Lehtijulkaisu: Kanava 8/2019 s.54-57
Tukholman-lähettiläs G. A. Gripenbergin päiväkirjat vuosilta 1943–1946 kertovat kuinka vaikeassa tilanteessa Suomi oli jatkosodan aikana ja heti sen jälkeen – ja kuinka vahva oli Suomen ja Ruotsin kohtalonyhteys.
Päiväkirjat ovat historiantutkimuksen arvokkainta alkuperäisaineistoa. Paasikiven päiväkirjojen julkaiseminen vuonna 1986 oli raikas tuulahdus Neuvostoliiton vielä ollessa voimissaan. Suomen pitkäaikaisen Tukholman-lähettilään G. A. Gripenbergin päiväkirjat ovat olleet jo vuosikymmeniä tutkijoiden käytettävissä. Vuosien 1943–1946 päiväkirjojen julkaiseminen Suomen ja Ruotsin kansallisarkistojen yhteistyönä on kulttuuriteko. Sen mahdollistivat Ruotsin johtavan Suomen-tuntijan, historioitsija ja diplomaatti Krister Wahlbäckin testamentissaan osoittamat varat päiväkirjojen puhtaaksikirjoittamiseen. Wahlbäckin viimeiseksi jäänyt kirja Jättiläisen henkäys (Jättens andedräkt, 2011) Suomen kysymyksestä Ruotsin politiikassa ilmestyy lopultakin ensi keväänä suomeksi Siltalan kustantamana.
Gripenberg toimi lähettiläänä Tukholmassa peräti kolmetoista vuotta, vuodesta 1943 aina vuoteen 1956 saakka, jolloin hän siirtyi New Yorkiin Suomen ensimmäiseksi YK-lähettilääksi. Nyt julkaistut päiväkirjat kattavat dramaattisen jakson jatkosodan lopusta sodanjälkeiseen epävarmuuteen. Gripenberg on julkaissut myös muistelmansa, mutta kauniilla vanhahtavalla ruotsin kielellä huolellisesti kirjatut päiväkirjamerkinnät ovat lukuelämys. Ne ovat silminnäkijän tuoreita todistuksia vuosista, jolloin Suomen ja Gripenbergin oma tulevaisuus olivat epävarmoja.
Gripenbergin siirto Suomen sodanajan tärkeimpään lähetystöön Tukholmaan oli onnistunut nimitys. Hänellä oli toimivat yhteydet Helsinkiin ja Mikkeliin. Mannerheimin nuorin sisar oli naimisissa Gripenbergin sukulaisen kanssa. Tukholmassa Gripenbergin tärkeimpiä kontakteja olivat ulkoministeriön kabinettisihteeri Erik Boheman ja ulkoministeri Christian Günther. Kriittisinä hetkinä päivittäinen yhteys ulkoministeri Henrik Ramsayn kanssa oli ratkaisevan tärkeä. Gripenberg tapasi myös säännöllisesti Ruotsin sotilastiedustelun päällikköä Carl Peterseniä. Sen sijaan Ruotsin kiistatonta johtajaa, pääministeri, landsfadern Per Albin Hanssonia Suomen lähettiläs ei tavannut kovinkaan usein.
Gripenbergin käynnit Kultarannassa veivät hänet myös Åminnen (Joensuun) kartanoon tapaamaan Erik von Knorringia, jolta Björn Wahlroos osti kartanon vuonna 2001. Ulkoministeri Ramsay puolestaan kutsui Gripenbergin kotiinsa Espoon kartanoon, ja joulutervehdyksiä Gripenberg sai Königstedtin kartanosta Ernst Wredeltä, jonka suku myi kartanon valtiolle vuonna 1961.
Tilanne Ruotsissa oli muuttunut sitten talvisodan. Epäluulo Suomen sodankäyntiä kohtaan oli yleistä. Suomen sisällissodan rasitteet vaikuttivat yhä monien ruotsalaisten sosiaalidemokraattien ajatteluun. Sen sijaan Gripenbergin maine ammattidiplomaattina oli moitteeton. Liittoutuneisiin kallellaan olleessa Tukholmassa hänen taustansa oli sopiva. Hän oli Britannian joulukuussa 1941 tapahtuneeseen sodanjulistukseen saakka toiminut lähettiläänä Lontoossa.
