Kanava 21.09.2023
Ruotsin puolueettomuuspolitiikka ideologisoitui ajan mittaan. Suurlähettiläs Mats Berquistin mukaan tähän vaikutti erityisesti onnekas taloudellinen ja sosiaalinen kehitys, joka kasvatti itseluottamusta.
Kokenut diplomaatti ja tutkija Mats Bergquist on kirjoittanut kirjan Ruotsin ulkopolitiikan kehittymisestä Tage Erlanderin ja Östen Undénin yli kuusitoista vuotta (1946–1962) kestäneen yhteisen hallitustaipaleen aikana. Kirja on kuvaus siitä, miten Ruotsin ja ruotsalaisten käsitys puolueettomuuspolitiikasta muokkasi sodanjälkeistä yhteiskuntaa ja ruotsalaisten omakuvaa.
Bergquist kuvaa Erlanderin (1901–1985) ja häntä vanhemman ja kokeneemman Undénin (1886– 1974) vuorovaikutusta Ruotsin linjan määrittelyssä. Hän hyödyntää molempien päiväkirjoja sekä laajaa tutkimusmateriaalia. Kuva Ruotsin puolueettomuuspolitiikan rajoista hahmottuu keskeisten kriisien ja käännekohtien kautta. Suomalaiselle lukijalle kirja kertoo kehityksestä, joka selittää paitsi Nato-jäsenyyden hakemisen aiheuttaman tuskan, myös sitä seuranneet haamukivut.
Undén oli Ruotsin historian nuorin hallituksen jäsen, kun hänestä tuli salkuton ministeri vuonna 1917. Kun hän jätti hallituksen vuonna 1962 hän oli vastaavasti Ruotsin iältään vanhin ministeri. Bergquist käsittelee Undénin ”ikonista” asemaa Ruotsin ulkopolitiikan historiassa asiallisesti, mutta kaunistelematta. Undén ehti toimia ulkoministerinä kolmen sosiaalidemokraattisen pääministerin hallituksessa: Hjalmar Brantingin toisessa hallituksessa 1924–1926, Per Albin Hanssonin hallituksessa 1945–1946 ja Tage Erlanderin hallituksissa 1946–1962. Undén oli yli neljäkymmentä vuotta jäsen kaikissa Ruotsin sosiaalidemokraattisissa hallituksissa, lukuunottamatta sotavuosia, jolloin hän toimi valtiopäivien ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana.
Ruotsin ulkopolitiikkaa suvereenisti johtanut Undén oli henkilökohtaisesti kokenut Kansainliiton epäonnistumisen. Siksi YK:sta kehittyi hänen ulkopolitiikkansa keskeinen foorumi. Tämä vaikutti myös Ruotsin pyrkimykseen suhtautua johtaviin suurvaltoihin tasapuolisesti, minkä piti Undénin mukaan lisätä YK:n onnistumisen todennäköisyyttä. Vastaavasti Neuvostoliiton luonnehtiminen ideologiseksi vastustajaksi olisi vähentänyt suurvaltojen välisen sopimisen mahdollisuuksia. Ehkä tämä selittää myös Undénin ”sävelkorvan puuttumisen” (tondöd) Saksan kysymyksessä. Hän puolusti Stalinin vuoden 1952 kirjettä Saksojen yhdistämisestä ja arvioi myöhemmin muurin rakentamiseen jälkeen, että olisi parasta, jos länsivallat poistuisivat Berliinistä.
Neuvostolähetystö luonnehti Undénia lojaaliksi ja hyväntahtoiseksi
Undénia ja hänen uskottua ystäväänsä, vaikutusvaltaista finanssiministeri (1932–1949) Ernst Wigforssia yhdisti radikalismi Lundin opiskeluajoilta. Taustalla oli myös kaksikon nuoruuden avainkokemus eli Venäjän vallankumous ja suhtautuminen Suomen sisällissotaan. Undén oli tuolloin Hjalmar Brantingin hallituksen salkuton ministeri.
Bergquistin mukaan sisällissota ja sen väkivaltaisuudet vaikuttivat Undénin suhtautumiseen Suomeen. Suomen lähtö jatkosotaan oli hänestä seikkailupolitiikkaa, ja Undén halusi pitää etäisyyttä Suomeen. Valtiopäivien ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajana Undén suhtautui sodan aikana Saksaan voimakkaan kriittisesti.
