Read the text in English here »
Yhdysvaltain kolme yritystä hankkia Grönlanti eroavat mittakaavaltaan ja tarkoitukseltaan. Ensimmäinen heti Alaskan hankkimisen jälkeen heijasti imperialistisia tavoitteita rajoittaa brittiläistä vaikutusvaltaa Pohjois-Amerikassa. Toinen presidentti Trumanin pyrkimys selittyy Kylmän sodan alkamisella. Kolmannelta eli presidentti Trumpin yritykseltä sen sijaan puuttuu selvä sotilaallisstrateginen logiikka.
Vilkaisu karttaan kertoo, että Grönlanti on osa läntistä pallonpuoliskoa ja Koillis-Kanadan lähinaapuri. Myös sen väestö on sukua Kanadassa ja Alaskassa asuville inuiiteille eli eskimoille (sekä tšuktšeille Beringinsalmen toisella rannalla).
Presidentti Trumpin pyrkimys liittää Grönlanti ja Kanada Yhdysvaltoihin eroaa vuosien 1867 ja 1946 yrityksistä ostaa Grönlanti. Trump ei ole ensimmäinen, joka vetoaa Monroe-doktriiniin. Hänen vaikuttimensa eivät kuitenkaan ole turvallisuuspoliittisia, vaikka hän toisin väittää. Kyseessä on Trumpille ominaislaatuisesta, idiosynkraattisesta pyrkimyksestä toteuttaa jotakin, johon hänen edeltäjänsä eivät menneinä vuosisatoina ole kyenneet — laajentaa Yhdysvaltain aluetta. The Greenland Momentiksi kutsuttu kriisi ei silti ole ohi, vaikka Trump veti takaisin uhkauksensa käyttää voimaa. Tanska on yhä varuillaan. Samalla Tanskan pääministeri Mette Fredriksenin päättäväinen toiminta näyttää varmistavan hänen sosiaalidemokraattisen puolueensa menestyksen maaliskuun lopulla järjestettävissä parlamenttivaaleissa.
Yhdysvaltain kiinnostus Grönlantiin – ja Islantiin — oli jatkoa Alaskan ostamiselle 1867. Grönlanti olisi Alaskan tavoin vahvistanut Brittiläisen Pohjois-Amerikan saartoa ja voinut edesauttaa näiden provinssien liittämistä Yhdysvaltoihin, joista vuonna 1867 muodostettiin Brittiläisen imperiumin itsehallinnollinen dominio — Kanada.
Alaska, Grönlanti ja Kanada olivat osa presidentti Andrew Johnsonin administraation sisällissodan jälkeistä imperialistista visiota Yhdysvaltain asemasta Pohjois-Amerikassa ja arktisella alueella. Tavoitteena oli myös vahvistaa Pohjois-Atlantin meriteiden puolustusta.
Samassa yhteydessä Yhdysvallat tarjoutui myös ostamaan Tanskalta sen Länsi-Intian saaret (nykyiset Yhdysvaltain Neitsytsaaret). Toisin kuin Grönlannin kohdalla maat pääsivät sopuun saariryhmän myynnistä, mutta sopimus kaatui 1868 Yhdysvaltain senaatissa. Myös toinen yritys 1902 epäonnistui. Tällä kertaa neuvotellun sopimuksen hylkäsi Tanskan parlamentin silloinen ylähuone Landstinget. Saarten osto toteutui ensimmäisen maailmansodan aikana 1916, kuin Saksan sukellusvenesodankäynti uhkasi Pohjois-Atlantin yhteyksiä. Samassa yhteydessä Yhdysvallat tunnusti Tanskan suvereniteetin Grönlantiin viittaamatta enää Islantiin.
Ulkoministeri William Sewardin neuvottelemaa Alaskan ostamista arvosteltiin ankarasti. Silti senaatti hyväksyi sen lähes yksimielisesti. Mutta kongressin vastustuksen vuoksi Seward joutui perääntymään Grönlannin kohdalla. Asiaan vaikutti myös presidentti Johnsonia vastaan nostettu viraltapanosyyte. Yhdysvallat ei lopulta tehnyt 1867 Tanskalle muodollista ehdotusta Grönlannin ja Islannin ostamisesta.