Ruotsi oli ainoa valtio, jolle Suomen olemassaolo oli ykkösluokan kysymys
Päiväkirjat ovat hengästyttävää luettavaa. Ne muistuttavat dekkaria, jonka loppu on tiedossa. Päivittäisten huomioiden välittämä tunnelma on ahdistava. Gripenberg pohtii toistuvasti, miten Suomen käy ja onko hänellä itsellään edessä tulevaisuus ”som en pennyless politisk flyktning”. Tämä tuo mieleen Mauno Koiviston toteamuksen, kun hän esitteli kirjansa Venäjän idea Moskovassa 2002. Koiviston mukaan hän ei koko presidenttikaudellaan kohdannut yhtään todella vaikeaa ongelmaa, sillä Suomen olemassaolo ei ollut uhattuna (Nyberg: Patriarkkoja ja oligarkkeja, s. 225). Eksistentiaalinen pelko Suomen selviytymisestä hallitsi Gripenbergin mieltä.
Kirjan pääteema on Ruotsin rooli ainoana valtiona, jolle Suomen olemassaolo on ykkösluokan kysymys. Syyskuun 1944 välirauhan jälkeisinä vaikeina kuukausina Gripenberg päätyi siihen, että ilman Ruotsia Suomi olisi tuhon oma. Silti Ruotsin johdon suhtautuminen Suomen politikkaan oli ajoittain hyvinkin epäluuloista. Pääministeri Hansson syytti Suomen hallitusta ”falskiudesta ja epälojaalisuudesta”, kun se jätti kertomatta Saksan ulkoministerin Joachim von Ribbentropin saapumisesta juhannuksena 1944 Helsinkiin. Huhu siitä, että Suomi olisi Moskovassa ollut valmis vaihtamaan Porkkalan Ahvenanmaahan ilman, että asiasta olisi informoitu Ruotsia, oli Hanssonin mielestä osoitus Suomen epäluotettavuudesta ja puuttuvasta tahdosta toimia aidosti yhteistyössä Ruotsin kanssa. Vastaavasti Gripenberg itse pohti toista huhua, joka koski luopumista Petsamosta. Tämä olisi Gripenbergin mielestä ollut keino saada ruotsalaiset, norjalaiset ja englantilaiset ymmärtämään Venäjän vaara: Viipurin vuoksi englantilaiset eivät olisi nostaneet pikkusormeakaan, mutta ehkä ”Norjan Atlantin rannikon” vuoksi. Ruotsille Suomen irrottautuminen sodasta oli keskeinen tavoite, eikä Tukholmassa aina riittänyt ymmärrystä sille, mitä se vaati. Toisaalta kabinettisihteeri Bohemanin toteamus Venäjän lähettiläälle Aleksandra Kollontaille, että Suomen miehittäminen johtaisi miljoonan pakolaisen saapumiseen Ruotsiin eikä Suomi sittenkään luovuttaisi, kertoo Ruotsin yrityksestä vaikuttaa Moskovaan. Mielenkiintoinen merkintä on ruotsalaisilta kuultu Molotovin kommentti tyhjästä Viipurista maaliskuussa 1940. Pitävätkö he meitä todellakin barbaareina, oli Molotov ihmetellyt. Molotov oli elokuussa 1940 töksäyttänyt eräälle Ruotsin hallituksen ministerille, että talvisota, se oli teidän sotanne.
Puolustusministeri Rudolf Waldén totesi jo syksyllä 1943, että Suomen piti varautua päätymiseen ”mestauspölkylle” (gå till stupstocken), sillä vain aika voisi näyttää kykenisikö maa hyppäämään Saksan junasta. Tärkeintä oli säilyttää armeijan toimintakyky hintaan mihin hyvänsä. Gripenberg kirjaa myös Kustaa V:n toteamuksen syksyltä 1943, että puolustusliitto olisi sodan päätyttyä mahdollisuuksien rajoissa ainakin Ruotsin ja Suomen välillä. Sen sijaan miehitetystä Norjasta vanha monarkki totesi tuntevansa heidät vanhoilta ajoilta liiankin hyvin. Huoli Suomen selviämisestä sai ruotsalaiset myös pohtimaan Ruotsin Venäjä-suhteen merkitystä. Ulkoministeri Günther ruoti asiaa syksyllä 1943 toteamalla, että Stalin oli realisti. Jos hän tiesi, että Suomen takana oli Venäjälle ”ystävällismielinen” Ruotsi, hän saattoi rauhoittua. Samoilla linjoilla oli Ruotsin johtava teollisuusmies Marcus Wallenberg. Ruotsin oli Suomen takia ”suhtauduttava hyvin” (hålla sig väl) Venäjään. Sodan jo päätyttyä Gripenberg arvioi, että Suomen asema vaikeutuisi, mikäli Ruotsin ja Venäjän suhteet olisivat ”hyvin kireitä” (mycket spända).
