Väärän tsaarin sota

Print Friendly, PDF & Email

KANAVA 7/2022

Venäjällä ei ole sellaista armeijaa, jota Vladimir Putinin politiikka edellyttää.

Sota Ukrainassa on Neuvostoliiton lähes verettömän hajoamisen viimeisin vaihe. Ydinasesuurvallan romahtaminen ilman taistelua oli historiallisesti ainutkertaista. Vladimir Putinin väite, että Neuvostoliiton hajoaminen oli ”vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi”, on Venäjän hyökkäyssodan myötä nyt tullut todeksi.

Reaktiot Venäjän Ukrainaan tekemään hyökkäykseen voi jakaa kahteen ryhmään: pettyneet ja yllättyneet. Venäjän tiedustelun epäpätevyys, vastustajan aliarviointi ja Venäjän asevoimien – jopa sen kyberoperaatioiden – ponnettomuus ja heikko taistelumoraali yllättivät kaikki.

Vielä suurempi yllätys oli kuitenkin sotaan lähtö ilman, että ylipäällikkö informoi taloudesta vastaavia – pääministeriä, keskuspankin pääjohtajaa tai finanssiministeriä – päätöksestään. Ja suurin yllätys oli, etteivät ylipäällikkö ja häntä tukeneet voimamiehet, silovikit, ottaneet huomioon tai edes tienneet, kuinka syvästi riippuvainen Venäjän talous on maailmantaloudesta eli viime kädessä tuonnista. Venäjän ylpeys, sen uudet strategiset ydinaseet – puhumattakaan muista asejärjestelmistä – toimivat kaikki tuontielektroniikan varassa.

Pettymys on luonnollinen reaktio, sillä kanssakäyminen Venäjän kanssa on ollut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vilkasta ja luontevaa eikä ainoastaan Suomelle. Jo yksin rajan aukeaminen kolmekymmentä vuotta sitten vallan vaihduttua Moskovassa oli iso asia. Tuskin mikään on muokannut venäläisten käsitystä Suomesta niin paljon kuin omakohtaiset matkakokemukset.

Suomella ei ole ratkaisua arvaamattoman ydinasenaapurin muodostamaan uhkaan

Venäjän hyökkäys ja sen asevoimien alisuoriutuminen vahvistaa Suomen puolustuksen perusajatuksen. Vaikka Suomi ei valmistaudu talvisodan toisintoon, niin Suomen puolustuksen pysyvä perusta on pidäke. Sen tehtävä on osoittaa, että hallitsemme oman alueemme ja kykenemme sitä tarvittaessa puolustamaan.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on konkretisoinut tämän kyvyn merkityksen. Suomen yleiseen asevelvollisuuteen ja koulutettuun reserviin perustuva järjestelmä mahdollistaa valmiuden joustavan ja tarvittaessa nopean noston. Myös puolustushaarojen kärkiaseistus – ilmavoimien ilmasta maahan -ohjukset, merivoimien merimaaliohjukset sekä ennen muuta tykistön vahvuus – ovat kaikki kykyjä, joiden merkitys on osoitettu Ukrainan taisteluissa.

Suomen tapauksessa kärkiaseistus estää tehokkaasti Venäjän joukkojen strategisen ryhmittämisen poliittisena painostuksena. Kenraali Timo Kivisen sanoin Suomi on Euroopan sulutusmestari, eli meillä on monipuolinen kyky vaikeuttaa hyökkääjän tunkeutumista maahan. Se on asia, joka Ukrainassa on osoittautunut keskeiseksi.

