Merkittävä läntinen kirjallisuuspalkinto, ei ensimmäistäkään saksalaista
Puola on aina Puola ja Unkari on aina Unkari, oli niiden
yhteiskuntajärjestelmä mikä hyvänsä. Mutta jos Itä-Saksa lakkaa
olemasta sosialistinen, siltä menee olemassaolon oikeutus – silloin siitä
ei jää mitään jäljelle. (Max Jakobson 30.11.1988)
Kaunokirjallisuuden lukeminen tietokirjallisuuden lomassa tekee hyvää. Kustantajani
suositteli minulle Jenny Erpenbeckin kirjaa Kairos. Hänen edellinen suosituksensa oli
Pirkko Saision kirja Stalinista Suliko, johon tartuin aluksi turhan epäluuloisesti.
Luin Kairosin saksaksi. Vierastin alusta pitäen romaanin myrkyllisen alistavaa asetelmaa.
Mutta nuoren tytön ja yli viisikymppisen miehen amour fou -suhde kuvastaa tavallaan
DDR:n loppuvaiheen tuskaa. Kielen ja taitavan kerronnan vuoksi luin kirjan, vaikka sen
sadomasokistiset kohdat tökkivät. Arvasin tarinan päätyvän muurin murtumiseen.
Kirja sai 2024 International Booker Prizen, joka myönnetään Britanniassa vuosittain
parhaalle englanniksi käännetylle ja Britanniassa tai Irlannissa julkaistulle kaunokirjalliselle
teokselle. Sen sijaan Saksassa kirja ei saanut ensimmäistäkään palkintoa. Arviot
Saksassa olivat lähes kauttaaltaan huonoja. Yleisin syy oli kirjan heijastama Ostalgie, eli
DDR:n ja itäsaksalaisen elämänmuodon haikea muistelo sekä brutaalin alistamisen
sivuuttaminen. Tosin kirjailija sai myös tunnustusta. Alkuperäisdokumenttien, Stasi-arkiston
löytöjen sekä DDR:n kulttuurielämän kollaasimainen upottaminen loivat kerronnalle
dokumentaarista syvyytä.
Epäilemättä itäsaksalaisen älymystön elämä romahti, työpaikat menivät ja monet asiat
muuttuivat peruuttamattomasti. Bertolt Brecht sekä klassinen musiikki kehystävät kirjan
kerrontaa. Samoin Stasin päätös estää Wolf Biermannin paluu 1976 Kölniin tehdyn
konserttimatkan jälkeen pohdituttaa DDR:n kulttuurieliittiä. Kuka uskalsi protestoida, kuka
ei. Tarinaan kuuluu toiviomatka Moskovan, jossa pysähdytään myös rakennuksen edessä,
jossa aikoinaan sijaitsi hotelli Lux. Hitlerin Saksasta paenneet saksalaiset kommunistit
majoitettiin tähän Kominternin asuntolaan. Huomattava osa Luxin asukkaista menehtyi
Stalinin puhdistuksissa.
Max Jakobsonin visio DDR:n tulevaisuudesta vuosi ennen muurin murtumista aiheutti
tuohtumista. Silti kirja näyttää puhuttelevan myös suomalaisia lukijoita. Saksojen
yhdistyminen ei ollut Anschluss, kuten Jenny Erpenbeckin päähenkilöt sen kokevat. DDR
oli tullut tiensä päähän myös taloudellisesti. Kirjailijan sanoin alumiiniraha vaihtui oikeaan.
Muurin murruttua mielenosoittajat skandeerasivat: ”Jos D-markka tulee, me jäämme. Jos
se ei tule, me menemme sen luo!” (Kommt die D-Mark, bleiben wir. Kommt sie nicht, geh’n
wir zu ihr!)
Ruinen schaffen ohne Waffen oli väännös DDR:n mahtipontisesta iskulauseesta Frieden
schaffen ohne Waffen. Eli rauhan sijasta raunioita ja vieläpä ilman aseita. Näin siinä kävi.
Maa oli myös henkisesti konkurssissa. Jenny Erpenbeck kuvaa taitavasti ihmisten
menetyksen raskautta. Silti Ostalgia ei riitä selittämään Saksan itäisten eli uusien
osavaltioiden poliittista myöhempää kehitystä, mutta se on jo toinen juttu ja pidempi tarina.