Viikinkien asutus Grönlannissa päättyi 1400-luvun alkuun mennessä. Tanska palasi saarelle kolme sataa vuotta myöhemmin ja perusti 1721 Godthåbin eli nykyisen Nuukin. Perinteisesti Grönlanti kuului Norjan kruunulle. Ruotsin luovuttua 1811 lopullisesti Suomen takaisinvaltaamisesta, Aleksanteri I lupasi Ruotsin kruunuprinssi Bernadottelle Norjan. Bernadotte tavoitteena olivat luonnolliset rajat, siksi hän tavoitteli Norjaa. Tämä toteutui 1814, jolloin lyhyen — ja Ruotsin viimeisen — sodan jälkeen syntyi Ruotsin ja Norjan Yhdistyneet kuningaskunnat. Koska ”meri erottaa mutta graniitti yhdistää”, ei Bernadotte ollut kiinnostunut ”saarista”, jolloin Färsaaret, Islanti ja Grönlanti pysyivät Tanskan siirtomaina, mikä sopi Britannialle, joka ei halunnut antaa vahvistuvalle Ruotsille jalansijaa Pohjois-Atlantilla. Samanaikaisesti Britannian hallitus torjui parlamentissa virinneen ehdotuksen saarten liitämisestä Yhdistyneeseen kuningaskuntaan.
Saksan miehitettyä 1940 Tanskan Britannia lähetti sotilaita Islantiin, jotka amerikkalaiset joukot korvasivat 1941. Yhdysvallat tunnusti Islannin itsenäisyyden välittömästi heti sen julistamisen jälkeen 1944. Amerikkalaiset vetäytyivät 1947, mutta palasivat 1951 perustettuun Keflavikin lentotukikohtaan.
Vedoten Monroe-doktriiniin Yhdysvallat vastusti Britannian ja Kanadan suunnitelmia miehittää myös Grönlanti 1940. Se lähetti sen sijaan rannikkovartiostonsa suojaaman Grönlannin länsirannikolla toimivaa alumiiniteollisuudelle tärkeää (nyttemmin hylättyä) kryoliitti kaivosta Ivittuutissa. Länsiliittoutuneet taistelivat sekä Islannissa että Grönlannissa ja myös Huippuvuorilla saksalaisia yrityksiä vastaan perustaa pohjoiseen säähavaintotukikohtia.
Vuonna 1946 presidentti Harry Truman hallinto teki Tanskalle salaisen esityksen Grönlannin ostamisesta, joka tuli julkiseksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Tarjous 100 miljoona dollaria torjuttiin. Tanskan liityttyä 1949 perustajäsenenä Natoon maat solmivat 1951 puolustussopimuksen. Tämä sallii Yhdysvalloille pysyvän sotilaallisen läsnäolon saarella mukaan luettuna Thulen lentotukikohdan perustamisen, nykyiseltä nimeltään Pituffik Space Base.
Grönlannin väestö, noin 56 000, asuu pääosin saaren etelä- ja länsirannikolla. Golfvirrasta haarautuva Länsi-Grönlannin virta vaikuttaa länsirannikon ilmastoon ja helpottaa meriliikennettä. Se mahdollistaa purjehduksen Grönlannin ja Kanadan erottavan Davisinsalmen kautta kulkevalla Luoteisväylällä.
Sen sijaan Grönlannin itärannikko on käytännössä asumaton. Tanskan koiravaljakkojoukot partioivat vaativissa olosuhteissa aluetta. 1930-luvulla Norja esitti Tanskalle aluevaatimuksen miehittäen 1931 alueen Koillis-Grönlannissa. Se nimettiin Grönlannin ensimmäisen asutuksen vuonna 980 perustaneen viikinki Erik Punaisen maaksi. Tanska vei Norjan Pysyvään kansainväliseen tuomioistuimeen, joka 1933 ratkaisi asian Tanskan hyväksi. Tuomio vahvisti Tanskan asemaa ja vastuuta koko saaren hallinasta, josta vuonna 1953 tuli Tanskan lääni (amt). Itsehallinnon Grönlanti sai 1979, jota laajennettiin 2009. Grönlanti ei kuulu EU:iin, mutta saari on Tanskan myötä osa Naton aluetta.
Miksi Grönlanti erosi EU:sta? Grönlanti liittyi Euroopan talousyhteisöön 1973 yhdessä Tanskan kanssa, huolimatta merkittävästä paikallisesta vastustuksesta – noin 70 % grönlantilaisista äänestäjistä hylkäsi EEC-jäsenyyden Tanskan vuoden 1972 kansanäänestyksessä. Saatuaan itsehallinnon 1979 Grönlanti järjesti oman kansanäänestyksensä vuonna 1982, jossa 53 % äänesti EEC:stä eroamisen puolesta. Ero virallistettiin vuoden 1985 Grönlannin sopimuksella, mikä teki Grönlannista ensimmäisen alueen, joka lähti Euroopan yhteisöistä.