Sota Ukrainassa on Suomen näkökulmasta yksiselitteinen. Venäjä haluaa jälleen muuttaa rajoja asevoimin. Suomi pyrki Neuvostoliiton hajottua vahvistamaan turvallisuuttaan liittymällä Europan unioniin mutta samalla välttämään välirikkoa Venäjän kanssa, mitä Nato-jäsenyyden hakeminen silloin olisi epäilemättä merkinnyt. Venäjän kanssa on aina syytä olla varuillaan.
Sen sijaan Suomi lähentyi Natoa ja lisäsi yhteistyötä Yhdysvaltojen ja erityisesti Ruotsin kanssa vuodesta 2014 varmistaen siten, että mikäli Venäjä rikkoo välit Suomeen, Suomi kykenee puolustautumaan. Venäjän hyökkäys Ukrainaan merkitsi välien rikkomista koko Eurooppaan.
Vaikka Suomen vastaus Venäjän aloittamaan hyökkäyssotaan eli Nato-option käyttö oli nopea, se ei saa hämärtää Suomen turvallisuuspolitiikan dilemmaa. Suomella ei ole ratkaisua siihen pysyvään uhkaan, jonka sen arvaamaton ja tasapainoton ydinasesuurvaltanaapuri muodostaa. Tätä dilemmaa eli ratkaisematonta ongelmaa voidaan vain yrittää hallita, nyt tulevana Naton jäsenenä.

Ruotsin kohdalla tilanne on jo toinen. Luopuminen kahdensadan vuoden liittoutumattomuudesta merkitsi hyppyä oman varjon yli, vaikka Ruotsi oli koko kylmän sodan jälkeisen ajan nauttinut Yhdysvaltain salaisia turvatakuita.

Saksan Zeitenwende todistaa, miten Venäjän hyökkäys on muuttanut Euroopan

Tilanne Euroopan suurimmassa maassa eli Saksassa on sekin monin tavoin erilainen. Muurin murruttua ja Saksan jälleenyhdistyttyä sen kaikista naapureista tuli ystäviä ja EU-kumppaneita ja lisäksi Nato-liittolaisia (Sveitsiä ja Itävaltaa lukuun ottamatta). Ukrainan sota on dramaattisesti muuttanut myös Saksan tilanteen ja lisännyt odotuksia, että Saksa nousee painoarvonsa edellyttämällä tavalla Euroopan johtovaltioksi myös sotilaallisesti.

Puolan entisen ulkoministerin Radosław Sikorskin sanat kymmenen vuotta sitten, että ”haluamme lisää Saksaa” eivät tuolloin imarrelleet saksalaisia, päinvastoin puolalaisten suoraviivainen toivomus Saksan johtoroolista koettiin kiusalliseksi. Tästä on yhä kysymys, ja se on perimmäinen syy, miksi Saksan politiikkaa arvostellaan.

Mutta tuuli on kääntymässä myös Saksassa. Ulkoministeri Annalena Baerbock on todennut viitaten Saksan vaakunakotkaan, että Saksa on valmis ”levittämään siipensä” ja omaksumaan johtoroolin Euroopassa yhteisymmärryksessä ystäviensä kanssa. Vieraillessaan Varsovassa Saksan yhtenäisyyden päivänä hän totesi: ”Itä-Euroopan turvallisuus on Saksan turvallisuutta.” Tässä vihreitä edustava ulkoministeri seuraa vihreää edeltäjäänsä Joschka Fischeriä, joka yli kaksikymmentä vuotta sitten vaikutti ratkaisevalla tavalla Saksan politiikan muutokseen tukemalla Bundeswehrin osallistumista Kosovon sotaan 1999. Nyt käsillä oleva muutos on vielä monta kertaa isompi.

Arvostelu Saksaa kohtaan on ollut kovaa. Mutta Suomen näkökulmasta Saksan pyrkimys solmia Venäjään luottamuksellinen yhteys oli ymmärrettävää, jopa toivottavaa, sillä se vastasi myös meidän pyrkimyksiämme Neuvostoliiton romahdettua. Osviittana Saksalle oli sen saavuttama historiallinen sovinto Ranskan ja Puolan kanssa.

Wandel durch Handel eli ”muutosta kaupan avulla” oli Saksan linja ja pyrkimys. Tässä Saksan linja ei poikennut Suomen vastaavasta ajattelusta ja pyrkimyksestä. Meille ja koko Euroopalle kasvava kauppa ja kanssakäyminen oli paitsi taloudellisesti edullista myös lupaus paremmasta, sillä – Boris Jeltsinin sanoin – Venäjä halusi liittyä sivistysmaiden joukkoon.

