Lue lyhennetty versio Helsingin Sanomien sivuilta »
Morten Jentoft: Finland vår utsatte nabo, Nordmenn of finner i krig och fred, Oslo 2025, Gyldendal, 304 sivua
Ensimmäinen maailmansota ei ulottunut Pohjolassa kuin Suomeen, mutta seuraavassa sodassa vain Ruotsi säästyi. Erityisesti Norja ja Suomi kokivat sodan koko voiman. Verrattuna Norjan raakaan miehitykseen Tanska selvisi lähinnä henkisin vaurioin. Silti sekä norjalaisia että tanskalaisia SS-vapaaehtoisia kaatui Saksan itärintamalla enemmän kuin kotimaan vastarintatoiminnassa.
Norjalaisen journalistin Morten Jentoftin kirja on kokoava ja asiallinen esitys kahden naapurimaan suhteista ennen sotaa, sodan aikana ja siitä miten kaikki heijastui sodan jälkeisiin suhteisiin. Kirja nostaa esille asioita, jotka Norjassa muistetaan, mutta Suomessa on paljolti unohdettu. Jentoft toimi monta vuotta Norjan yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtaja. Hän on julkaissut useita teoksia Pohjois-Norjasta Venäjän naapuruudessa. Jentoft osaa paitsi venäjää myös suomea. Hänen vaimonsa on suomalainen ja he viettävät kesänsä Itä-Uudenmaan Myrskylässä.
Kirja palauttaa mieleen myös norjalaisten Suomea kohtaan tunteman sympatian sortovuosien ajalta. Jean Sibeliuksen Eugen Schaumanin hautajaisiin säveltämä marssi In Memoriam ensiesitettiin 1910 Kristianiassa, nykyisessä Oslossa.
Petsamon liittäminen Suomeen sai Norjan Helsingin-lähettilään huolestuneena vertaamaan uutta tilannetta vakaaksi koettuun satavuotiseen rajanaapuruuteen Venäjän kanssa. Hänen Moskovasta Helsinkiin siirtynyt sotilasasiamiehensä Vidkun Quisling raportoi suomalaisten laajentumishaluista Jäämerelle.
Heimoaktivistit eivät suuntautuneet yksin itään. Yhtä lailla Suur-Suomi haaveet kohdistuivat kveeneihin Pohjois-Norjassa ja Länsipohjan suomenkieliseen väestöön, joiden äidinkielen käyttöä estettiin. Kysymys oli Norjalle arka ja lehdistö epäluuloista. Puhuttiin Suomen muodostamasta vaarasta (den finske fare). Suomen sisällissodan rasitteen vuoksi Norjan työväenpuolue, kuten ruotsalaiset puolueveljensä vierastivat valkoista Suomea. Mutta Norja tuki täysimääräisesti Suomea Ahvenanmaan kysymyksessä, kuten Jentoft toteaa ”vanhaa vihollista Ruotsia vastaan”. Suomeen syntyi viimeisenä pohjoismaana punamultahallitus 1937. Norjassa se oli tapahtunut jo Tanskan jälkeen 1935 ja vuotta ennen Ruotsia.
Talvisota sai aikaan myös Norjassa kansanliikkeen. Espanjan veteraanien Spaniakomiteen muuttui Finlandskomiteeksi. Vain kommunistilehdistö tuki Stalinia ja Kuusisen kansanhallitusta. Moskova puolestaan syytti Norjan hallitusta vapaaehtoisten aktiivisesta värväämisestä. Vapaaehtoisia ilmoittautui 1200, joista 700 osallistui taisteluihin Pohjois-Suomessa yhdessä ruotsalaisten kanssa, joiden lukumäärä oli yli 8000.
Norjan Työväenpuolueen johtajat, myöhempi pääministeri Einar Gerhardsen ja Arbeiderbladetin päätoimittaja Martin Tranmæl, vierailivat rintamalla sekä tapasivat pääministeri Rytin ja marsalkka Mannerheimin. Jentoftin mukaan vierailu, kuten talvisota yleisemminkin teki suuren vaikutuksen puolueeseen.
