”Passi on ihmisen jaloin osa. Se ei synny yhtä helposti kuin ihminen. Ihminen
voi syntyä missä vain, mitä kevytmielisimmällä tavalla ja ilman järkevää syytä,
mutta passi ei koskaan. Siksi se myös tunnustetaan, jos se on hyvä, kun taas
ihminen saa olla kuinka hyvä tahansa eikä häntä silti tunnusteta.”
(Bertolt Brecht 1940–41)
Passit ja viisumit olivat konsulin tärkein työkenttä. Moskovan aikaisen esimieheni Klaus
Törnuddin poismeno palautti mieleeni erään inhimillisen tragedian. Luokseni tuli nuori
suomalainen nainen pienen poikavauvan kanssa. Hän oli aikoinaan tullut Moskovaan
Törnuddin perheen apulaiseksi. Sittemmin hän oli mennyt naimisiin paikallisen
taksiautoilijan kanssa ja saanut lapsen. Avioliitto oli onneton. Mies oli väkivaltainen, ja äiti
halusi muuttaa poikansa kanssa Suomeen. Jotain oli tehtävä. Konsulina lisäsin äidin
passiin lapsen nimen, varasin Helsingin yöjunasta paikan, otin lähetystön kleinbussin ja
haimme yhdessä äidin tavarat heidän asunnostaan ja vein äidin ja pojan Leningradin
asemalle.
Viisumiliikenne oli 1970-luvulla verkkaista. Erään huolta herättäneen kategorian
muodostivat Moskovan Patrice Lumumban yliopiston miesopiskelijat, jotka lomakausina
pyrkivät Suomeen. He olivat pääsääntöisesti varattomia, mutta löysivät usein suomalaisen
naisystävän. Asetelma ei ollut ongelmaton. Kävin pariinkin kertaan Helsingissä
tapaamassa Sisäministeriön ulkomaalaistoimiston päällikkö Eila Kännöä. Kehitimme
yhdessä menetelmän, jolla halusimme varmistaa, että viisumin saaneella on riittävästi
varoja Suomen matkaa varten. Viisumit olivat tuohon aikaan passiin iskettäviä leimoja.
Joten lisäsimme kynällä viisumileimaan sen dollarimäärän, jonka hakija meille esitti
todistuksena varallisuudestaan, ja joka rajalla tarkistettiin. Tällä me estimme sen, että
sama dollarimäärä kiersi viisumihakijalta toiselle.