Ulkoministerikautensa alkupuolella Undén oli taipuvainen ”uskomaan hyvää” (give the benefit of the doubt) Neuvostoliiton toiminnasta. Neuvostoliiton Tukholman-lähetystön raportit luonnehtivat aluksi Undénia ”Neuvostoliitolle lojaaliksi”, myöhemmin ”hyväntahtoiseksi”. Wigforssilla sekä pitkäaikaisella Moskovan-suurlähettiläällä (1947–1964) Rolf Sohlmanilla on merkittävä vaikutus Undénin neuvostokuvaan.
Ruotsin puolueettomuuspolitiikka ideologisoitui ajanmittaan. Tähän vaikutti Bergquistin mukaan erityisesti poikkeuksellisen ”onnekas” (lyckosam) taloudellinen ja sosiaalinen kehitys, joka kasvatti itseluottamusta. Ruotsin sodanjälkeinen politiikka tukeutui Brantingin ja Undénin ideaperinteeseen Kansainliiton ajoilta, mikä nyt haluttiin siirtää YK:hon. Jatkumo oli vahva ja hyvin henkilökohtainen. Vastaavaa Kansainliiton kokemusten pohdintaa ei sodasta selviytyneessä Suomessa ymmärrettävästi esiintynyt. Kansainliiton toiminta päättyi nimittäin joulukuussa 1939, kun se erotti Suomeen hyökänneen Neuvostoliiton.
YK:sta kehittyi Ruotsin puolueettomuuspolitiikan toteuttamisen keskeinen foorumi. Undén matkusti joka syksy New Yorkiin, missä hän viipyi vähintään kuukauden. Tästä huolimatta hän ei pitkän uransa aikana käynyt Washingtonissa kuin yhden kerran tapaamassa kollegaansa. Tämä tapahtui John Foster Dullesin kuoleman jälkeen, jolloin hän tutustui uuteen ulkoministeriin Christian Herteriin (1959–1961) suurlähettiläs Gunnar Jarringin illallisella. Undén oli edellisen kerran käynyt Washingtonissa yksityisesti vuonna 1947. Myöhempi suurlähettiläs ja Ruotsin radion pääjohtaja Olof Rydbeck, joka oli tuolloin paikalla, kauhistui Undénin antiamerikkalaisuutta ja tietämättömyyttä Yhdysvaltain asioista. Undénin mukaan amerikkalaisten, jotka dominoivat Latinalaista Amerikkaa tuli ymmärtää, että Neuvostoliitto halusi puolestaan hallita les pays limit rophes eli nykyvenäläisittäin lähiulkomaitaan.
Undén tapasi Tukholmassa säännöllisesti Neuvostoliiton lähettilästä, mutta harvemmin Yhdysvaltain tai Britannian lähettiläitä. Hän kävi vain kerran, vuonna 1954, ”yksityisesti” Neuvostoliitossa Ruotsin lähettilään Rolf Sohlmanin vieraana. Tärkein lähde, jonka avulla hän seurasi maailman menoa oli Le Monde.
Undénin politiikkaa luonnehdittiin reaalipolitiikan sijasta legaalipolitiikaksi
Konkreettiset kriisit hallitsivat Ruotsin suhtautumista Neuvostoliittoon. Pääministeri Per Albin Hanssonin yleisohje Gunnar Hägglöfille, joka siirtyi lähettilääksi Moskovaan (1946–1947) oli selvä. Ruotsin tuli pyrkiä luomaan Neuvostoliittoon ”ei vain kohtuulliset” (ej blott hyggliga) suhteet.