Pääasiallinen syy eroamiselle oli saada takaisin suvereeni hallinta Grönlannin kalastusresursseista ja vesistä.
Eron jälkeen Grönlanti tuli EU:hun liittyväksi merentakaiseksi maaksi ja alueeksi (OCT), mikä mahdollisti sen säilyttää tullittoman pääsyn kalatuotteidensa vientiin, saada taloudellisia avustuksia ja sallia kansalaistensa vapaan liikkumisen EU:n sisällä, samalla kun se pysyi CFP:n ja EU:n tulliliiton ulkopuolella.
Venäjän kiinnostus Grönlantia kohtaan on strateginen, sillä ns. GIUK-linja (engl. GIUK gap; Greenland, Iceland, United Kingdom) on Pohjois-Atlantin ja Norjanmeren välinen kapeikko. Tosin Moskova tuki myös näkyvästi Trumpin Grönlantia koskevia vaatimuksia, joiden se arvioi hajottavan Natoa ja Euroopan unionia. Ainoa avoin kiistakysymys, jossa Venäjä ja Tanska sekä Kanada ovat osallisia, koskee merioikeudessa määriteltyjen mannerjalustojen jatkumista aina Pohjoisnavalle saakka keskisen Jäämeren vedenalaisia harjanteita pitkin.
Sen sijaan Venäjän kiinnostus Norjan Huippuvuoria kohtaan on pysyvää. Venäjä haastaa jatkuvasti Norjan suvereniteetin pienemmillä ja suuremmilla provokaatioilla. Myös Kiinalla on vuoden 1920 Pariisin Huippuvuoria koskevan sopimuksen allekirjoittajamaana oikeus harjoittaa tieteellistä toimintaa Huippuvuorilla, mitä se myös tekee.
Kiinan kiinnostus Grönlantia ja myös Islantia kohtaan on luonteeltaan toisenlaista. Pohjoinen silkkitie -aloite (Polar Silk road) 2018 kertoo Kiinan tavoitteista ”lähiarktisena alueena” (Near-Arctic State). Kiina on erityisen kiinnostunut meriliikenteestä Koillisväylällä sekä pyrkii hankkimaan maa-alueita ja perustaman tutkimusasemia. Kiinan yritys rakentaa lentokenttä Grönlantiin torjuttiin, samoin suuren maa-alueen osto Islannissa. Kiinan pyrkimykset osallistua harvinaisten maametalliesiintymien kaivostoimintaan Grönlannissa eivät ole tuottaneet tuloksia. Yhdysvaltain ja Tanskan yhteistoiminta Kiinan läsnäolon patoamisessa on tiivistä. Kiina on Grönlannille merkittävä kalatalouden vientikohde.
Entä Yhdysvaltain tarve varmistaa sotilaallinen läsnäolonsa Grönlannissa? Tärkein syy on muuttumaton. Grönlannin sijainti on eteentyönnetty tukikohta torjua napa-alueen lyhintä reittiä lentävät mannertenväliset ohjukset. Vuoden 1951 sopimus ei aseta Yhdysvaltojen toiminnan laajuudelle esteitä. Kylmän sodan aikainen läsnäolo oli massiivista, josta tunnetuin esimerkki oli kaavailtu strategisten ydinohjusten sijoittaminen syvälle mannerjään alle. Näistä jäljellä on enää Pohjois-Grönlannissa sijaitseva Pituffik Space Base (entinen Thule Air Base).
Viittaukset Trumpin hallinon esittämän Golden Dome -ohjustorjuntajärjestelmään tarpeisiin on eräs argumentti Grönlannin haltuunotolle. Se on laaja “järjestelmien järjestelmä”, jossa avaruuspohjaiset ennakkovaroitussensorit, maa- ja meritutkat, torjuntaohjukset sekä myöhemmässä vaiheessa laser- ja avaruusperustaiset torjuntakyvyt yhdistetään yhdeksi tulenkäyttöketjuksi. Grönlanti ei kuitenkaan ole tässä kriittinen. Kyseessä olisi toteutuessaan Ronald Reaganin kaavaileman Strategic Defence Intitative -avaruuspuolustuksen realisointi.