René Nyberg
Ukrainan kriisi on myös oire Venäjän kriisistä. Tilanteen kärjistyessä Venäjälle jää vain huonoja vaihtoehtoja.
Venäjä ei myönnä hävinneensä kylmää sotaa vaan katsoo, että kylmän sodan lopputulos on yhä määrittelemättä.
Tilanne muistuttaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1919 solmitun Versailles’n rauhan jälkeistä tilannetta. Venäjä potee Weimarin tasavallan tuskaa eli elättelee myyttiä voittamattomasta armeijasta, joka joutui poliittisen johdon petoksen uhriksi.
Tätä ajattelua edustavat ne venäläiset onnensoturit, jotka ovat Moskovan tieten ja tuella julistaneet kaksi Itä-Ukrainan aluetta kansantasavalloiksi.
Itä-Ukrainan pyssymiehet tuovat mieleen Weimarin tasavallan “Baltikumerit”. Nämä Baltiassa taistelleet ja sieltä vetäytymään joutuneet vapaaehtoiset purkivat väkivaltaista energiaansa Weimarin tasavallan katutaisteluissa ja vallankaappausyrityksissä.
Ukrainan sisällissodan taustalla on Venäjän vaatimus etupiireistä. Meillä on sellaisista vaatimuksista kokemusta, ja ne ovat Suomelle myrkkyä.
Emme tule näkemään kylmän sodan “rauhansopimusta”, uutta Etykin loppuasiakirjaa, joka soisi Venäjälle etupiirioikeuksia naapurimaihinsa. Erimielisyys Venäjän kanssa on perustavanlaatuinen.
Ukrainan kriisi on Venäjän valitsema kriisi ja oire Venäjän kriisistä. Välirikko lännen kanssa ja kovenevat sanktiot ovat pysäyttämässä Venäjän modernisaation, taas kerran.
Venäjä on Pietari Suuren ajoista lähtien käynyt läpi useita modernisointivaiheita. Yhtä säännöllisesti reformit ovat lopahtaneet, kunnes taas uusi hallitsija on aloittanut uuden yrityksen lännen etumatkan kiinni ottamiseksi.
Venäjä on markkinatalous, joka on riippuvainen ulkomaailmasta. Taloudellisen kehittämisen uhraaminen “korkeampien arvojen” vuoksi tulee kalliiksi. Ukrainan tilanteen kärjistyessä Venäjälle jää vain huonoja vaihtoehtoja.
“Ruski mir”, venäläinen maailma, on kotimaan kulutukseen tarkoitettu ideologinen perustelu Ukrainan kriisille. Taustalla on kuitenkin huoli Kiovan suuntautumisesta. Ukraina on lähtenyt kehityksessään eri tielle kuin Valko-Venäjä, jota Moskova rahoittaa miljardeilla.
Paluuta Moskovaa tottelevaan Kiovaan on vaikea nähdä. Venäjän näkökulmasta riski ja uhka on, että Kiova kykenisi luomaan slaavilais-ortodoksisen vastamallin Moskovalle. Kiovasta on jo nyt muodostunut venäläisen älymystön emigraation keskus.
Historiallinen haaste vie ajatukset Puola-Liettuan yritykseen alistaa “sekasorron ajan” heikentämä Venäjä 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa. Sen taistelun slaavilaisen alueen ylivallasta voitti Moskova.
Ukraina ei uhkaa Venäjää sotilaallisesti. Krimin kaappaaminen, jotta Naton merivoimat eivät voisi tukeutua Sevastopoliin, oli tekosyy.
Krimin miehitys on konkreettinen kysymys, joka edellyttää sopimusratkaisua, jotta Venäjä voisi pitää Krimin.
Venäjän päämäärä irrottaa Ukrainasta “Novorossija”, joka ulottuisi Itä-Ukrainasta Moldovan eli Transnistrian rajalle, ei onnistunut. Se kaatui yritykseen luoda Odessassa samankaltainen tilanne kuin Itä-Ukrainassa. Venäjä sai Krimin ja destabilisoi Itä-Ukrainan mutta menetti ukrainalaiset.
Suomen ratkaisu ratkaisemattomaan ulkopoliittiseen dilemmaan eli Venäjään on realismi. Natoon liittyminen tai Naton ulkopuolella pysyminen ei ratkaise Suomen pysyvää turvallisuusongelmaa.
Kysymys on viime kädessä politiikasta, kyvystä ajaa Suomen etuja kompuroimatta teoreettisiin ja psykologisiin esteisiin. Itse uskon, että Suomi ja Ruotsi liittyvät Natoon vain yhdessä.
Realismia ei tule sotkea kulttuurirelativismiin tai neutralismiin eli politiikkaan, joka välttää kannan ottamista silloinkin, kun se on Suomen etujen mukaista.
EU:n jäsenmaana Suomi ei ole puolueeton. Politiikka edellyttää myös ymmärrystä siitä, keitä ja mitä me olemme ja mihin kuulumme.
Suomen suhteet Venäjään ovat historian huomioon ottaen hyvät. Se on ainutlaatuinen saavutus. Suhteiden vaaliminen on realismia, joka edellyttää laajempaa näkemystä: Venäjän kokonaisuuden tarkastelua ja jatkuvaa naapurimaan asioiden harrastamista.
René Nyberg
Kirjoittaja on entinen Suomen Moskovan- ja Berliinin-suurlähettiläs.