Useat lausunnot, joissa Undén luonnehti Neuvostoliittoa ja sen järjestelmää ovat nykylukijalle vähintäänkin outoja. Undén oli tunnettu kansainvälisen oikeuden ekspertti. Hänen politiikkaansa luonnehdittiin reaalipolitiikan sijasta ”legaalipolitiikaksi” (legalpolitik). Keskustellessaan kirkollisten edustajien kanssa vuonna 1945 hallituksen päätöksestä palauttaa Ruotsiin paenneet latvialaiset SS-miehet hän kysyi töykeästi, että eikö myös Neuvostoliitto ole heidän silmissään oikeusvaltio. Tapaamisessa Wallenbergin perheen kanssa Undén kysyi, että luulevatko nämä Vyšinskin valehtelevan? Andrei Vyšinski, Moskovan näytösoikeudenkäyntien syyttäjä, Latvian sovjeti soija ja Neuvostoliiton pääsyyttäjä Nürnbergissä oli apulaisulkoministerinä kieltänyt neuvostoviranomaisten tietävän mitään Raul Wallenbergin kohtalosta. J.K. Paasikivi puolestaan luonnehti päiväkirjassaan Vyšinskiä ”fanaatikoksi ja ikäväksi mieheksi”. Valtiopäivillä Undén vastasi opposition arvosteluun luovutuksista toteamalla, että balttien tuli lopettaa romanttiset käsityksensä itsenäisyydestä ja sopeutua asemaansa neuvostotasavaltoina.
Raoul Wallenberg lienee Arvid Nobelin ohella tunnetuin ruotsalainen maailmalla. Hänen katoamisensa Budapestissä sodan loppuvaiheessa ja kohtalonsa Neuvostoliiton salaisen poliisin käsissä jäi selvittämättä ja kriisiytyi ajan mittaan. Ruotsin hallitus ja Moskovan-lähettiläs (1944– 1946) Staffan Söderblom hoitivat asian huonosti, vaikka Stalin oli poikkeuksellisesti ottanut Söderblomin vastaan.
Kysymys Wallenbergin kohtalosta ei ollut Ruotsin keskeinen huoli epäselvässä sodanjälkeisessä tilanteessa. Asia jäi ilmaan. Wallenbergin kohtalo nousi kuitenkin kymmenessä vuodessa Ruotsin idänpolitiikassa asemaan, joka oli vaarantaa pääministeri Erlanderin Moskovan vierailun. Erlanderin valmistautuessa tapaamaan Nikita Hruštšovin keväällä 1956 matkan ehtona oli saada selvyys Wallenbergin kohtalosta. Kun Neuvostoliitto vuotta myöhemmin toimitti lisää aineistoa Wallenbergistä, Undén esitti asian siirtämistä arkistoon (lägga ner). Hänen mukaansa suhteiden ylläpitäminen ja ystävällisten suhteiden kehittäminen Neuvostoliitoon oli ulkopolitiikan tärkeimpiä tehtäviä. Ei tullut luoda käsitystä, että Ruotsin kansakunta suhtautui Neuvostoliittoon vihamielisenä valtiona. Tämä oli Bergquistin mukaan Undénin ulkopoliittisen toiminnan avain.
Undénin päiväkirjasta löytyvät Paasikiven terveiset, jotka ulkoministeri Urho Kekkonen oli välittänyt pohjoismaisessa kokouksessa: ”Undén on eräs harvoista sosialidemokraateista, joka ymmärtää ulkopolitiikkaa.” Ruotsin Neuvostoliitoa myötäilevä politiikka sopi Paasikivelle.
Ruotsin tarkoituksena oli luoda puolueeton puskurivyöhyke
Ruotsin sodanjälkeisen ulkopolitiikan merkittävimpiä aloitteita oli Norjalle ja Tanskalle vuonna 1948 tehty tarjous puolustusliitosta. Sen taustalla oli Ruotsin lähialueen ja Euroopan tilanteen nopea muutos.
Bergquist luettelee kolme ratkaisevaa, perättäistä tapahtumaa: Ensimmäinen oli Britannian ulkoministeri (1945–1951) Ernest Bevinin puhe tammikuussa 1948, jossa hän esitti Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltain välisen puolustusyhteistyön tiivistämistä sen jälkeen, kun Britannia ja Ranska olivat joulukuussa 1947 solmineet Dunkirkin sopimuksen. Benelux-maat Alankomaat, Belgia ja Luxemburg liittyivät siihen seuraavana vuonna, ja siitä kehittyi Länsi-Euroopan unioni (WEU). Toinen oli kommunistien vallankaappaus Prahassa helmikuussa 1948 ja kolmas Stalinin kirje Paasikivelle samassa kuussa. Huhujen mukaan Norja oli seuraavana saamassa neuvottelukutsun Stalinilta.