Ruotsin hallitukselta, puhumattakaan lehdistöltä, puuttui kärsivällisyyttä ymmärtää Suomen dilemmaa eli irtaantumista oikeaan aikaan Saksasta. Silti valmiutta auttaa Suomea riitti. Gripenberg välitti syyskuussa 1944 Ruotsin hallitukselle kiireellisen pyynnön ottaa vastaan 100 000 pakolaista Pohjois-Suomesta. Myönteinen vastaus tuli parin tunnin sisällä. Elintarvikeavun ja erityisesti viljatoimitusten osalta Gripenberg myönsi Ruotsin tulleen ”pitkälle vastaan” (sträcker sig långt) Suomen toivomuksia.
Puutteellinen ruotsin kielen taito vaivasi myös hallituksen keskeisiä ministereitä
Kirjan dramaattisia kuvauksia ovat kontaktit Neuvostoliiton lähetystöön, aluksi epäsuorasti
Ruotsin ulkoministeriön välittäminä ja välirauhan jälkeen ensitapaamiset Aleksandra Kollontain kanssa, jonka ranskan kielen taitoa Gripenberg kuvaa surkeaksi. Lopulta saksa osoittautui luontevaksi yhteiseksi kieleksi. Ensitapaaminen järjestyi lähetystön kakkosmiehen Vladimir Semjonovin huvilassa Lidingössä sen jälkeen, kun Gripenberg oli illan pimeydessä ensin eksynyt. Semjonov tuli myöhemmin tunnetuksi Salt-pääneuvottelijana 1969 Helsingissä sekä Neuvostoliiton Bonnin-suurlähettiläänä ja merkittävänä taiteen keräilijänä.
Suomalaisten kävijöiden virta Tukholmaan sai Gripenbergin kirjaamaan monenlaisia huomioita vieraistaan ja heidän kyvystään esittää asiansa ruotsalaisille. Puutteellinen ruotsin kielen taito vaivasi myös hallituksen keskeisiä ministereitä, mutta ei esimerkiksi Hella Wuolijokea, joka upeassa hopeakettupuuhkassaan teki Gripenbergiin kovin ”porvarillistuneen” (förborgeligad) vaikutuksen. Myös hänen ruotsintaitonsa oli kriittisen tarkkailijan mielestä moitteeton. Saman huomion Gripenberg teki myös sisäministeri Yrjö Leinosta. Sen sijaan pääministeri Mauno Pekkalasta, tämän kielitaidosta ja elintavoista Gripenberg totesi, että mies oli loppujen lopuksi aika ”yksinkertaista tekoa” (enkelt funtad).
Päiväkirjojen helmiä ovat kuvaukset Mannerheimistä, jonka kanssa Gripenberg vietti yllättävän paljon aikaa sekä Mikkelissä, Tamminiemessä että Kaivopuistossa ja myöhemmin Tukholmassa, jonne Mannerheim tuli muun muassa tapaamaan lääkäriään Nanna Svart- zia. Henrik Meinander lainaa Mannerheim-elämäkerrassaan Gripenbergin huomioita harkitsevasta ylipäälliköstä ja vanhenevasta presidentistä. Kahden aristokraatin kohtaamiset ovat kulttuurihistoriaa. Mannerheimin huoliteltu ulkonäkö jopa potilaana Punaisen Ristin sairaalassa Helsingissä tai hänen haluttomuutensa ajaa itse partansa kertovat menneestä ajasta. Gripenberg tilasi parturin Tukholman-residenssin naapurista Nordiska Kompanietin (NK) tavaratalosta. Riemastuttava on myös Gripenbergin huomio hyväkuntoisesta Mannerheimistä,joka ui aamuisin 100 metriä! Herrat saunoivat ja uivat Mikkelissä ja Tamminiemen vieressä Seurasaaressa. Gripenberg itse piti kuntoaan yllä ratsastamalla säännöllisesti Tukholman Djurgårdenissa. Lähettiläs kirjasi myös ihailunsa jo 79-vuotiaan Mannerheimin viihtymisestä nuorekkaan kreivitär d’Arcon seurassa aina puoleen yöhön sakka. Gertrud ”Calle” d’Arco oli Marcus Wallenbergin sisar.
