Kuka johtaa ulkopolitiikkaa?

31.3.2025

Jussi Pekkarinen: Kävin ja kuulin 2, Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1933–1945, Otava 2025, 371 s

Ulkoministeriön arkiston tutkijan Jussi Pekkarisen suurtyön jatko-osa lähettiläiden raportoinnista ulottuu aina sotaan asti. Erityisesti Venäjää koskevat havainnot ovat yhä mielenkiintoisia. Samoin kysymys oliko Suomen itsenäisyys Ruotsille vitaali intressi? Miten Helsinki pääsi selville Molotov-Ribbentropin sopimuksen salaisesta pöytäkirjasta? Ja lopuksi kuka johtaa ulkopolitiikkaa? Kirja on huolellista työtä, mutta luettelo kirjan keskeisistä henkilöistä olisi lisännyt sen luettavuutta. 

Mannerheim ja Paasikivi kehittivät Suomen ulkopolitiikan ”Pohjoismaisen suuntauksen”, jonka Kivimäen hallitus 1935 vahvisti. Mannerheimin mukaan den svenska orienteringen oli ainoa mahdollinen. Lähettiläänä Tukholmassa Paasikivi noteeraa parikin keskustelua, jotka saavat hänet pohtimaan Suomen itsenäisyyden merkitystä Ruotsille. ”Suomen itsenäisyys on kyllä Ruotsille hyvä ja suotava tosiasia, mutta ei heidän mielestään elinkysymys – vitaalinen kysymys.” Myönteisesti Suomeen” suhtautuvat henkilöt, mm. eräs kenraali, korostivat Paasikivelle, että Venäjä Tornionjoella oli yli sata vuotta hyvä naapuri Ruotsille.

Jo Paasikiven edeltäjä Rafael Erich oli pohtinut samaa. Taustalla oli Suomen kielitaistelu ja huoli ”ruotsalaisuuden vaikutuksen häviämisestä” Suomessa. Kuuma kysymys oli Helsingin Yliopiston ruotsinkielisen opetuksen järjestely, asia, jotta tuskin kukaan enää muistaa. Paasikiven mukaan se on järjestettävää niin, ettei ”1935 hyväksytyn Suomen ulkopolitiikan Pohjoismaisen suuntauksen edellytyksiä pahemmin rikota.” Paasikiven mukaan mieliala Suomea kohtaan on nykyään suosiollinen. ”Koetin kääntää huomiota tärkeyteen ymmärtää ja tuntea suomenkielisen suuren enemmistön oloja.”

Sekä Paasikivi että ulkoministeri Eljas Erkko suhtautuivat kriittisesti Ruotsin ulkoministeri Richard Sandleriin, joka joutui eroamaan joulukuussa 1939 kannatettuaan aktiivisempaa tukea Suomelle. Paasikiven mukaan Sandler puhuu usein liian epäselvästi. Presidentti Kallion sanoin “Sandler on salakähmäinen.” Erkon mukaan Sandlerin kanssa on vaikea saada syntymään oikeaa keskustelua – vain kantojen konstateeraamista. Nähtävästi hän pelkää ryhtyä ainakin virallisten edustajien kanssa avonaisen ja avomieliseen keskusteluun ja neuvotteluun asioista. Ruotsalaisissa lehdissä Sandlerin puheita luonnehditaan ”oudoiksi” (konstifik). Sen sijaan kabinettisihteeri Erik Bohemanin kanssa saattoi Paasikiven mukaan puhua ”avonaisesti ja suorasti”.

Pohtiessaan Suomen asemaa Paasikivi toteaa, että se ”tosi ’suomettarelainen’ politiikka, jota Holsti ja hallitus noudattaa Sovjetti-Wenäjään on hyvä ja oikea. Saksa on hätävara. Pohjoismaista suuntausta oli edistettävä kaikin voimin.”

Mielenkiintoinen huomio on Paasikiven näköharhaksi luonnehtima ruotsalainen olettamus, että vaara uhkaa Saksan ei Venäjän puolelta. – ”Jos asia on näin onnellisesti, vastaisi se täydellisesti meidän etujamme ja toiveitamme. Paasikivi lainaa kuitenkin hyväksyen Moskovan lähettiläästä Aarno Yrjö-Koskista: ”Neuvostoliitto edustaa maailmaa, joka perusolettamukseltaan on sovittamattomassa vastakohtasuhteessa kaikkiin muihin ja jonka suostumus kosketukseen tämän toisen maailman kanssa on johtunut yksinomaan poliittisista tarkoituksenmukaisuuslaskelmista omien valtapyynteittensä edistämiseksi.” Siksi Venäjän vaaran aliarvioiminen on Paasikiven mukaan ”omiaan tekemään yhteistoimintaa puolustusalalla (Ruotsin kanssa) monimutkaisemmaksi.” Pietarin pääkonsuli Paavo Pajulan mukaan bolsevikit ovat epäluotettava sopimuskumppani, olkoon kysymys minkälaisesta sopimuksesta tahansa.