Norja lähetti myös kaksi kenttäsairaalaa Suomeen. Sodan päättyessä myös kolmas sairaala oli lähdössä Suomen rintamalle. Jentoftin korostaa, että kenttäsairaalat ovat jääneet Norjan historiaan. Kuin vastalahjana Mannerheim käski Saksan hyökkäyksen jälkeen lääkintäeversti Simo Brofeldtia, joka oli Juhani Ahon veljenpoika, kokoamaan suomalaisen kenttäsairaalan lähetettäväksi Norjaan. Varmemmaksi vakuudeksi Marski saapui huhtikuussa 1940 Helsingin rautatieasemalle itse saattamaan kenttäsairaalaa. Norjan vastarinnan nopean romahtamisen vuoksi kenttäsairaala ei koskaan päässyt perille. Lääkintäeversti Brofeldt ja ainoa lääkintäupseeri, joka sai Mannerheim-ristin.
Jokunen suomalainen vapaehtoinen ehti taisteluihin Norjaan ennen kuin norjalaiset kesäkuussa 1940 antautuivat Pohjois-Norjassa. Kemiin internoitiin satoja norjalaisia sotilaita, joista osa joutui tappeluun Kemin satamassa olleiden saksalaisten merimiesten kanssa. Monet palasivat Ruotsin kautta Norjaan, jotkut siirtyivät Neuvostoliiton ja Iranin kautta Englantiin tai Vladivostokin kautta Yhdysvaltoihin. Saksan miehitysvallan luvalla sekä Hjalmar Siilasvuon kirja Suomussalmen taistelut että Håkan Mörnen Ärans vinter julkaistiin norjaksi.
Liinahamarin satama tarjosi välirauhan aikana Pohjolan ainoan vapaan pääsyn valtamerelle. Sitä kautta myös kruununprinsessa Märtha ja hänen kolme lastaan joista nuorimpana nykyinen Norjan kuningas Harald, pakenivat presidentti Rooseveltin lähettämällä amerikkalaisella aluksella Yhdysvaltoihin.
Jentoft kiinnittää erityistä huomiota suomalaisten kaavailuihin korvata rintaman tuntumassa oleva Liinahamari uudella Lyngenin vuonon perukkaan Yykeänperälle (Skibotn) rakennettavalla satamalla. Niin pitkälle ei menty, mutta saksalaiset rakensivat tieyhteyden Kilpisjärvelle jatkosodan alussa ja sieltä eteenpäin Yykeänvuonolle. Brittien pommitettua Liinahamaria heinäkuun lopussa 1941 Suomi katkaisi diplomaattisuhteet. Sodan Britannia julisti Suomelle vasta 6.12.1941.
Quislingin nukkehallitus kiinnitti suurta huomiota Suomen taisteluun ja pyrki hyödyntämään Suomea värvätessään miehiä ”Norjan legioonaan”. Tosin norjalaiset vapaaehtoiset eivät koskaan päätynet Suomen rintamalle. Suomi oli laskenut läsnäolonsa tasoa Oslossa ja jättänyt pääkonsulin asianhoitajaksi. Kuten Jentoft värikkäästi kuvaa erehtyi pääkonsuli Harald Hellström kerran esiintymään yhdessä Quislingin kanssa julistamaan Suomen ja Saksan aseveljeyttä.
Tilanne Helsingissä kärjistyi, kun Suomi elokuussa 1941 kielsi Norjan lähetystöltä salakielisen viestinnän. Sen sijaan Suomi ei Saksan painostuksesta huolimatta sulkenut Norjan lähetystöä. Britannian julistettua Suomelle sodan myös Norja katkaisi diplomaattisuhteet. Lähettiläs siirtyi Tukholmaan yhdessä sotilasasiamiehensä Wilhelm Hansteenin kanssa, josta tuli Norjan pakolaishallituksen joukkojen komentaja.