Tärkein ero löytyy Suomen ja Saksan Venäjä-suhteen historiasta. Toisin kuin Saksa, Suomi hävisi oikeutetun sodan, sillä Stalin hyökkäsi Suomeen. Se näkyy yhä suhtautumisessa puolustukseen. Katkeamaton sotilaallinen perinne ja yleisen asevelvollisuuden vankka kannatus on Suomessa itsestään selvää. Näin ei ole totaalisen tappion ja miehityksen kokeneessa Saksassa. Siksi liittokansleri Olaf Scholzin julistama Zeitenwende eli aikakauden muutos on virstanpylväs ja todistus siitä, miten Venäjän aloittama hyökkäys on muuttanut Euroopan.

Putinilla ei ole exit-strategiaa

Saksan Zeitenwenden toteuttaminen ei tapahdu käden käänteessä. Edessä ei ole vain mittaluokaltaan valtava panostus puolustukseen vaan myös poliittisen kulttuurin perustavanlaatuinen muutos, joka ravistelee sodan jälkeisen Saksan syvintä olemusta.
Kylmän sodan aikana ja vielä sen jälkeen Saksa ulkoisti strategisen ajattelun Yhdysvalloille. Euroopan johtavaksi sotilasvallaksi nouseminen edellyttää syvää henkistä muutosta ja uudenlaista suhtautumista omien puolustusvoimien rooliin. Scholzin lupaus sadan miljardin euron satsauksesta puolustukseen on paljon rahaa. Mutta kun sitä vertaa Suomen hävittäjähankintojen summaan, kymmeneen miljardiin, kuva muuttuu. Alas ajettua puolustusta ei nosteta jaloilleen yksin rahalla eikä se tapahdu nopeasti. Tämän on myös Ruotsi havainnut.

The German Angst eli Saksan pelkotilojen olemus on käsite. Sillä tarkoitetaan pasifistista mielenlaatua, vetoa neutralismiin eli unelmaa ”suuresta Sveitsistä” sekä sitkeää antiamerikkalaisuutta. Saksan yhdistyminen ja neuvostopans-sarien muodostaman uhkan katoaminen veivät Saksalta viholliskuvan. Nyt Putinin Venäjä ja sen aloittama hyökkäyssota on palauttanut vihollisen, jonka kanssa käyty kauppa ja tiivis kanssakäyminen on tullut tiensä päähän. Näin ollen Putinin sodan oheistappioihin voidaan Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyshakemuksen lisäksi lukea myös meneillään oleva Saksan politiikan perustavaa laatua oleva muutos.

Putinin spetsoperatsija, jota ei saa vankeuden uhalla kutsua sodaksi, on kestänyt kahdeksan kuukautta. Kirjassaan Stalin ja Suomen kohtalo Kimmo Rentola kertoo Stalinin ja Britannian ulkoministerin Anthony Edenin keskustelusta Moskovassa. Stalin oli todennut, että Hitler on nero, mutta hän ei tiedä milloin lopettaa. Siihen Eden ihmetteli, tietääkö kukaan milloin pitää lopettaa. Stalinin vastaus oli: ”Minä.”

Toden totta, Stalin ymmärsi lopettaa talvisodan. Kun tilanne muuttui, Stalin perui myös vuonna 1949 Länsi-Berliinin saarron, jonka amerikkalaisten ja brittien ilmasilta oli murtanut. Nikita Hruštšov perääntyi Berliinissä ja tunnetusti myös Kuubasta. Mutta esimerkiksi Kaarle XII ei tarttunut edes Pultavan tappion jälkeen Pietarin tarjoukseen solmia rauha. Putin on toistamassa tämän virheen, sillä hänellä ei ole – kuten ei Caroluksellakaan ollut – exit-strategiaa. Putin ei todellakaan muistuta Stalinia tai muita voittoisia tsaareja.