Ruotsin tarkoituksena oli luoda puolustusliiton avulla puolueeton puskurivyöhyke suurvaltaryhmittymien väliin ja Erlanderin sanoin rauhoittaa (pacificera) ja neutraloida Itämeri sekä Norjan Atlantin rannikko. Tanska tuki Ruotsia, mutta Norjan työväenhallitus oli epäilevä. Lopulta esitys ei kelvannut Norjalle, joka halusi tiiviimpää kytkentää muotoutumassa olevaan läntiseen järjestelyyn.
Hanke haudattiin tammikuussa 1949, vaikka Ruotsi viime hetkellä tarjosi Norjalle ja Tanskalle välitöntä sotilasliittoa. Siinä tilanteessa Ruotsin tarjous ei enää riittänyt Norjalle. Yli seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, kun Suomi ja Ruotsi olivat päättämässä hakeutua Natoon, Ruotsin hallituksessa herännyt ajatus sotilasliitosta Suomen kanssa ei enää riittänyt Suomelle.
Undén vastusti varautumista vaihtoehtoiseen ratkaisuun (plan B). Hän arvioi ajatuksen toimin tavapauden varmistamisesta heikentävän puolueettomuuden uskottavuutta. Silti Ruotsin ja Norjan välinen sotilaallinen yhteistyö toteutui 1950-luvulla takakautta eli epävirallisesti.
Ruotsi aloitti myös sotilas- ja tiedusteluyhteistyön Britannian ja Yhdysvaltojen kanssa 1950-luvun mittaan, mikä tuli kokonaisuudessaan laajempaan tietoon vasta kylmän sodan jälkeen. Dagens Nyheterin toimittaja Mikael Holmströmin julkaisi 2012 perusteellisen tutkimuksen Pimitetty liittoutuma (Den dolda alliansen) Ruotsin salaisesta sotilasyhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa.
Undén dominoi Ruotsin ulkopolitiikkaa, sillä hän oli ulkopoliittisesti kokemattomalle Erlanderille eräänlainen ”turvallisuuden symboli” (trygghetssymbol). Mutta eräissä Ruotsin kannalta keskeisissä kysymyksissä ja suhteessa Suomeen Erlander otti johdon. Undénin kiinnostuksen pääkohteet olivat YK, aseidenriisunta ja suhteet Neuvostoliittoon. Nyt kovin kaukaiselta vaikuttavassa pyrkimyksessä hankkia Ruotsille oma ”atomipommi” Undén omaksui alusta pitäen kielteisen kannan, kun taas Erlander epäröi. Hän ymmärsi ydinteknologian tutkimuksen merkityksen ydinvoiman kehittämiselle, mitä Undén niin ikään vastusti.
Mielenkiintoinen yksityiskohta taistelussa Ruotsin ydinaseesta oli kysymys Moskovan mahdollisesta reaktiosta. Moskovan-suurlähettiläs Rolf Sohlman kertoi Erlanderille kuulleensa Helsingissä, että Ruotsin ydinase voisi saada Moskovan vetoamaan yya-sopimukseen. Entisenä Helsingin-suurlähettiläänä Bergquist suhteuttaa hyvin tämän Erlanderin päiväkirjasta löytyvän tiedon. Hän pitää selvänä, että Helsingissä heräsi tämänkaltaisia arveluja, riippumatta siitä, olivatko ne lähtöisin Tehtaankadulta.
Ydinasepolitiikka näytteli keskeistä osaa Ruotsin ulkopolitiikassa. Tunnetuin aloite oli Undénin syksyllä juuri ennen noottikriisiä YK:ssa esittämä ”Undénin suunnitelma” muodostaa ydinaseettomien maiden kerho, joihin ydinaseiden sijoittaminen olisi kiellettyä. Taustalla oli pyrkimys tukea ydinkoekieltosopimuksen aikaansaamista, joka lopulta toteutui vuonna 1963. Aloite hyväksyttiin yleisistunnossa länsivaltojen äänestäessä sitä vastaan, mutta Neuvostoliiton sen puolesta.