Suhteita hiersi erityisesti Suomen kieltäytyminen hyväksymästä Ruotsia Norjan etujen valvojaksi Helsingissä. Saksa olisi voinut tulkita tämän Norjan Lontoossa olevan pakolaishallituksen tunnustamiseksi. Mutta pakolaishallitus ja erityisesti sen ulkoministeri Tryggve Lie, myöhempi YK:n ensimmäinen pääsihteeri, ei antanut periksi. Hän totesi Suomen Washingtonin-lähettiläälle Hjalmar Procopéelle, että tämä on ”paha juttu” (en stygg sak) ja voi johtaa lehdistökampanjaan. Lopulta Suomi myöntyi 1943, mutta Ruotsi ei halunnut julkistaa asiaa. Toinen asia, joka kiristi suhteita, oli norjalaisten työvelvollisten lähettäminen Saksan organisaatio Todtin metsätöihin Ivaloon, jota amerikkalaiset luonnehtivat orjatyövoiman käytöksi.
Norjan pakolaishallitus halusi syksyllä 1944 avata lähetystön Helsingissä. Britannia tuki mutta Neuvostoliitto vastusti. Samaan aikaan Molotov vaati Norjaa luovuttamaan Karhusaaret ja suostumaan Huippuvuorten yhteishallintoon. Ulkoministeri Molotov torjui niin ikään Norjan pyrkimyksen lähettää edustajansa valvontakomissioon. Perustelu oli mielenkiintoinen. Norja ei ollut julistanut Suomelle sotaa. Tämä oli Molotovin mukaan myös syy sille, ettei Yhdysvallat ollut mukana Valvontakomissiossa. Norja sai luvan avata lähetystön toukokuussa 1945, mutta Ždanov ei hyväksynyt Norjan ensimmäistä lähettiläsehdokasta ilmoittaen, ettei tällä olisi asiaa Valvontakomissioon. Norjan lähettiläs saapui Helsinkiin heinäkuun lopussa 1945, ja Suomen lähettiläs Päiviö Tarjanne aloitti Oslossa joulukuussa.
Saksan antautumisen jälkeinen tilanne Norjassa oli sekava. Maassa oli 300 000 saksalaista sotilasta ja kymmeniä tuhansia venäläisiä sotavankeja. Saksan ottamia suomalaisia sotavankeja oli 81, jotka Suomen lipun liehuessa osallistuivat 17.5.1945 Norjan kansallispäivän paraatiin. Heidän lisäkseen Norjaan oli kulkeutunut satoja suomalaisia naisia Saksan joukkojen mukana. Heihin suhtauduttiin yhtä nuivan vihamielisesti kuin omiin saksalaisten kanssa seurustelleisiin ”saksalaisten hempukoihin” (tysketøser). Oma tarinansa on Saksan puolelle loikanneiden suomalaisten SS-miesten kohtelu. Heidät suljetiin Oslon Akershusin linnoituksen vankilaan, jossa heistä kaksi määrättiin kuolemaantuomitun Vidkun Quislingin sellipalvelijoiksi. Tehtäviin kuului myös yöastian tyhjentäminen.
Kirjan inhimillinen tarina on kertomus norjalaisen insinöörin ja reserviupseerin Torgeir Dahlin avioliitosta viipurilaisen Elisabeth Hallin kanssa ja hänen tiestään talvisodan vapaaehtoisesta vänrikistä jatkosodan luutnantiksi Syvärille. Norjan katkaistua suhteet Suomeen luutnantti Dahl haluaa erota Suomen armeijan palveluksesta. 17. divisioonan komentaja jääkärieversti Aarne Snellman, J.V. Snellmanin pojanpoika, ei tätä hyväksy ja heittää Dahliin putkaan. Lopulta Dahl lähetetään Mikkeliin, jossa hän tapaa Mannerheimin. Dahl saa eron Suomen armeijasta ja palaa siviilityöhönsä Strömbergin tehtaille Helsinkiin. Perhe muuttaa Ruotsiin 1944. Vasta 1957 Suomi muistaa Dahlia, jolle myönnetään Suomen Leijonan 1.lk:n ritarimerkki.