Maanpuolustuskurssi 245
11.10.2023
Ukrainan sodan taustan voi yrittää kiteyttää ”Traagiseksi kolmioksi”, kuten esitelmässäni teen – The End of a Tragic Triangel – Russia, Ukraine and Poland, mutta tästä kokonaiskuvasta puuttuu Preussi/Saksa. Yritän nyt paikata tätä aukkoa. Berliini oli vuosisatoja Venäjän liitolainen Puolan nujertamisessa. Taistelussa Puolaa vastaan Ukraina oli sivujuonne. Venäjän näkemyksen mukaan kaikkien ukrainalaisten pyrkimysten takana oli aina katolinen Puola.
Suuri Pohjan sota johti historialliseen suurvaltojen valtasuhteiden keikahdukseen eli eräänlaiseen translatio imperii. Venäjä nousi Ruotsin seuraajaksi Itämeren suurvaltana ja Preussista tuli pohjoisen Euroopan toinen valta ohi Ruotsin. Puola taas yhdisti Pietari/Moskovan ja Berliinin intressit aina Hitlerin aikoihin saakka – seurauksena oli neljä Puolan jakoa. Kaikessa tässä Ukraina oli sivujuonne ja
taistelutanner.
Preussin kuningaskunnalle nimen antanut Itä-Preussi ei koskaan ollut osa Pyhää Saksalais-roomalaista valtakuntaa. Preussi oli alun perin Puolan kuninkaan vasallikunta. Fredrik Suuri oli ensimmäinen Preussin hallitsija, joka ei opetellut puolan kieltä. Katolinen Puola hallitsi suurinta osaa Ukrainaa, jonka väestö oli ortodoksinen. Traagisen kolmion tarina voidaan kiteyttää pyrkimyksiin venäläistää ja puolalaistaa Ukraina. Puolan jako hävitti Puolan valtion yli sadaksi vuodeksi. Länsi-Ukraina Galitsija ja Volhynia – Lemberg/Lvov/Lviv jäi Itävallalle. Länsi-Preussi sekä huomattava osa läntistä Puolaa Varsovaa myöten tuli jaossa Preussille, kunnes Aleksanteri I Wienin kongressin jälkeen perusti autonomisen Puolan
kuningaskunnan Venäjän keisarikunnan osana. Länsi-Ukrainaa lukuun ottamatta nykyisen Ukrainan alue kuului Venäjän keisarikuntaan ja tunnettiin nimellä Vähä-Venäjä (Malorossija).
Ukrainan sivistyksellinen herääminen, sen kielen ja kirjallisuuden kehittyminen olivat asioita, joihin Pietarissa herättiin vasta Puolan vuoden 1830 kansannousun jälkeen. Jälleen Ukrainan sivistykselliset pyrkimykset nähtiin puolalaisena vaikutuksena.
Nikolai I saattoi luottaa Preussiin kukistaessaan puolalaisten kapinan. Sen sijaan mielialat Länsi-Euroopassa ja erityisesti Ranskassa olivat voimakkaan puolalaismielisiä. Reaktiot Venäjällä olivat vastaavan rajuja. Tunnetuin vastaus oli Puškinin runo ”Venäjän panettelijoille” (Klevetnikam Rossi). Puškinin mukaan kyse oli ikiaikaisista slaavilaisten heimojen sisäisitä riidoista, joihin ulkopuolisten ei tule
sekaantua. Markiisi de Custinen kirja Nikolai I:n Venäjästä La Russie en 1839 herätti syvää pahennusta Venäjällä ja synnytti käsitteen ”russofobia”. Russofobia on nykyvenäläisen propagandan vakiosanastoa.
Preussin kantava ajatus Fredrik Suuresta Bismarckiin oli varmistaa hyvät suhteet Venäjään. Vihollinen oli Ranska. Vasta Vilhelm II hylkäsi perinteisen linjan, ja loppu on maailmansotien historiaa. Preussia ja Venäjää yhdisti aina Hitlerin päiviin saakka vihollisuus Puolaa kohtaan. Molotoville Puola oli Versailles’n äpärä, Neuvostoliiton ja Saksan väliin ilmestynyt häiritsevä valtiomuodostelma. Näiden maiden väliin
syntyneitä valtioita kutsutiin saksaksi vähätellen ”Väli-Euroopaksi” (Zwischeneuropa).
