin kanssa. Iivanan tyylin erikoispiirteet eivät Lihatšovin mukaan olleet niinkään kirjallisen tradition piirteitä vaan edustivat ilveilijöiden perinnettä.

Kustaa Vaasa ei tässä suhteessa ollut pekkaa pahempi. Heikki Ylikankaan mukaan Kustaa rusikoi ja peittosi vastustajiaan kielellisesti tavalla, joka iskevyydessään hakee vertaistaan. Myös Tanskan Kristian IV:n kirjeet Kaarle IX:lle ovat esimerkkejä hallitsijoiden kirjeenvaihdon loukkaavasta ja pilkallisesta tyylistä.
Kolmesataa vuotta myöhemmin myös Bernadotte-kuninkaita painoi nousukassyytös. Varmistaakseen asemansa Kaarle XIV Juhana kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla yhteydenpidon Vaasa-suvun perillisiin, aivan kuten Kustaa Aadolf kaksisataa vuotta aiemmin oli kieltänyt yhteydet Puolan Vaasa-suvun jäseniin.
Bernadotten dynastian legitimiteetin vahvistaminen askarrutti myös Kaarle Juhanan poikaa Oskar I:ä ja tämän poikaa Kaarle XV:ä, mutta silti Oskar I kumosi kiellon nous tuaan vuonna 1844 isänsä jälkeen valtaistuimelle. Oskar I tapasi vuonna 1852 Kustaa IV Aadolfin pojan prinssi Gustavin. Vielä Saksan nuori keisari Wilhelm II suhtautui alentuvasti Kaarle Juhanan pojanpoikaan Oskar II:een. 

▪Kirjoitus on ote René Nybergin syyskuussa ilmestyvästä esseekokoelmasta Ruotsin ja Venäjän välissä (Siltala).