Toistaiseksi ainoa esimerkki Kremlin taipumisesta neuvotteluratkaisuun koskee Ukrainan viljanvientiä. Tässä YK:n pääsihteeri António Guterres kykeni taitavasti vetoamaan erityisesti Afrikkaa uhkaavaan nälänhätään taivuttaessaan yhdessä Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoğanin kanssa Putinin.

Toinen esimerkki liittyy sekin YK-järjestelmään, sillä Venäjä suostui päästämään kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n tarkastajat miehittämälleen Zaporižžjan ydinvoimalan alueelle. Tosin tämäkään ei ole poistanut ydinvoimalaan kohdistuvaa uhkaa.

Putinin Venäjän kohdalla ei voi puhua varsinaisesti ideologiasta

On selvää, ettei olemassaolostaan taisteleva Ukraina antaudu. Putinin päätös pakottaa Ukraina alistumaan tahtoonsa oli sodan syy. Länsimaisittain voisi kuvitella, että sotaan lähdettiin koska Ukrainan yhteiskunnallisen kehityksen esimerkki – vapaat vaalit, riippumaton media sekä elävä kansalaisyhteiskunta – uhkasi Venäjän yhä autoritaarisempaa järjestelmää. Tämä olisi se objektiivinen anti-Venäjä, josta Putin on puhunut. Mutta Putinin perimmäinen syy on subjektiivinen anti-Venäjä eli vahvasti henkilökohtainen ja valtapoliittinen.

Putin koki jo vuoden 2004 Ukrainan presidentinvaalien kolmannen kierroksen henkilökohtaiseksi nöyryytyksesi, sillä hän oli kiirehtinyt hyväksymään toisen kierroksen manipuloidun tuloksen. Myös Venäjän vastaus Maidanin kansannousuun Kiovassa vuonna 2014 jäi kesken. Venäjä tosin valtasi Krimin ja kaappasi osan Itä-Ukrainaa, mutta Novorossija-suunnitelma eli yritys sulkea Ukrainan pääsy merelle epäonnistui. Suostuminen Angela Merkelin ajamiin Minskin sopimuksiin ei koskaan tyydyttänyt Putinia. Kahdeksan vuotta kestänyt asema- ja uuvutussota Donbassissa on tästä todiste.

Putinin Venäjän kohdalla ei voi puhua varsinaisesti ideologiasta. Sen aseman on ottanut historiapolitiikka, jossa voitto Suuressa isänmaallisessa sodassa ja käsitys siitä, mitä Venäjä on ja mitä sen pitää olla on viety äärimmäiseksi oman suuruuden ihannoinniksi sekä jyrkäksi vastakkainasetteluksi Lännen kanssa. Lopputulos on neuvostotyylinen propaganda, nihilistinen arvo-tyhjyys sekä Ukrainan olemassaolon kieltäminen ja ukrainan kielen oikeutuksen kiistäminen.

Tässä on kaikuja 1800-luvulta. Nykytilanteessa törmäys on kuitenkin jyrkin mahdollinen. Venäjä ei hyväksy Ukrainan omaa käsitystä historiastaan ja asemastaan. Venäjästä erillisen Ukrainan korostaminen on Putinin luoman maailmankuvan avoin haaste. Ukrainan näkeminen erillisenä oman pitkän historian omaavana valtiona, kansallismielisten ns. banderovtsien perinnön omaksuminen ja Stepan Banderan nostaminen sankariksi ovat henkilökohtaisia loukkauksia itse luomansa historiakäsityksen sisäistäneelle Putinille. Putinin mukaan Ukraina saa olla olemassa vain Venäjän vallan alla. Muuten sillä ei ole olemassaolon oikeutusta.