Keisarillinen Saksa tuki niin Ukrainan kuin Suomen separatistisia pyrkimyksiä. Ensimmäisen maailmansodan tulos merkitsi Länsi-Ukrainan – Galitsijan ja Volhynian liittämistä Puolaan. Puolan neljäs jako vuonna 1939 taas johti Länsi-Ukrainan ja läntisen Valkovenäjän liittämiseen Neuvostoliitoon. Wehrmacht, puhumattakaan SS:n Sonderkommandoista, eivät tunkeutuneet Neuvosto-Ukrainaan suinkaan vapauttajina. Toisen maailmansodan kuten myös ensimmäisen suurimmat taistelut
käytin Ukrainan maaperällä ja tuhot olivat sen mukaiset. Göringin Hungerplanin nimellä tunnettu suunnitelma varmistaa elintarvikkeiden saanti Ukrainasta epäonnistui. Lopulta Saksan ruokki väestönsä ja armeijansa miehitetyn länsi-Euroopan avulla. Esimerkiksi Saksan kuuluisa vilja-apu Suomelle tuli Tanskasta.
Toinen maailmansota on osa traagista kolmiota, mutta sen lopputulos väestösiirtoinen loi ensimäistä kertaa monoetnisen ja monouskonnollisen Puolan. Rajat jaettuun Saksaan ja Neuvosto-Ukrainaan olivat selviä. Ajan mittaan Puolan ja Ukrainan välinen vastakkainasettelu lientyi, ja Venäjän hyökättyä Ukrainaan se menetti merkityksensä.
Jaetun Saksan suhde Puolaan oli monimutkainen. DDR sensuroi Solidarnosčin viestejä. Vasta yhdistynyt Saksa tunnusti Puolan länsirajan. Sovinnon hakeminen Ranskaan oli Adenauerin politiikan kulmakiviä. Vastaavat ponnistelut Puolan suhteen ovat hallinneet yhdistyneen Saksan politiikkaa, tosin onnahdellen, siitä huolimatta, että Puola on sekä EU:ssa että Natossa.
Mutta Ukraina? Itsenäisen Ukrainan ilmestyminen Puolan ja Venäjän välille ei missään vaiheessa ollut sen enempää Saksan tai Suomen tai muiden länsieurooppalaisten maiden erityisen huomion kohteena. Maidan 2004 ja Euromaidan 2014 sekä Krimin miehitys ja malesialaiskoneen alas ampuminen Donbasissa muuttivat tilanteen. Saksan liittokansleri Angela Merkel otti johtavan roolin neuvotteluissa Venäjän kanssa.
Minskin sopimukset eivät tuoneet ratkaisua Donbasin sotaan ja uuvutussota jatkui kahdeksan vuotta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 pakotti koko läntisen maailman määrittelemään kantansa. Saksalle Ukrainan tukeminen myös aseellisesti oli yhtä selvää kuin muillekin, mutta ei yhtä yksinkertaista. Sodan jälkeisen Saksan kamppailu oman menneisyytensä kanssa oli jättänyt jälkensä. Jos
Suomen Venäjä-politiikan ydin oli pyrkimys viimekädessä välttää välirikkoa Venäjään, niin Saksan kohdalla tunne oli monin verroin syvempi ja vahvempi.
Suomi hävisi oikeutetun sodan toisin kuin Saksa, ja suomalaisten itsetunto oli tallella, vaikka se kieltämättä joutui koville. Saksalla ei sotien perinnössä ollut mitään mihin nojautua. Modernin Saksan isänmaallisuus kiteytyy käsitteeseen ”perustuslakipatriotismi” (Verfassungspatriotismus), eli saksalaisten ylpeyteen Saksan perustuslakiin kirjatuista demokratian, oikeusvaltion ja mielipiteen vapauden
periaatteista.
Vapautuminen kylmän sodan uhasta ja Saksojen yhdistyminen vahvisti Saksan ja saksalaisten pyrkimystä lopulliseen sovintoon Venäjän kanssa. Kiitollisuus saksalaisten jumaloimalle ”Gorbille” oli valtava. Etnisten saksalaisten paluumuutto, osin satojen vuosien jälkeen, toi Saksan miljoonaisen lähinnä venäjää puhuvan väestön, jonka integrointi ei ollut helppoa. Saksan kauppa Venäjän kanssa sekä monitahoinen sivistyksellinen yhteistyö saavuttivat historialliset mittasuhteet. Ajatus, että Venäjä on Ukrainan sodan vuoksi vihollinen, on monille saksalaisille kauhistus. Erityisesti itäisessä Saksassa on yllättävän paljon Venäjää ymmärtäviä mielialoja. Kipuilu koskee myös Saksan politiikkaa, siitä huolimatta, että Saksa on Yhdysvaltain jälkeen Ukrainan suurin avustaja niin rahallisesti kuin aseellisesti. Erityisesti uusissa
osavaltioissa vahvan aseman saavuttanut laitaoikeistolainen AfD vastustaa liittohallituksen Ukraina-politiikkaa.
