René Nyberg
Marjaliisa ja Seppo Hentilä: Saksalainen Suomi 1918. Siltala. 432 s.
MARJALIISA ja Seppo Hentilän kirja on hieno kuvaus Itämeren divisioonan maihinnoususta Suomeen huhtikuussa 1918 sekä Suomen sivistyneistön romanssista keisarillisen Saksan kanssa.
Päähenkilöksi nousee Valkoisen Suomen sankari, kenraali ja kreivi Rüdiger von der Goltz,
josta piirtyy ilmeisen ansaittu kuva sosiaalisesti lahjakkaana
sotilaana. Hän löysi nopeasti roolinsa Suomessa ja solmi kestäviä
ystävyyssuhteita johtaviin suomalaisiin kuten J. K. Paasikiveen, mutta piti yhteyttä myös kapinasta irtisanoutuneisiin sosiaalidemokraatteihin kuten Väinö Tanneriin.
Toinen keskeinen hahmo on itsetietoinen ja omanarvontuntoinen Mannerheim, johon saksalaiset suhtautuivat alusta pitäen epäluuloisesti. Saksalaismielisestä P. E. Svinhufvudista jää vilpitön mutta kömpelö kuva. Kirjoittajat jättävät pääministeri Paasikiven armollisesti Svinhufvudin varjoon.
Voitonparaatin jälkeen vapaaehtoisesti Suomesta poistuneen Mannerheimin matkojen ja tekojen seuraamisesta tuli Saksan Tukholman-lähettiläälle pakkomielle. Hän arvuutteli Mannerheimin motiiveja ja epäili tämän tavoittelevan Pietarin vapauttamista pyrkiäkseen valkoisen Venäjän johtoon.
VAIN keväästä jouluun kestänyt saksalainen Suomi on hämmästyttävä tarina. Se on ainutlaatuinen kertomus liittolaismaan vapaaehtoisesta alistumisesta vasalliksi. Samalla se on myös kertomus vieraasta sotaväestä, joka ei ryöstellyt tai tappanut, mitä nyt vähän ”besorkkasi”.
Suomalaisen sivistyneistön ylitsevuotava kiitollisuus kertoo paitsi sisällissodan šokista myös vahvoista sivistyksellisistä siteistä protestanttiseen Saksaan.
Suomessa vallitsi nälkä, mutta huoltotilanne on silti paikoin parempi kuin sodan näännyttämässä Saksassa! Siksi moni saksalainen, myös upseeri, olisi halunnut jäädä Suomeen.
VALKOISEN Suomen alistuminen Saksan taloudellisiin vaatimuksiin oli se hinta, jonka Suomen laillinen hallitus oli valmis maksamaan Saksan avusta.
Lopputulos on tiedossa. Itämeren divisioonan maihinnousu lyhensi sotaa ja, kuten kirjoittajat mielenkiintoisesti muistuttavat, säästi esimerkiksi Helsingin tuhoisilta taisteluilta.
Ei myöskään ole yllättävää, että kurinalainen saksalainen sotaväki kohteli vangittuja punaisia paremmin kuin valkoiset.
Kirjoittajien mukaan Goltzin suhtautuminen punakapinallisiin oli lähempänä K. J. Ståhlbergin edistysmielisiä kuin ystävänsä Svinhufvudin konservatiiveja.
KIRJAN syväteema on kuitenkin Suomen pysyvä pulma. Miten varmistaa maan tulevaisuus ja turvallisuus Venäjän naapurina.
Vuonna 1918 kysymys kuului: miten torjua heikkojen bolsevikkien tai voimiaan kokoavien valkoisten muodostama uhka. Punakapinan kukistaneille vastaus oli Saksa, usko sen tukeen ja aseisiin.
Toisin kuin 20 vuotta myöhemmin Saksan aseet voittivat sodan idässä. Neuvosto-Venäjä oli antautunut ja Saksa hallitsi Ukrainaa ja oli miehittänyt Baltian. Siksi Saksan ulkopoliittinen johto varoi vaarantamasta rauhansopimusta Venäjän kanssa. Mutta voitto lännessä antoi odottaa itseään.
VAIKKA Suomi luotti sokeasti Saksan voittoon, Saksan johto ei missään vaiheessa tukenut suomalaisten Itä-Karjalaa ja Kuolaa koskevia tavoitteita. Suomen heikko diplomatia Berliinissä epäonnistui tärkeimmässä tehtävässään, Saksan johdon kantojen tulkitsemisessa ja niiden välittämisessä Helsinkiin.
Erityisesti Saksan ulkoministeriö epäili alusta pitäen Suomen kykyä säilyttää itsenäisyytensä ennemmin tai myöhemmin vahvistuvan Venäjän naapurina. Tukholman-lähettilästä ärsytti ”suomalaisten henkseleiden paukuttelu Saksan kustannuksella”.
Kirjoittajien sanoin Suomen harjoittamaa politiikkaa voisi ”kauniisti kutsua härkäpäiseksi, tai jos ollaan kriittisiä, äärettömän typeräksi ja vastuuntunnottomaksi”. Mannerheimia kehotettiin vain viikkoja ennen Saksan antautumista hakemaan lännen hyväksyntä valitulle saksalaiselle kuninkaalle.
SUOMI selvisi loppujen lopuksi ensimmäisestä maailmansodasta hämmästyttävän vähin vaurioin. Suomen sisällissota oli lyhyt vaikka katkera. Se kesti kolme kuukautta ja oli jo ohi kun sisällissota Venäjällä vasta alkoi. Baltian ja erityisesti Latvian kokema tuho oli valtava.
Kenraali von der Goltzin seuraava rintama oli Latvian sisällissota, jossa hän komensi baltiansaksalaisia vapaaehtoisjoukkoja. Se on toinen juttu ja kirjoittajat jättävät sen lyhyen maininnan varaan.
Valkoisen Suomen sankaria ei Latviassa eikä Virossa muistella hyvällä.