Tällainen sopimuksellinen velvoite olisi estänyt Yhdysvaltoja sijoittamasta ydinaseita liittolaismaihin, mikä olisi heikentänyt ydinasepelotetta. Vuonna 2017 YK:ssa hyväksytty ydinaseiden kieltosopimus on sukua Undénin suunnitelmalle. Toisin kuin Suomi, Ruotsi äänesti sen puolesta, muttei lopulta ratifioinut sitä.
Lehdistön keskustelu Nato-jäsenyydestä ei saanut hallituksessa vastakaikua
Syksyn 1961 noottikriisi kuvasi hyvin niin sanotun Suomi-argumentin painoarvoa Ruotsin politiikassa. Viitaten Ruotsin asemaan Itämeren tärkeänä rantavaltiona myös Ruotsin lähettiläs kutsuttiin Suomen lähettilään tavoin ulkoministeri Andrei Gromykon luo. Ruotsin sotilastiedustelun raportoitua, ettei se ollut havainnut neuvostoasevoimien epätavallisia liikkeitä, Undénia ei kutsuttu kotiin YK:n yleiskokouksesta New Yorkista. Sitä olisi pidetty outona ottaen huomioon, ettei Kekkonen keskeyttänyt Amerikan vierailuaan. Asian hoito jäi Erlanderin ja tämän sihteerin Olof Palmen sekä ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Sverker Åströmin vastuulle.
Ruotsin lehdistössä herännyt keskustelu Nato-jäsenyydestä ei saanut hallituksessa vastakaikua. Päinvastoin Erlander kiisti kaikki spekulaatiot ja korosti suomalaisille lehdille, että Ruotsi tulisi jatkamaan politiikkaansa välttääksensä Suomen tilanteen vaikeutumista. Muutenkin Erlander vastasi pitkälti suhteista Suomeen. Tässä hänen ystävyydellään K.-A. Fagerholmin kanssa oli merkitystä. Åström kutsui lehdistön reaktioita eräänlaiseksi työnjaoksi ja varoitukseksi Moskovalle, jos se käsittelisi Suomea liian kovakouraisesti. Muistelmissaan Åström katsoi Suomen omaksuneen noottikriisin yhteydessä ”vahtikoiran” (gårdvar) roolin – ilmaisu, joka tunnetusti löysi tiensä norjalaiseen pilakuvaan.
Suomi-argumentti oli Undénille vaikea johtuen osin hänen ”pidättyväisestä” (avvaktande) suhteestaan Suomeen. Bergquistin mukaan hän oli kuninkaan johtamassa ulkoasianneuvostossa todennut, ettei Suomi-argumentti ollut koskaan motivoinut Ruotsin puolueettomuuspolitiikkaa. Hän ei uskonut, että uhka Ruotsin politiikan muuttamisesta vaikuttaisi Neuvostoliittoon.
Moskovasta Lontooseen suurlähettilääksi (1948–1967) siirtynyt Gunnar Hägglöf korosti Undénille, että jos Kekkonen onnistuisi vakuuttamaan Hruštšovin, se todistaisi Pohjolan tasapainon toimivan. Mikäli taas Neuvostoliitto vaatisi joukkojen sijoittamista Suomeen, Ruotsin tulisi uudelleenarvioida politiikkaansa. Hägglöfin mukaan ulkoministerin ilme oli ”synkkä”. Sekä Washingtonin-suurlähettiläs (1948–1958) Erik Boheman että Hägglöf käyttivät asemamaissaan menestyksellä Suomi-argumenttia.
Britannian EEC-hakemus käynnisti Ruotsissa kiihkeän keskustelun
Britannian päätös heinäkuussa 1961 hakea Euroopan talousyhteisön (EEC) jäsenyyttä yllätti Ruotsin täydellisesti. Vastaavasti Ruotsi yllätti Suomen kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Bergquistin mukaan Britannian päätöksestä käynnistyneelle keskustelulle ei löydy kiihkeydessä eikä kestossa vastaavuutta Ruotsin historiassa. Siihen verrattuna keskustelu Nato-jäsenyydestä kuusikymmentä vuotta myöhemmin oli lyhyt ja nopeasti ohi.
Keskustelu koski Ruotsin viennin etujen turvaamista Euroopan markkinoilla sekä ylikansalliseen järjestöön liittymisen vaikutusta Ruotsin puolueettomuuspolitiikkaan. Undén totesi tuolloin Uudelle Suomelle, että ne, jotka väittävät, että Ruotsi voisi liittyä EEC:hen ja samalla säilyttää puolueettomuutensa, eivät ole ajatelleet asiaa loppuun asti.
