Ukrainan sota ei uhkaa Venäjän olemassaoloa, mutta Putinin olemassaoloa se uhkaa. Siksi umpikuja on täydellinen.
Lue koko juttu Helsingin Sanomien sivuilta (vain tilaajille) »
Kiinnostus mausoleumissaan lepäävää Leniniä kohtaan on nykyään vähäistä, mutta yksi ihminen ei ole Leniniä unohtanut: Putin.
Putinin mielestä Ukrainan kurimus on Leninin syytä. Neuvostoliiton vuoden 1922 perustuslaki salli sen, että osatasavallat saattoivat halutessaan erota Neuvostoliitosta. Teoriasta tuli totta, kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991 ja kaikki osatasavallat, Ukraina kärjessä, lähtivät itsenäisyyden tielle.
Leninin raskain synti Putinin silmissä oli hänen kansallisuuspolitiikkansa, joka loi modernin Ukrainan perustan edistämällä sivistyksellistä ja kielellistä kehitystä. Kysymys oli niin kutsutusta korenizatsjiasta eli juurruttamisesta, jossa kaikille vähemmistöille – myös Inkerinmaan ja Karjalan suomenkielisille – luotiin edellytykset kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan.
Kyseessä oli jyrkkä muutos verrattuna tsaarinvallan isovenäläiseen kansalliskiihkoon, joka kielsi erityisesti ukrainan kielen olemassaolon oikeutuksen. Myöhemmin kaikki muuttui, kun bolševikkien ensimmäinen kansallisuusasiain komissaari Stalin palasi jyrkkään venäläistämispolitiikkaan, joka diktaattorin kuoleman jälkeen taas lieveni Ukrainassa.
Mitä ilmeisimmin Putin inhoaa Leniniä. Yhtä lailla hän halveksii johtajia, jotka menettivät valtakuntansa, kuten Nikolai II ja Mihail Gorbatšov. Ukrainan sota on Putinille kohtalonkysymys, sillä hän ei halua päätyä valtakuntansa perikatoon ajaneiden joukkoon.
Ukraina on Putinin pakkomielle, sillä Ukraina ei sovi hänen historiakuvaansa tuhatvuotisesta Venäjästä. Tosin Putinin mukaan Länsi-Ukraina, jonka vasta Stalin liitti Neuvostoliittoon, kuuluisi oikeastaan Puolalle ja muille rajanaapureille. Tällaisen tarjouksen saaliinjaosta Putin teki heti vuonna 2022 täysimittaisen sodan alettua. Muuten Putin on palannut isovenäläiseen fundamentalismiin, joka kieltää koko ukrainalaisuuden olemassaolon. Itä-Ukrainan venäjänkielisen väestön oikeuksien puolustaminen oli yksi ”sotilaallisen erikoisoperaation” eli Venäjän hyökkäyssodan tekosyy.
Putinin ajattelun taustalla on näkemys, ettei Venäjä ilman Ukrainaa ole imperiumi. Eikä Venäjä ilman omaa etupiiriä ole Venäjä. Putinin systemaattinen pyrkimys palauttaa Moskovan ja Kremlin menetetty kontrolli sekä sisäisesti että ulkoisesti törmäsi vaikeuksiin erityisesti Ukrainassa.
Pohjois-Kaukasiassa kontrollin palauttaminen sotilaallista voimaa käyttäen oli sujunut paremmin. Putin aloitti toisen Tšetšenian sodan jo pääministerinä vuonna 1999. Sodalla hän tahtoi palauttaa Venäjän armeijalle kunnian, jonka se oli menettänyt Boris Jeltsinin nöyryyttävästi päättyneessä ensimmäisessä Tšetšenian sodassa 1990-luvun puolivälissä.
Putin ratkaisi Tšetšenian kapinan tsaarien vanhalla menetelmällä. Hän nosti valtaan Moskovalle lojaalin kaanin ja maksoi hänelle tribuuttia eli suojelurahaa, jotta tämä pysyisi rajojensa sisällä. Näin tapahtui, ja venäläisen tykistötulen raunioittama pääkaupunki Groznyi tunnetaan nyt kiiltävistä pilvenpiirtäjistään.
Sen sijaan Ukrainassa Kreml ajautui vaikeuksiin. Putinin avoimesti tukema Viktor Janukovytš ehti marraskuussa 2004 julistautua vilpillisinä pidettyjen presidentinvaalien toisen kierroksen voittajaksi. Se johti laajoihin mielenosoituksiin, mutta vielä tällä kertaa tilanne laukesi verettömästi uusiin vaaleihin, jotka Viktor Juštšenko voitti.
Kaksivaiheisten presidentinvaalien ”kolmannesta kierroksesta” tuli Putinille nöyryytys. Tästä oranssina vallankumouksena tunnetusta tapahtumasarjasta tuli niin sanottujen värivallankumousten symboli ja Venäjälle pysyvä viholliskuva.
