Kulttuuri, kirja-arvostelut
Veli-Pekka Leppänen, Helsingin sanomat
Tietokirja
René Nyberg: Ruotsin ja Venäjän välissä. Esseitä historian varrelta. Siltala. 278 s.
Tuhat vuotta Pohjolan historiaa yhdessä kirjassa käy pulmalliseksi hyvällekin kirjoittajalle.
SUURLÄHETTILÄS René Nyberg (s. 1946) on historiatietoinen diplomatian virkamies, ja niin on hyvä ollakin. Ulkosuhteissa pelataan paljon myös menneisyyden pelimerkeillä nykypäivää ja tulevaisuutta varten.
Vapaana eläkeläisenä Nyberg on kunnolla tarttunut historian vauhtipyörään. Lyhyehkössä ajassa hän on kirjoittanut kolme erityyppistä tietoteosta, joista uusimpana Ruotsin ja Venäjän välissä -kirja. Sen silmänkantama on vaatimattomasti tuhatkunta vuotta pohjoisen Euroopan historiaa.
Nyberg hakee vauhtia etäältä. Kahdenkymmenenneljän alaluvun paketti alkaa skandinaavien ja slaavien varhaisista kanssakäymisistä Pohjolassa: resurssit, elinkeinot ja pyyteet löytyivät kalan, turkisten ja suolan piiristä.
Suomea ei tietenkään mielletty kansakunnaksi, mutta alue ja väestö oli. Idän ja lännen kulttuurirajat vakiintuivat kauan sitten, ja Nyberg kiteyttää sivulla 16: ”Venäläisen vaikutuksen läntinen raja pohjoisessa ei ole vuosisatojen aikana muuttunut.”
LUKEMISTA EI kuitenkaan kannata lopettaa yhteen rauhoittavaan lauseeseen. Idästä ehti tuivertaa monta jäistä myrskyä ennen 1800-luvun alkua, jolloin Ruotsi lopulta menetti ”Suomen” Venäjän suuriruhtinaskunnaksi. Läheltä piti aikaisemminkin.
Kiintoisasti Nyberg ruotii juuri Venäjää.
Valtakuntaa muokkasi keskiajalla rajusti kaksisataavuotinen Kultainen orda, tataarien valta. He juurruttivat poliittisen ja hallintosysteemin, ”piittaamattomuuden laeista”, mutta Iivana Julman 1500-luvulla pystyttämä salainen poliisi, opritshina, oli sentään jo omaa aitovenäläistä tekoa. Mielivallan malli on kestänyt läpi Leninin Tšekan Putinin FSB:hen asti.
1700-luvun lopulla Katariina II:n neuvonantaja Grigori Potjomkin antoi vahvan neuvon: suomalaiset täytyy karkottaa kauas pitkin Venäjän äärettömyyttä. Ohjeeksi se vielä jäi, mutta Stalin veti tätä väestöpoliittista yleislinjaa hanakasti, ja samaa toteuttaa Putin Ukrainassa.
RUOTSIN SUURVALTA-AIKA, ”pitkä 1600-luku”, katkesi itse asiassa jo Pultavan tappioon 1709. Siltikin Kaarle XII, soturikuningas ilman sodan exit-strategiaa, jatkoi järjettömiä hyökkäyksiään kuolemaansa asti.
Oliko hän aikansa Putin? Koko Ruotsi oli lähellä romahtaa, ja Ison vihan vainot riehuivat valtakunnan itäosissa.
Kansainvälistä estradia oli pitkään hallinnut Venäjän, Puolan ja Ruotsin kolmiodraama. Ja Tanska alkoi väijyä Ruotsin pysyvänä vaarana ”vastarannalla”, minkä Nyberg tuo esiin hivenen katveeseen jääneenä tosiseikkana. Protestanttisia molemmat, silti toistensa perivihollisia, revansseja riitti.
Tarina huipentuu siihen, miten kahdesta tulee lopulta neljä. Tanskan ja Ruotsin rinnalle oli ajan oloon nouseva Norja ja Suomi. Melko tasalaatuista porukkaa ovat tätä nykyä.
NYBERG REKONSTRUOI ja hallitsee aikakausien konstellaatiot muutoksineen. Hän kirjoittaa luonnikkaasti, mutta väistämättä – suppean sivumäärän vuoksi – vuosisadat vierivät eteemme suorastaan pikajuoksuna.
Kun jossakin kohdin tekisi jo mieli ottaa vastaan avoimempaa pohdintaa, niin siinäkin eteen pakkautuu vuosien, nimien, kruununperimysten, sotahurmeen ja rauhantekojen ryteikköä.
Esseitä historian varrelta -alaotsikko ei aivan täytä lupaustaan. Esseen pitäisi useammin kysyä kuin vastata. Tarjolla on nyt turhan tuhtia kateederiluentoa, oppineisuuden ylistystä, onneksi varsin kirkkaan historiantajun läpäisemänä.