Keskustelusta ulkoministeri Erkon kanssa Tukholmassa Paasikivi toteaa hyväksyvästi, että ”kaikki mikä heikentää Wenäjää on meille eduksi. Siis jos Ukraina siitä saataisiin eroamaan, niin se olisi meillekin hyvä.”

Paasikiven mukaan Euroopalla on ”kaksi pahaa vaihtoehtoa — Euroopan bolsevisoituminen tai Saksan ylivalta”. Mutta kuten Paasikivi myöhemminkin lähettiläänä Moskovassa katsoo, on ”Saksa pienempi paha kuin Neuvostoliitto.”

Silti Paasikivi korosti jo Tukholmassa, ettei Saksaan voi luottaa. Menee äkkiä toisesta äärimmäisyydestä toiseen — vuodesta 1918 Hitleriin. Mutta välejä Saksaan ei saa pilata. Pekkarinen lainaa Polvisen elämäkertaa, jossa Paasikivi kirjaa Moskovassa: ”Teen kaikkeni hyvien välien ylläpitämiseksi Neuvostoliton kanssa. Mutta jos me tämän valtakunnan intressipiiriin jäämme, on se meille kuolema.”

Neuvottelut Suomen päiden yli

Tiedot Britannian ja Neuvostoliiton välisistä neuvotteluista sähköistävät valppaat lähettiläät. Lontoossa G.A. Gripenberg toteaa ulkoministeriössä (FCO) kesäkuun lopulla 1939, ettei Suomi pelännyt mitään yhtä paljon kuin Neuvostoliiton ”takuuta”. Suomen hallitus haluaa päinvastoin takuun Neuvostoliittoa vastaan.

Kesäkuun alussa 1939 Paasikivi oli kirjannut, että ”Neuvosto-Wenäjä vaatii päästä takaamaan mm. Suomen itsenäisyyden Saksan hyökkäystä vastaan. Tämä on todella arveluttava asia.”

Keskustelu FCO:ssa kärjistyi brittidiplomaatin toteamukseen: ”You would prefer to a German protectorate to a Russian protectorate?”, mihin Gripenberg, ettei Suomi tule alistumaan minkäänlaisen protektoraattiin. Hän korosti läheistä yhteistyötä Skandinavian kanssa. Gripenberg lisäsi. ”Meidän asemamme ei ole sama kuin Viron tai Latvian, me olemme kaukana Saksasta.” Vastapuoli myönsi, ettei Suomi ole samassa asemassa kuin Viro ja Latvia.

Varsovassa K.G. Idman vastasi 1934 Puolan ulkoministeri Jozef Beckille terävästi, miksei Suomi ole valmis liittymään kollektiiviseen avuantosopimukseen. Raportissaan Idman totea, että tuskin koskaan Baltian maat ovat tuntuneet niin heikoilta. ”Meidän on tarkoin harkittava ennen kuin annamme kansainvälisissä sopimuksissa rinnastaa itsemme Baltian maihin ja yhdessä niiden kanssa otamme vastaan vakuutuksia, jotka muka tarkoittavat itsenäisyytemme turvaamista, mutta jotka itse asiassa voidaan antaa aivan toisia päämääriä varten.

Riiassa Eduard Palin arvioi Baltian maiden erisuuntaisuutta toteamalla, että Liettua on jyrkässä vastakohtaisuudessa sekä Puolaan että Saksaan, sen sijaan Neuvostoliitto koetaan ystäväksi. Latviassa yhtä suuri viha kohdistuu sekä Saksaan että Neuvostoliittoon. Virossa vihataan Neuvostoliittoa, mutta suhteet Puolaan ovat hyvät. Syksyllä 1939 suomalaiset eivät ymmärtäneet Viron johtoa, joka katsoi, että Neuvostoliitto oli pienempi paha kuin Saksa.

Tilanne ennen Molotov-Ribbentrop-sopimusta

Keskeiset lähettiläät Paasikivi, Gripenberg ja Procopé Washingtonissa olivat yhtä mieltä tilanteesta. Paasikiven sanoin ”Me emme tarvitse Wenäjän takuita, vaan takuita Wenäjää vastaan.”