Kuusi vuotta myöhemmin Putin uskoi saavansa huokaista helpotuksesta, kun Janukovytš valittiin presidentiksi vuoden 2010 vaaleissa. Kreml koki kuitenkin pahan takaiskun vuonna 2014, kun ukrainalaiset raivostuivat Moskovan painostaman Janukovytšin peräännyttyä EU:n kanssa neuvotellusta assosiaatiosopimuksesta. Kremlin propaganda keksi nimitellä EU-neuvotteluprosessiin aktiivisesti osallistuneita Ruotsin ulkoministeriä Carl Bildtiä ja Puolan ulkoministeriä Radosław Sikorskia ”Pultava-koalitioksi”.
Janukovytšin perääntyminen laukaisi Euromaidanina tunnetut talven yli kestäneet mielenosoitukset. Väkivaltainen yhteenotto Maidanin aukiolla Kiovan keskustassa oli kapina, joka päättyi lopulta vallankaappaukseen ja presidentti Janukovytšin pakoon Venäjälle.
Kremlin vastaveto oli Krimin niemimaan miehitys sekä Venäjän aseistamien separatistien yritys kaapata koko Itä-Ukraina ja estää Ukrainan pääsy Mustallemerelle. Suurin osa Donbasista päätyi separatistien haltuun, mutta Novorossija-projektina tunnettu hanke kariutui, sillä Odessan kaappaaminen epäonnistui. Historiallisesti ”Novorossija” viittaa Katariina Suuren osmaneilta valtaamaan Asovanmeren ja Mustanmeren ranta-alueeseen, josta muodostettiin Novorossijan kuvernementti.
Venäjällä ei ole vallankumouksellista tilannetta
Sota Ukrainassa on nyt kestänyt kauemmin kuin sota Hitleriä vastaan ja jopa kauemmin kuin ensimmäinen maailmansota.
Bolševikkien ensimmäinen päätös lokakuun 1917 vallankaappauksen jälkeen oli ”asetus rauhasta” (dekret o mire). Lenin ymmärsi, että Venäjän talonpoikainen kansa kaipasi kahta asiaa: rauhaa ja maata. Neuvostohallitus käski asevoimia lopettamaan taistelutoimet. Kun komentaja kieltäytyi, hänet erotettiin ja sotilaat lynkkasivat hänet. Bolševikit halusivat viedä vallankumouksen Saksaan ja muualle Eurooppaan. Venäläisiä sotilaita kehotettiin veljeilemään saksalaisten kanssa.
Leninin ja bolševikkien vaatimus rauhasta resonoi yhä. Venäläiset kaipaavat rauhaa, vaikka mielipidetiedustelut muuta väittäisivät. Kliseenomainen vastaus kysymykseen siitä, mikä on kaikkein tärkeintä, on yhä sama vanha: ”Kunhan vain ei olisi sotaa.” (Tštoby ne bylo voiny.)
Mutta miten lopettaa sotiminen ja pommitukset? Viidettä vuotta jatkuvan sodan päättäminen tuskin onnistuu ilman vallanvaihdosta Kremlissä: valta on tiukasti autoritaarisen hallitsijan käsissä, ja hän nojaa poikkeuksellisen vahvaan repressiokoneistoon, salaiseen poliisiin ja turvallisuuspalveluihin. Toisin kuin Ukrainassa, Venäjällä ei ole kansalaisyhteiskuntaa, eikä maassa enää ole vaikutusvaltaisia ja riippumattomia eliittejä.
Keskittämällä vallan presidentinhallinnolle Putin on neutraloinut tehokkaasti oligarkit, joilla vielä vuosisadan vaihteessa oli todellista valtaa. Missään vaiheessa heille tai muille yrittäjille ei ole taattu omaisuudensuojaa. Viesti on selvä: omistaminen on ehdollista ja riippuu Kremlin tahdosta. Samoin keinoin median ja muun yhteiskunnan sisäinen kontrolli on askel askeleelta keskitetty Kremlille.
Nykyhetkeä ei voi verrata vuoteen 1917. Venäjällä ei ole vallankumouksellista tilannetta. Historiallisesti ainutkertaista on salaisen poliisin kaikkialle ulottuva läsnäolo ja valta. Vaikka sodan lopettaminen on kaikkien mielessä, sota ei uhkaa Venäjän olemassaoloa, eikä Venäjän talous ole romahtamassa.
Mutta Putinin olemassaoloa sota uhkaa. Siksi hän ei neuvottele. Umpikuja on täydellinen.
Projisoinnit tulevaisuuteen ovat hyödyttömiä. Kun valtarakenteet jossakin vaiheessa murtuvat, edessä on tuntematon ja vaikeasti ennakoitava tilanne. Ainoa varma asia on molemminpuolinen syvä viha ja katkeruus, sillä vaikka sota ei ole sisällissota, se on veljessota.
Ukrainalle sota on olemassaolon kysymys, eikä Ukraina antaudu. Ukrainan romahdus johtaisi pakolaistulvaan, joka suuntautuisi ensi sijassa Saksaan ja Puolaan. Ukraina puolustaa myös Eurooppaa.
Lenin ei ole syypää Ukrainan kurimukseen. Sen sijaan Putinista on tahtomattaan tullut uuden Ukrainan isä.
Kirjoittaja on Suomen entinen Venäjän-suurlähettiläs.