Jussi Pekkarinen: Kävin ja kuulin 2.Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1933–1945. Otava 2025, 371 sivua.
ULKOMINISTERIÖN arkiston tutkijan Jussi Pekkarisen suurtyön jatko-osa lähettiläiden raportoinnista ulottuu sotaan asti. Etenkin Venäjää koskevat havainnot ovat yhä mielenkiintoisia, samoin kysymys siitä, kuka johtaa ulkopolitiikkaa. Kirja on huolellista työtä, mutta luettelo keskeisistä henkilöistä olisi lisännyt luettavuutta.
Kivimäen hallitus vahvisti 1935 Suomen ulkopolitiikan ”Pohjoismaisen suuntauksen”. Lähettiläänä Tukholmassa J. K. Paasikivi seurasi keskusteluja, jotka saivat hänet pohtimaan Suomen itsenäisyyden merkitystä Ruotsille. ”Suomen itsenäisyys on kyllä Ruotsille hyvä ja suotava tosiasia, mutta ei heidän mielestään elinkysymys – vitaalinen kysymys”, Paasikivi päätteli. Suomi-myönteiset korostivat hänelle, että Venäjä oli Ruotsille Tornionjoella hyvä naapuri yli sata vuotta.
Suomen asemasta Paasikivi totesi, että ”tosi ’suomettarelainen’ politiikka, jota [ulkoministeri] Holsti ja hallitus noudattaa Sovjetti-Wenäjään on hyvä ja oikea. Saksa on hätävara. Pohjoismaista suuntausta oli edistettävä kaikin voimin”.
Mielenkiintoinen huomio on Paasikiven näköharhaksi luonnehtima ruotsalainen olettamus, että vaara uhkasi Saksasta, ei Venäjältä. ”Jos asia on näin onnellisesti, vastaisi se täydellisesti meidän etujamme ja toiveitamme”, Paasikivi kirjoitti. Hän lainaa kuitenkin hyväksyvästi Moskovan-lähettiläs Aarno Yrjö-Koskista: ”Neuvostoliitto edustaa maailmaa, joka perusolettamukseltaan on sovittamattomassa vastakohta-suhteessa kaikkiin muihin ja jonka suostumus kosketukseen tämän toisen maailman kanssa on johtunut yksinomaan poliittisista tarkoituksenmukaisuuslaskelmista omien valtapyynteittensä edistämiseksi.” Siksi Venäjän vaaran aliarvioiminen oli Paasikivestä ”omiaan tekemään yhteistoimintaa puolustusalalla (Ruotsin kanssa) monimutkaisemmaksi”. Pietarin pääkonsulina toimineen Paavo Pajulan mukaan bolševikit olivat epäluotettava sopimuskumppani, oli kysymys minkälaisesta sopimuksesta tahansa.
Keskustelusta ulkoministeri Erkon kanssa Paasikivi toteaa, että ”kaikki mikä heikentää Wenäjää on meille eduksi. Siis jos Ukraina siitä saataisiin eroamaan, niin se olisi meillekin hyvä”. Paasikiven mukaan Euroopalla oli kaksi pahaa vaihtoehtoa: bolševisoituminen tai Saksan ylivalta. Saksa oli niistä pienempi paha eikä välejä siihen saanut pilata. Silti Paasikivi korosti jo Tukholmassa, ettei Saksaan voinut luottaa: siellä oli menty äärimmäisyydestä toiseen – vuodesta 1918 Hitleriin. Pekkarinen lainaa Tuomo Polvisen elämäkertaa, jossa Paasikivi kirjaa Moskovassa: ”Teen kaikkeni hyvien välien ylläpitämiseksi Neuvostoliton kanssa. Mutta jos me tämän valtakunnan intressipiiriin jäämme, on se meille kuolema.”
TIEDOT Neuvostoliiton ja Britannian neuvotteluista sähköistivät valppaat lähettiläät. Lontoossa G. A. Gripenberg toteaa ulkoministeriössä (FCO) kesäkuun lopulla 1939, ettei Suomi pelännyt mitään yhtä paljon kuin Neuvostoliiton ”takuuta”. Keskustelu FCO:ssa kärjistyi brittidiplomaatin toteamukseen: ”You would prefer a German protectorate to a Russian protectorate?”, mihin Gripenberg vastasi, ettei Suomi alistuisi minkäänlaisen protektoraattiin. Hän korosti skandinaavista yhteistyötä ja lisäsi: ”Meidän asemamme ei ole sama kuin Viron tai Latvian, me olemme kaukana Saksasta.”
Vastapuoli myönsi tämän. Paasikivi, Gripenberg ja Hjalmar Procopé Washingtonissa olivat yhtä mieltä tilanteesta. Paasikiven sanoin: ”Me emme tarvitse Wenäjän takuita, vaan takuita Wenäjää vastaan.”