Ulkoministeri Rudolf Holsti sai heinäkuussa 1939 Genevessä dokumentin, joka ennakoi Saksan ja Neuvostoliiton salaisen lisäpöytäkirjan. Berliinin lähettiläs Aarne Wuorimaa puolestaan välitti tiedon, että sota alkaa 1.9.

Moskovan va. asiainhoitaja K.G. Idman ja everstiluutnantti U.A. Käkönen hakeutuivat Gorki-puistoon 24.8.1939 kuuntelemaan virallista sananselitystä. Kuten Käkönen muistelmissaan kertoo, idiomaattista venäjää puhuva Idmanilla oli päässään proletaarin lippalakki ja hän esitti muiden kuulijoiden tavoin kysymyksiä agitaattorille. Viesti oli selvä: Saksa oli nyt ystävä.

Presidentti Roosevelt 28.8.1939 kutsui Hjalmar Procopén luokseen ja kertoi Yhdysvaltain saaneen Turkin kautta tiedon, että Venäjä ja Saksa olivat jakaneet keskenään etupiirit Itä-Euroopassa. Venäjä on saanut vapaat kädet Suomen ja Baltian maiden suhteen. Sen sijan, että lähettiläs olisi välittänyt Rooseveltin viestin sähköisesti tai puhelimitse Procopé turvautui lentopostiin. Raportti tavoitti ulkoministeriön 21.9. Procopé ei ilmeisesti uskonut presidenttiä, vaan yritti tarkistaa tiedon vielä State Departementista. Kauko Rumpusen Tiede- ja Ase lehdessä vuonna 2000 julkaiseman tutkimuksen mukaan tietolähde oli saksalainen diplomaatti Hans von Herwarth, joka oli kertonut asian Charles Bohlenille Yhdysvaltain Moskovan-suurlähetystössä. (Herwarth toimitti läpi sodan tietoja länsivalloille ja toimi sodan jälkeen CIA:ssa sekä myöhemmin Saksan tiedustelupalvelu BND:ssä.)

Myös Harri Holma kuuli Pariisissa 23.8. Yhdysvaltain suurlähettiläs William Bullitilta, että Moskovassa oli puhuttu myös Suomesta. Holma välitti tiedon puhelinsanomana ja raportti saapui 31.8. Ritarikadulle.

Jussi Pekkarinen ei hyväksy Ulkoministeriön historiaa kirjoittaneiden Juhani Paasivirran ja Jukka Nevakiven kritiikkiä Ritarikadusta. Nevakiven mukaan ”maan poliittinen johto joutui toimimaan ilman luotettavaa informaatioita, lopulta henkilökohtaisesti ratkaisuista määräävän uuden ulkoministerin Erkon tahdon varassa.”

Jussi Pekkarisen mielestä ”lähettiläiden selostukset asemamaistaan ja kansainvälisen politiikan kiemuroista ovat paljon korkealuokkaisempia kuin mitä Paasivirta ja Nevakivi esittävät”. Pekkarisen mukaan raportoinnin ongelma olikin enemmän ministeriössä. Se kiteytyy edustustojen välittämässä informaatiossa Molotov-Ribbentrop sopimuksesta. Salaisen lisäpöytäkirjan sisältö saatiin Suomeen, mutta sitä ei onnistuttu seulomaan samanaikaisesta tietotulvasta. Lisättäköön, että Saksan lähettiläs Wipert von Blücher kielsi kategorisesti 29.8. ulkoministeri Erkolle salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon.

Saksan liittolaisista

Lähettiläiden raportit Saksan liittolaismaista välittävät värikkään kuvaan sodan ajan todellisuudesta. Roomasta Onni Talas kuvaa huhtikuussa 1941 pettyneitä odotuksia. ”Kaikki olivat odottaneet lyhyttä, voitokasta sotaa. ”Siksi ei ole oikein, kun kuulee sanottavan, että Italian kansa ei halunnut sotaa. Kansa ei halunnut pitkää sotaa.” Mielenkiintoinen lisäys Italian sotilaalliseen katastrofiin oli Iraniin lähettilään huomio, että Suomi oli osasyyllinen Italian vaikeuksiin. ”Ilman suomalaisten antamaa esimerkkiä kreikkalaiset eivät olisi uskaltaneet ryhtyä sotaan.”