Amerikkalaiset ihmettelivät, miksi Venäjä kohteli Suomea niin hyvin
Gripenberg pohti toistuvasti Suomen ja Ruotsin yhteyden historiaa. Syvässä masennuksessaan hän palasi sukunsa monisatavuotisiin vaiheisiin Ruotsin valtakunnan palveluksessa. Saatuaan tiedon sukulaispoikansa kaatumisesta Kannaksella kesäkuussa 1944 hän luetteli kaikki Venäjää vastaan käydyissä sodissa kaatuneet Gripenbergit aina Kaarle XII:n sodista alkaen. Hän kirjasi myös ulkoministeri Güntherin huomion vuodelta 1945, että Suomi selviytyi, koska se päätyi pohjoismaiseen suuntaukseen. Jos ”ruotsalaisuus” (svenskheten) olisi neljäkymmentä vuotta aikaisemmin onnistuttu hävittämään, Suomen kohtalo olisi ollut sama kuin Baltian, Günther arvioi. Paasikivi puolestaan lainasi Gripenbergin mukaan mielellään Yrjö Sakari Yrjö-Koskista: ”Ruotsin kiinnostus Suomea kohtaan riippuu siitä, säilyttääkö ruotsalainen heimo elinvoimansa Suomessa.”
Vaikka Suomi vältti miehityksen, Gripenbergin mielialojen vaihtelut kertovat miten vaikeassa tilanteessa Suomi oli. Valvontakomis- sion painostus ja valtiollisen poliisin toiminta lisäsivät epävarmuutta, joka tuntui myös Tukholman-lähetystössä. Rauhansopimus antoi odottaa itseään. Lähettiläs pani vuonna 1946 erikseen merkille Aftonbladetin Helsingin-kirjeenvaihtajan jutun otsikon: Landet utan hopp (”Maa ilman toivoa”).
Gripenberg kirjasi huolellisesti myös Skdl:n Vapaan Sanan toimittajan näkemyksen tulevista suomalaisista diplomaateista, joiden ei tullut olla aatelisia, omata rikasta appiukkoa eikä suudella naisia kädelle; poskisuudelma taisi olla toimittajalle tuntematon kohteliaisuus.
Silti Suomelle kävi hyvin, mitä muun muassa amerikkalaiset ihmettelivät. Yhdysvaltain Moskovan-lähettiläs Averell Harriman totesi vuonna 1945 Ruotsin ulkoministerille Östen Undénille, ettei hän käsittänyt miksi Venäjä kohteli Suomea niin hyvin. Harrimanin mukaan mieliala Leningradissa oli katkera, ja asekätköjen paljastuminen jossakin Itä-Euroopan maassa olisi varmuudella johtanut ”veren vuotamiseen” (skulle mycket blod ha flutit). Jugoslavian Tukholman-lähettiläs taas valitti ruotsalaisille, että Moskova lähetti Suomeen ensiluokkaisia taiteilijoita, mutta Belgrad sai tyytyä kolmannen luokan tasoon. Hän ei myöskään käsittänyt sitä, että Mannerheim oli yhä virassa eikä virkamies- tai upseerikuntaa ollut puhdistettu. Suomen ja Ruotsin kohtalonyhteys hallitsee Gripenbergin päiväkirjoja. Hän kirjasi maiden vieraantumisen, ruotsalaisten tietämättömyyden ja kasvavan välinpitämättömyyden unohtamatta suomalaisten heikkenevää kykyä kanssakäymiseen naapurin kanssa. Tämä kaikki on kovin tuttua.
Kaari nykypäivään talvisodan jälkeisestä valtioliittohankkeesta, joka kaatui Berliinin ja Moskovan vastustukseen, on pitkä. Kylmän sodan aikana Ruotsin aseistettu puolueettomuus Yhdysvaltain takuilla terästettynä vahvisti Suomen asemaa. Myöhemmin Nokian insinöörejä kehotettiin lentämään Tukholman yli. Nyt Suomi ja Ruotsi kehittävät sotilaallista yhteistyötä tavalla, jota ei joitakin vuosia sitten olisi voinut vielä kuvitella. Vaikka historia ei toista itseään, siinä on usein tuttuja sointuja.
G.A. Gripenberg: Dagbok 1943, 1944, 1945–46. Kungl. Sällskapet för utgivande av handlingar rörande Skandinaviens historia, Stockholm 2019, yhteensä noin 1200 sivua.