Ydinasekiristys on tuomittu epäonnistumaan

Mutta Ukraina ei tule antamaan periksi, eikä Moskovan kanta muutu ennen kuin valta Kremlissä vaihtuu. Neuvostojärjestelmä perustui valheeseen ja väkivaltaan. Sama pätee Putinin julmaan ja kyyniseen Venäjään. Edessä on pitkittyvä sota. Epämääräiset puheet ydinaseista kertovat Kremlin kasvavasta neuvottomuudesta ja yrityksestä harjoittaa ydinasekiristystä.
Mutta ydinaseet ovat jo käytössä, sillä Venäjän strateginen ydinasepelote toimii ja estää Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia liittymästä suoraan sotaan. Koska ydinaseiden käytön stigma on yhä väkevä, se sallii Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten, mukaan lukien Suomen, aseavun Ukrainalle, sillä ydinaseita ei ole käytetty sitten Hiroshiman ja Nagasakin.

Vaikka Venäjä on suursotaharjoituksissa harjoitellut ”ei-strategisten” ydinaseiden käytön prosessia, niillä ei ole kuitenkaan käyttöä Ukrainan sodassa. Sotilaallisten kohteiden tuhoaminen pienilläkin ydinräjähteillä johtaisi taistelukentän saastumiseen sekä omien joukkojen altistumiseen, semminkin kun tuuli Euroopassa yleensä puhaltaa lännestä. Jo ydinkokeiden uudelleen aloittaminen herättäisi levottomuutta myös Venäjällä. Demonstratiivinen ydinräjäytys korkealla ilmakehässä aiheuttaisi sähkömagneettisen pulssin, joka lamauttaisi tietoliikennettä ja tuhoaisi sähköverkkoja. Se olisi sotatoimi, joka ulottuisi Ukrainaa laajemmalle alueelle.

Ydinaseiden käyttö johtaisi Bidenin administraation sanoin amerikkalaisten vastaukseen. Amerikkalaiset trollaavat venäläisiä erilaisil-la lausumilla ja vuodatetuilla tiedoilla. Kyse on ydinasepelotteeseen kuuluvasta toiminnasta, jossa vastapuoli pidetään tarkoituksellisesti epätietoisena mahdollisista vastatoimista. Yhdysvaltojen isku konventionaalisella voimalla Venäjän Ukrainassa olevia joukkoja tai Mustanmeren laivastoa vastaan merkitsisi sotaa Venäjän kanssa. Tämä taas aukaisisi eskalaatioportaat.

Tilanteessa, jossa Venäjä on häviämässä sodan Yhdysvaltain vastaus olisi todennäköisesti kaikkinainen, massiivinen tuki Ukrainalle ja pyrkimys saada Kiina ja Intia mukaan. Sillä Yhdysvallat tietää, että vahvin kortti Venäjän ydinaseiden käyttöä vastaan on Kiina. Ydinaseiden käytön tabun rikkominen aiheuttaisi välirikon ydinasevaltojen Kiinan ja Intian kanssa, joilla molemmilla on ydinasein varustettu tasapainoton naapuri – toisella Pohjois-Korea, toisella Pakistan. Siksi kumpikaan maa ei voi hyväksyä ydinasekiristystä. Sitä paitsi alistuminen kiristykseen lisäisi proliferaatioriskia eli ydinaseiden leviämisen mahdollisuutta. Jos kerran ydinaseilla kiristäminen toimisi, houkutus hankkia oma ydinpelote kasvaisi monessa maassa.
Putinin aloittama hyökkäyssota ratkeaa taistelukentällä, sillä ydinasekiristys on tuomittu epäonnistumaan. Sodan häviäminen johtaa valtataisteluun ja todennäköiseen vallanvaihtoon Kremlissä. Venäjällä ei ole armeijaa, jota Putinin politiikkaa edellyttää. Putinilla ei ole Stalinin loputtomia siperialaisia divisioonia, kuten takkuileva mobilisaatio osoittaa. Silti Venäjän asevoimat käyvät sotaa kuten puna-armeija – tappioistaan piittaamatta. Berliinin valloittaneen marsalkka Georgi Žukovin kerrotaan todenneen että ”akat synnyttävät lisää”. Mutta toisin kuin Putin, Stalin, Pietari ja Aleksanteri olivat oikeita tsaareja. He voittivat sotansa.