Olaf Scholzin asema liittokanslerina on hankala. Hänen omalle puolueelle SPD:lle on ollut vaikeaa sopeutua Venäjän hyökkäyssodan luomaan tilanteeseen, joka edellyttää sodan ja erityisesti yhdistymisen jälkeisen ajan Venäjä-politiikan uudelleenarviota eli Zeitenwendeä, kuten Scholz Venäjän hyökkäyksen jälkeen asian ilmaisi. Myös liittokansleri (1998–2005) Gerhard Schröderin läheisyys Putiniin
rasittaa yhä puoluetta. Scholzin muistissa on hänen hampurilainen edeltäjänsä kanslerin Helmut Schmidtin (1974–82) kohtalo, joka kukistui lopulta oman puolueen tuen hiipumiseen. Schmidtin ansioita oli paitsi RAF-terroristen kukistaminen erityisesti Naton kaksoispäätöksen aikaansaaminen. Vuonna 1977 Schmidt kiinnitti ensimmäisenä huomiota Neuvostoliiton uusiin SS-20-ohjuksiin, jotka kantamansa
puolesta olivat ”euro-ohjuksia”. Lopputulos oli Naton kaksoispäätös vuonna 1979 – amerikkalaisten Pershing-ohjusten ryhmittäminen Eurooppaan ja siihen kytketty neuvottelutarjous Moskovalle. Mielenosoitukset ohjuksia vastaan keräsivät Saksassa valtavia ihmisjoukkoja. Kyseessä oli eräänlainen German Angstin purkaus – pasifismi, neutralismi ja antiamerikkalaisuus. Helmut Schmidtin seuraaja Helmut Kohl ajoi raivoisista mielenosoituksista huolimatta päätöksen läpi liittopäivillä vuonna 1983. Keskimatkojen ohjusten poistamiseen johtanut INF-sopimus syntyi vasta vallan vaihduttua Kremlissä 1987. — Tämä on osa syytä, miksi itse olen kaikesta kritiikistä huolimatta yhä valmis antamaan Scholzille the benefit of the doubt.
Jos sota ylipäätänsä, ja erityisesti Venäjän hyökkäys Ukrainaan, on Saksalle vaikea paikka, niin sota on myös paljastanut Saksan syvän haavoittuvuuden sekä taloudellisesti että sotilaallisesti. Olisi liioittelua kutsua Saksaa Euroopan sairaaksi mieheksi, mutta Saksan energiakriisi on todellinen. Halvan venäläisen kaasun loppuminen ja ydinvoimasta luopuminen ideologisista syistä maksaa. Angela Merkeliä voi arvostella monista asioista. Erityisesti die Energiewende eli Fukushiman ydinvoimaonnettomuuden jälkeen tehty päätös luopua nopeutetusti ydinvoimasta näyttäytyy uudessa valossa. Itse olen sitä mieltä, että Merkelin suurin laiminlyönti koski Bundeswehriä. Bundeswehrin alasajo ja sen merkityksen unohtaminen tapahtui jo kuusitoista vuotta (2005–21) hallinneen liittokansleri Angela Merkelin
kaudella. Merkel hyväksyi asevelvollisuuden lakkauttamisen eikä muutenkaan kiinnittänyt huomiota asevoimiin. Saksa ajoi oman puolustusvalmiutensa alas, kuten Ruotsi, tavalla, josta paluu edes kohtuulliseen valmiuteen kestää vuosia. Lisäksi väestön tuki puolustusvoimille on heikko. Silti Euroopan puolustusta ei voida rakentaa kestävästi ilman Saksaa, ilman Bundeswehriä ja ilman Saksan mittavaa
aseteollisuutta.
Historiallisesti on syytä pitää mielessä, että Venäjälle ja venäläisille Eurooppa on Saksa.