Rudolf Holsti sai heinäkuussa 1939 Genevessä dokumentin, joka ennakoi Saksan ja Neuvostoliiton salaisen lisäpöytäkirjan. Berliinin lähettiläs Aarne Wuorimaa taas välitti tiedon, että sota alkaa
1.9. Moskovan va. asiainhoitaja K. G. Idman ja everstiluutnantti U. A. Käkönen hakeutuivat Gorki-puistoon 24.8.1939 kuuntelemaan virallista sananselitystä. Käkösen muistelmien mukaan idiomaattista venäjää puhuneella Idmanilla oli proletaarin lippalakki ja hän esitti muiden kuulijoiden tavoin kysymyksiä agitaattorille. Viesti oli selvä: Saksa oli nyt ystävä.
Presidentti Roosevelt kutsui 28.8.1939 Procopén luokseen ja kertoi USA:n saaneen Turkin kautta tiedon, että Venäjä ja Saksa olivat jakaneet Itä-Euroopan etupiireihin. Venäjä on saanut vapaat kädet Suomessa ja Baltiassa. Procopé ei välittänyt Rooseveltin viestiä sähköisesti tai puhelimitse vaan turvautui lentopostiin. Raportti tavoitti ulkoministeriön vasta 21.9. Procopé ei ilmeisesti uskonut
presidenttiä, vaan yritti tarkistaa tiedon vielä State Departmentista. Kauko Rumpusen Tiede ja Ase -lehdessä vuonna 2000 julkaiseman tutkimuksen mukaan lähde oli saksalainen diplomaatti Hans
von Herwarth, joka oli kertonut asian Charles Bohlenille Yhdysvaltojen Moskovan-suurlähetystössä. Harri Holmakin kuuli Pariisissa 23.8. USA:n suurlähettiläältä, että Moskovassa oli puhuttu myös Suomesta. Holma välitti tiedon puhelinsanomana ja raportti tuli 31.8. Ritarikadulle.
PEKKARINEN ei jaa ulkoministeriön historiaa kirjoittaneiden Juhani Paasivirran ja Jukka Nevakiven kritiikkiä ministeriöstä. Nevakiven mukaan ”maan poliittinen johto joutui toimimaan ilman luotettavaa informaatioita, lopulta henkilökohtaisesti ratkaisuista määräävän uuden ulkoministerin (Eljas) Erkon tahdon varassa”. Pekkarisen mielestä ”lähettiläiden selostukset asemamaistaan ja kansainvälisen politiikan kiemuroista ovat paljon korkealuokkaisempia kuin Paasivirta ja Nevakivi esittävät”.
Raportoinnin ongelma oli enemmän ministeriössä. Salaisen lisäpöytäkirjan sisältö saatiin Suomeen, mutta sitä ei onnistuttu seulomaan muusta tietotulvasta. Mannerheim ja Paasikivi eivät arvostaneet Rudolf Holstia tai hänen seuraajaansa Erkkoa. Molempia pidettiin omavaltaisina ja itsetietoisina. Mutta Paasikiven sanoin ”Erkko on parempi kuin Holsti, on selvempi”.
Tokioon nimitetty Idman oli Paasikiven luona Tukholmassa syyskuun lopussa 1939. Hän oli tyytymätön ulkoasioiden hoitoon. Hänestä pääministeri A. K. Cajander ei ymmärtänyt niistä mitään ja kysyi neuvoja K. J. Ståhlbergiltä, joka oli ”hirmuinen Saksan vihamies”. Erkolla taas ei ollut aikaa miettiä asioita ja hän luuli liikoja itsestään. Paasikiven mukaan presidentti Kyösti Kalliokaan ei ollut tehtäviensä tasalla ulkopolitiikassa ja turvautui Holstiin.
Gripenberg valitti heinäkuussa 1939, ettei hän saanut ohjeita siitä, miten Britannian ja Neuvostoliiton neuvotteluihin piti suhtautua. Lisäten: ”[–] luultavasti tämä johtuu siitä, ettei Erkolla ole tarpeeksi aikaa – ja huonot virkamiehet.”
KUKAAN sotaa edeltäneistä Suomen presidenteistä ei ilmeisesti ollut erityisen kiinnostunut ulkoasioista ja he delegoivat ne ulkoministereille. Vasta Risto Ryti paneutui ulkopolitiikkaan. Toisin kuin aiemmin, sodassa ja pitkään sodan jälkeen ulkopolitiikka oli elämän ja kuoleman kysymys, jonka viime käden päätäntävalta ja vastuu oli pakko ottaa korkeimmalle johdolle.
Ulkopolitiikan johtaminen ei riipu vain perustuslain määräyksistä, vaan myös persoonallisuuksista ja ulkopolitiikan johdon ottaneen henkilön painoarvosta. Mauno Koiviston seuraaja ulkopolitiikan johtajana oli pääministeri Paavo Lipponen.
RENÉ NYBERG
Suurlähettiläs (eläkkeellä)
