Ote suurlähettiläs René Nybergin puheenvuorosta Viimeinen Juna Moskovaan – kirjan julkistamistilaisuudessa Merikasarmilla 17.8.2015
Kirjani päähenkilö ja sankari on äitini serkku Mascha, joka neuvokkuudellaan selvisi tappotantereelta. Timothy Snyderin ylivertaisen syynteesin The Bloodlands -kirjan julkaiseminen suomeksi Siltalan toimesta nimellä Tappotanner on kulttuuriteko.
Äitini tarina ja hänen tragediansa on kirjan alku ja tulee varmasti herättämään huomiota, mutta kirjani painopiste on pohdinta siitä, miten erilainen oli Suomen kohtalo verrattuna Baltiaan ja erityisesti Latviaan ja vastaavasti myös Suomen juutalaisten kohtalo.
Selviytymistä tappotantereelta seurasi selviytyminen Neuvostoliitossa ja Neuvosto-Latviassa, maassa, joka Maschalle oli ”a meshugene land” eli hullu maa, ja josta oli päästävä pois, vaikka punapassi oli pelastanut Maschan ja hänen miehensä Josefin hengen.
Yhteys Suomeen ja siellä oleviin sukulaisiin syntyi sen jälkeen kuin isäni, tuo goi eli ei-juutalainen, gentile, joka oli ryöstänyt juutalaisen kaunottaren, vuonna 1957 sanamukaisesti löysi Maschan, Josefin ja Lenan Riiasta.
Saksa ja saksan kieli näyttelivät keskeistä osaa Maschan ja Josefin elämässä. Äitini oppi saksaa Riiassa ja Josef opiskeli Berliinissä vuoteen 1933 saakka. Minä puhuin saksalaisen koulun oppilaana saksaa Tante Maschan kanssa kun hän kesällä 1961 vieraili Helsingissä. Saksa ja saksan kieli pelastivat Josefin kun elämä kuumassa ja meluisassa Israelissa kävi eläkeiässä olevalle Josefille ylivoimaiseksi.
Muutto Länsi-Berliiniin ja pikavauhtia saatu Saksan kansalaisuus ja huomattava eläke oli tarinan huipentuma.
Toinen tarinan huipentuma on Maschan kotitalon, hänen äitinsä perintönä saman talon restituutio. Latvian palautti Riian keskustassa olevan jugend-talon Maschan tyttärelle Lenalle vuonna 1996
Raotan kirjani tutkimustyötä vain yhdellä esimerkillä, Josefin eläkkeellä. Kesti tovin ennen kuin kykenin selvittämään, kuinka on mahdollista, että Saksan liittotasavalta maksoi Josefille eläkkeen, joka hänen kuolinvuonaan 1986 oli kuukaudessa 2 400 DM netto, nykyrahassa noin 3 500 euroa. Sain arkistoista asiaa koskevat mikrofilmikopiot, mutta en ymmärtänyt koodeja ja kategorioita, joiden avulla Josefin eläke jyvitettiin. Vasta Fremdrentengesetz vuodelta 1959 selvitti tilanteen. Siinä paluumuuttajat, joiksi myös juutalaiset luettiin, otettiin Saksan eläkejärjestelmän piiriin samoin ehdoin kuin koko elämänsä Saksassa asuneet ja työskennellet. Laista löytyi kategoria Kulturorchester ja sen alla kolme tasoa, joista korkeinta sovellettiin Josefiin. Selitys oli loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen. Toisin kuin Suomen eläkejärjestelmä Saksan järjestelmä ei ole pääsääntöisesti rahastoiva, vaan suuri osa eläkkeistä maksetaan budjetista – pay as you go kuten termi kuuluu.
Kirjani bonusluku on toisen pikkuserkkuni pietarilaisen runoilijan Aleksandr Kušnerin tarina ja hänen runonsa ”Pohjoinen Apollo”, jonka ystäväni runoilija ja kääntäjä Jukka Mallinen on kääntänyt ja kommentoinut kirjassani.
Tutustuin Kušneriin vasta tätä kirjaa kirjoittaessani ja totesimme asuneemme 1970-luvun puolivälissä vain kilometrin päässä toisistamme silloisessa Leningradissa Taurian puiston eri puolilla. Kushner törmäsi Leningradin mahtavaan puoluejohtajaan Grigori Romanovin, jonka myös nuori varakonsuli tapasi. Tarinalla on yhtymäkohtansa Suomeen, sillä kun Romanov lokakuussa 1984 vieraili Helsingissä juhlistamassa Välirauhan 40-vuotispäivää, mies oli Paavo Lipposen muistelmia lainatakseni ”umpikännissä”. Asia vuoti julkisuuteen ja se oli yksi tekijä monien joukossa, jotka sinetöivät Romanovin kohtalon. Hän oli eräs Andropovin ja Tšernenkon seuraajaehdokas. Kun valinta NKP:n pääsihteeriksi osui Gorbatshovin maaliskuussa 1985, hän syrjäytti Romanovin kaikista puolueviroista.
