Pohjoisten maailmojen sota

Print Friendly, PDF & Email

Maanpuolustuslehti 15.3.2023

Pitkän diplomaattiuran tehnyt René Nyberg on aikaisemmissa kirjoissaan tarkastellut Suomen ja Venäjän suhteiden lähihistoriaa. Ruotsin ja Venäjän välissä jatkaa samalla teemalla luoden kauaskantoisemman analyysin Suomen ja tämän lähialueiden tuhatvuotisesta kehityksestä ja muotoutumisesta idän ja lännen puristuksissa. Tarkastelu alkaa alueen maantieteestä, resursseista ja kansoista. Etenkin vesistöjen merkitys on aina ollut suuri, ja siinä missä Pohjolan metsät ja suot loivat lähes läpipääsemättömiä esteitä, alueen lukuisat joet, järvet ja meret yhdistivät ihmisiä.

Ruotsin itämaa – östlandet – oli rajavyöhyke, jossa läntinen Rooman kirkon ja itäinen ortodoksinen kulttuuripiiri kohtasivat. Uskonnon lisäksi raja erotti kaksi erilaista poliittista ja yhteiskunnallista järjestelmää. Moskova peri autokraattisen hallintomallinsa mongolivalloittajilta ja omaksui maaorjuuden, minkä vaikutukset näkyvät edelleen. Ruotsiin puolestaan kehittyi länsieurooppalainen poliittinen kulttuuri, joka perustui neuvotteluun ja lakiin. Eroistaan huolimatta kanssakäynti oli kuitenkin vilkasta. Rajan molemmin puolin asusti suomensukuista väestöä, jotka kävivät keskenään kauppaa. Esivallan käydessä liian ankaraksi saattoivat ihmiset paeta rajan taa, ja kuninkaiden sotiessa paikallisväestöt myös solmivat omia, paikallisia aselepoja.

Lukuisista sodistaan huolimatta kirjan tärkeimmät toimijat – Ruotsi ja Venäjä – eivät kuitenkaan olleet verivihollisia. Ruotsin suurin kilpakumppani oli pitkään Tanskaa ja Norjaa hallitseva Oldenburg-dynastia, jonka kanssa Ruotsi kamppaili Skandinavian ja Itämeren herruudesta. Venäjän ja tätä edeltäneiden Novgorodin ja Moskovan valtakuntien huomiokin oli pääsääntöisesti etelässä, jossa se soti tataarien kaanikuntia, Turkkia ja Persiaa vastaan. Lännessä Moskova puolestaan kilpaili Liettuan kanssa Kiovan Rusjin maista ja henkisestä perinnöstä. Tietyiltä osin tämä kamppailu jatkuu edelleen.

Vähäväkisen, köyhän ja metsäisen Suomen valloitus ei Venäjää juurikaan kiinnostanut. René Nyberg kuitenkin tuo hyvin esiin Suomen geopoliittisen merkityksen, joka on säilynyt melko samanlaisena vuosisadasta toiseen. Sotaa käytiin Suomenlahden, Juutinrauman ja arktisen väylän kauppareittien hallinnasta ja oman etupiirin turvaamiseksi. Ruotsin keskeiseksi tavoitteeksi muodostui sjökantenin, vastarannan, turvaaminen, ja uuden ajan alussa Ruotsi onnistuikin valtaamaan Suomenlahden rannikon Baltiaa ja Inkeriä myöten, Skånen, sekä osia Pohjois-Saksasta. Nousu suurvallaksi kuitenkin tapahtui naapureiden kustannuksella, ja nämä yhdistivät voimansa Suuressa Pohjan sodassa. Sodasta tuli käännepiste. Vähälle huomiolle jäänyt Venäjä osoittautui Tanskaa pahemmaksi vastukseksi, joka lopulta syrjäytti Ruotsin pohjoisena suurvaltana.

Venäjän pitkänlinjan tavoitteena oli meriyhteys länteen. Turkin torjuttua pääsy Mustallemerelle käänsi tämä katseen pohjoiseen ja vastaperustetun Pietarin alueen turvaamiseen. Myös läntiset suurvallat Ranska ja Iso-Britannia havittelivat jalansijaa Itämereltä, ja rähmällään oleva Ruotsi jäi tämän kilpailun välikappaleeksi. 1700-luvun mittaan Ruotsin ulkopolitiikkaa ohjasivat vuoroin Ranskan subventiot ja Venäjän lahjukset. Ruotsin aloittamat epäonniset revanssisodat vauhdittivat kehitystä, jossa koko Suomi lopulta päätyi Venäjälle. Pohjolan uusjako toimii kirjan luontaisena päätepisteenä. Napoleonin sotien jälkipyykissä Ruotsi menetti lopullisesti Suomen ja Tanska Norjan. Tämä rauhoitti tilanteen Tanskan ja Venäjän vastaisilla rajoilla. Sata vuotta myöhemmin myös Suomi ja Norja itsenäistyivät.

Nimestään huolimatta Ruotsin ja Venäjän välissä ei varsinaisesti ole esseekokoelma, vaan perinteisempi, suurelle yleisölle tarkoitettu poliittisen historian tietokirja. Kirja etenee totuttuun tapaan hallitsijoiden, sopimusten ja erilaisten liittoumien muodostamien konjunktuurien avulla. Nyberg ei kuitenkaan takerru koukeroisiin yksityiskohtiin, vaan keskittyy suuriin linjoihin ja laajoihin kokonaisuuksiin, jotka hän punoo sulavaksi narratiiviksi. Fokus vaihtelee Ruotsin ja Venäjän tarkastelun välillä, joskin pääpaino on ehdottomasti Ruotsin ulkopoliittisen linjan seuraamisessa.

Nybergin kirja pohjautuu alan keskeiselle, lähinnä pohjoismaiselle, tutkimukselle. Mukana ovat vanhat klassikot sekä tuorein kirjallisuus, joiden perusteella ja omaa ulkopoliittista kokemustaan hyödyntäen Nyberg luo syvällisen, monipuolisen, selkeän ja helposti lähestyttävän synteesin. Tämä onkin kirjan parasta antia. Lopun kirjallisuusluettelo avaa lukijalle mahdollisuuden perehtyä eri osa-alueisiin ja taustalla olevaan tutkimukseen tarkemmin. On kuitenkin valitettavaa, että moni keskeisistä teoksista, joihin tässä kirjassa viitataan, ei ole päätynyt kirjallisuusluetteloon. Puuttuvia teoksia on ainakin Eino Jutikkalalta, Petri Karoselta, Matti Klingeltä, Herman Lindqvistiltä, Carsten Staurinilta, Nils-Erik Villstrandilta, sekä Krister Wahlbäckiltä. Kirjassa on myös melkoinen määrä lapsuksia ja pieniä virheitä, jotka tuntuvat lisääntyvän loppua kohti. Nämä puutteet paitsi heikentävät tulkinnan luotettavuutta, myös vähentävät perustutkimusta tehneiden historioitsijoiden saamaa tunnustusta.

Puutteista huolimatta voin kuitenkin varauksetta suositella kirjaa kaikille Suomen ja Ruotsin ulkosuhteista ja pohjoisesta geopolitiikasta kiinnostuneille. Kirja tarjoaa loistavan pitkän keston katsannon ja historiallista perspektiiviä, joka on paitsi ajankohtainen myös erittäin tervetullutta nykyisen poliittisen ympäristömme tulkitsemiseksi.

Kirjoittaja

FM, DI Jaakko Björklund on historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.