Myös Rooman katukuva kiinnitti Vatikaanin lähettilään Harri Holman huomiota. Toisin kuin Berliinissä (tai Helsingissä), jossa kaikki asevelvollisikäiset ovat asepuvuissa, niin Rooman kaduilla ja kahviloissa istuu joukoittain nuoria miehiä, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä sodan kanssa. Saksan va. asiainhoitaja ruhtinas Otto v Bismarck (pojanpoika) valitti Talakselle ”Italian laimeaa osallistumista Akselin käymän sotaan.” (Ukrainan sodan yhteydessä amerikkalaiset ovat kiinnittänet vastaavaan ilmiöön huomiota Kiovassa. Myöskään Moskovasta tai Pietarista ei nuoria miehiä ole viety armeijaan.) 

Italian antauduttua kesäkuussa 1944 Holma toteaa, että roomalaiset pelastuivat kuin koira veräjästä. ”Lisään tosin, että heitä itseään jo selvästi alkaa ällöttää tosiasia, että heidän Ikuisen Roomansa kaduilla nyt liikkuu enemmän kolmen maanosan värillisiä alkuasukkaita kuin konsanaan Rooman klassillisissa triumfisaattueissa.”

Unkari oli Sakan halukas ja Romania epäröivä liittolainen. Molempien armeijat tuhoutuivat lopulta taisteluissa itärintamalla. Erityisesti Romanian tappiot olivat valtavia. Budapestin lähettilään Aarne Wuorimaan mukaan ”Romanian tappiot ilahduttivat Unkaria. Budapestin viha romanialaisia kohtaan yhdisti Unkaria.”

Kuka johta ulkopolitiikkaa?

Sen enempää Mannerheim kuin Paasikivi eivät olleet tyytyväisiä ulkoministeri Holstiin tai hänen seuraajaansa Erkkoon. Molempia pidettiin omavaltaisina ja itsetietoisina. Mutta Paasikiven sanoin ”Erkko on parempi kuin Holsti, on selvempi.”

Tokioon nimitetty K.G. Idman oli Paasikiven luona Tukholmassa syyskuun lopussa 1939. Hän oli tyytymätön ulkoasioiden hoitoon. Idmanin mukaan pääministeri A.K. Cajander ei niistä ymmärrä mitään. Hän kysyy neuvoa Ståhlbergiltä, joka on ”hirmuinen Saksan vihamies”. ”Erkko on intresseerattu ulkoasioista, mutta hän on poikanen eikä hänellä ole aikaa miettiä asioita, ja hän luulee myös aina itse ymmärtävänsä asiat hyvin.” Näkökohta, johon Paasikivi yhtyy. ”Eikä Erkon kanssa koskaan saa aikaan perinpohjaisemmin keskustelua toimeen.” Paasikiven mukaan presidentti Kallio ei ole tehtäviensä tasalla ulkopolitiikassa. Hän tiedosti tämän ja turvautui Holstiin.

Paasikiven mukaan Ritankadulla pitäisi tehdä suursiivous:

Ministerin pitäisi kokonaan luopua pienistä asioista ja ottaa vastaan lähettiläitä määräpäivänä kuten Sandler. Ulkoministerillä ei ole aika miettiä, vaikka hänen ei pitäisi mitään muuta tehdä kuin miettiä. Paasikiven mukaan Erkolla ei ole aikaa ajatella ja keskustella. Kokeneen harkitsevan diplomaatin pitäisi ajatella ulkoministerin puolesta, ettei tämä tee tyhmyyksiä.

Jo Gripenberg, jota Paasikiven suuresti arvosti, valitti heinäkuussa 1939, ettei hän saanut ohjeita, miten Britannian ja Neuvostoliiton neuvotteluihin pitäisi suhtautua. Lisäten, että ”luultavasti tämä johtuu siitä, ettei Erkolla ole tarpeeksi aikaa – ja huonot virkamiehet.”

On ilmeistä, ettei kukaan Suomen sotaa edeltäneistä presidenteistä ollut erityisen kiinnostunut ulkoasioista. Vasta Risto Ryti presidenttinä paneutui ulkopolitiikkaan. Edeltäjät olivat delegoineet sen ulkoministereille. Kansainvälinen tilanne oli sodan sytyttyä toinen. Toisin kuin aiemmin, sodassa ja pitkään sodan jälkeen ulkopolitiikka oli elämän ja kuoleman kysymys, jonka viime käden päätäntävalta ja vastuu oli pakko ottaa valtion korkeimmalle johdolle. Silti ulkopolitiikan johtaminen ei riipu yksin perustuslain määräyksistä, vaan persoonallisuuksista ja ulkopolitiikan johdon ottaneen henkilön painoarvosta – gravitaksesta. Mauno Koiviston seuraaja ulkopolitiikan johtajana oli pääministeri Paavo Lipponen.