Syntyneessä sisäpoliittisessa taistelussa pääministeri otti johdon ja ulkoministeri jäi sivuun. Erlander määritteli Ruotsin linjan puheessaan metallityöntekijöiden järjestön kokouksessa elokuussa 1961 (Metalltalet). Lopulta Ruotsi päätyi hakemaan liitännäisjäsenyyttä Itävallan ja Sveitsin kanssa. Puolueettomuuspolitiikan varmistamiseksi pohdittiin varauman vaatimista. Lopulta Ranskan presidentti Charles de Gaulle sulki portin vuonna 1963.
Käydyn intensiivisen debatin aineosat olivat valaisevia. Erlander pohti muun muassa puheessaan, olisiko EEC-jäsenyys ollut sovitettavissa Ruotsin taloudelliseen ja sosiaalisen malliin. Vastustajille tämä oli omahyväistä isolationismia. Oppositiolle liittoutuminen avasi puolestaan näkymiä sosiaalidemokraattien valtamonopolin murtumisesta sekä sosialistisen sääntelypolitiikan vaikeutumisesta.
Bergquist lainaa erään tutkijan iskevää yhteenvetoa sosiaalidemokraattien suhtautumisesta integraatioon. ”Mielellään Pohjola ja maailma, muttei Eurooppa.” Sosiaalidemokraattien epäilyjen taustalla oli myös pelko tulemisesta manner-Euroopan kristillisdemokraattisten voimien ”murskaamaksi” (kvaddad).
Tasapainoilija otti maailmalla aktiivisemman roolin
Ruotsin ulkopolitiikan paradigma muuttui henkilövaihdosten myötä 1960-luvulla. Undén teki tilaa Torsten Nilssonille (1962–1971) ja Erlander vuonna 1969 Palmelle.
Bergquist kirjaa kaksi käänteentekevää tapahtumaa, jotka muokkasivat ratkaisevasti Ruotsin puolueettomuuspolitiikkaa ja ulkoasioita yleisemminkin. Kehitys kulki tasapainoilusta suurvaltapolitiikassa aktiiviseen rooliin kansainvälisissä konflikteissa. Ensimmäinen askel otettiin kasvattamalla kehitysapua. Hallituksen vuonna 1962 hyväksymä kehitysavun periaatteita koskenut ohjelma perustui Erlanderin kansliapäällikön Olof Palmen työryhmän esitykseen. Sen mukaan kehitysavun tuli kompensoida puolueettomuus politiikkaa, jota arvosteltiin moraalittomasta eristäytymistä ja läntisten arvojen pettämisestä. Ajan mittaan kehitysapupolitiikasta tuli kiinteä osa maan politikkaa sekä Ruotsin omakuvaa ja puolueettomuuspolitiikasta kehittyi kansallista identiteettiä määrittelevä opinkappale.
Näin jälkeenpäin nähtynä Ruotsin itsevarma retoriikkaa muistuttaa yllättävän paljon Suomen idänsuhteiden liturgiaa, joka tosin syntyi paljon ahtaammassa raossa.
Huomattavasti jyrkempää muutosta Ruotsin ulkopolitiikassa edusti tietoliikenneministeri (1965–1967) Olof Palmen puhe Gävlessä vuonna 1965. Puheen kärki kohdistui Yhdysvaltojen Vietnamissa käymään sotaan, ja loppu on historiaa. Oppositio oli koko sodanjälkeisen ajan moittinut hallitusta haluttomuudesta arvostella eri tyisesti Neuvostoliittoa. Nyt kritiikki kohdistui hallituksen liian hanakkaan tapaan ottaa kantaa kansainvälisiin asioihin.
Bergquist päättää kirjansa tyylikkäästi toteamalla kuinka huomionarvoista on, että Undén on yli kuudenkymmenen vuoden jälkeen säilyttänyt ikonisen asemansa Ruotsin sosiaalidemokraattisessa liikkeessä.
Mats Bergquist: Östen Undén, Tage Erlander och det kalla kriget, Santérus förlag 2023.
