14.7.2020 René Nyberg
Miksi Ranskan tiedustelua koskeva viisikymmentä osainen sarja on tavoittanut katsojat myös Suomessa? Ranska ja sen tiedustelupalvelu tuntuu aiheena kovin kaukaiselta. Se saattaa tuoda mieleen Alfred Dreyfussin tapauksen, jossa syytön mies joutui viime vuosisadan vaihteessa Pirunsaarelle tuomittuna vakoilusta Saksalle. Tai Seppo Tiitisen muistelmat lukenut muistaa oudon tapauksen 1970-luvun Helsingistä, jossa eräs suomalainen historioitsija sai maanpetostuomion, ja pari ranskalaista diplomaattia sai lähteä.
Ranskalla on pieni, mutta moderni ydinpelote ja lentotukialusosasto. Sillä on kyky ja halu tarvittaessa projisoida ja käyttää sotilaallista voimaa etujensa puolustamiseksi. Viisi tuntia Ranskan presidentin päätöksestä ranskalaiset erikoisjoukot olivat ilmassa sen jälkeen, kun terroristit olivat kaapanneet vallan Malissa vuonna 2013. Vastaavaan kykenevät vain Israel ja Britannia, sekä Venäjä, mutta ei esimerkiksi Saksa, jonka asevoimia voidaan käyttää vain liitopäivien päätöksellä. Tunnetusti myös Yhdysvallat osaa käyttää voimaansa. Strateginen kulttuuri on vahvan valtion edellytys, ja se vaatii puolestaan toimivaa tiedustelua.
Tiedustelumaailman kuvaaminen ei suinkaan ole uutta. Vakoilu on aina kiehtonut lukijoita ja katselijoita. Neuvostoliitossa kulttielokuvaksi noussut sarja Kevään seitsemäntoista hetkeä vuodelta 1973 kertoo neuvostovakoojasta, joka tunkeutui Hitlerin-Saksan turvallisuuspalveluun. Elokuva sai koulupoika Vladimir Putinin pyrkimään KGB:n palvelukseen. Häntä kehotetiin isällisesti käymään koulunsa loppuun ja sitten opiskelemaan lakia yliopistossa, minkä hän teki. John le Carrén hahmot lienevät kylmän sodan vakoilumaailman parhaita kuvauksia. Tiedustelumaailman fantasioita kuvaavan uusimman James Bondin odotettu ensi-ilta lykkääntyi koronan takia lokakuulle.
Le Bureau on epäilemättä genrensä paras, mikä selittää myös sen poikkeuksellisen suosion maailmalla. Me emme ehkä riittävästi arvosta sitä, että elokuvat tekstitetään Suomessa, niitä ei jälkiäänitetä tai vuoropuhelua selosteta. Tämä aitouslisä sekä YLEn tekstityksen tasokkuus nostaa Le Bureaun arvoa.
Kertomus Ranskan ulkomaantiedustelun DGSE:n agenttien arjesta on nimenomaan sitä. Sarja ei käsittele kriisejä tai uhkia poliittisesti, vaan kuvaa työtä kentällä ja pääkallonpaikalla Pariisissa DGSE:n päämajassa Boulevard Mortierilla, jonka oikean rakennuksen julkisivu tulee sarjan myötä tutuksi. Edes kovia päätöksiä vaativissa tilanteissa tehtäessä sarja ei lipsahda mahtipontiseksi, vaikka paikalla on tiedustelun korkein johto sekä puolustus- ja ulkoministeriön valtiosihteereitä. Käsittely on nopea ja tiedustelujohdon itsevarmuutta korostava.
Sarjan viehätys perustuu henkilöihin, joiden vaiheita kuvataan pitkin matkaa. Huomio kiinnittyy talon vahvaan henkeen ja kuriin sekä naisten ja miesten tasa-arvoon ja peiteidentiteetillä kentälle lähetettävien koulutukseen. Erityisen vaikuttavaa on ranskalaisten tiedustelijoiden toiminta arabimaailmassa ja taistelussa ISISiä vastaan. ISISin riveihin siirtyneiden ranskalaisperäisten terroristien metsästys on sarjan hurjimpia jaksoja.
Iraniin ja myöhemmin myös Azerbaidžaniin sijoittuva episodi on jännä ja hienosti kuvattu, mutta nostaako se Ranskan rooliin taistelussa Iranin ydinasetta vastaan tasolle, joka ei vastaa todellisuutta? Obaman administraation neuvottelut Iranin kanssa käytiin poikkeuksellisen salatusti Omanissa. Pääneuvottelijan, Yhdysvaltain ulkoministerin sijaisen William Burnsin muistelmien mukaan vain Israelin Mossad ja Britannian MI6 olivat päässeet perille neuvotteluista, mutta DGSE ei. Ranskan turvallisuuspolitiikan painopiste on Välimerellä, sen etelärannalla, arabimaailmassa ja Afrikassa.
Venäjä tuskin on Ranskan tiedustelun ykköskohde tänään, vaikka Pariisin Venäjä-politiikka on aktiivista. Sata vuotta sitten Ranska oli keisarillisen Venäjän ylivertaisesti suurin sijoittaja, ja Ranskan yhteydet Venäjään olivat kaikilla tasoilla tiiviit. Sen Venäjä-osaaminen oli omaa luokkaansa vielä ensimmäisen maailmansodan aikana. Sadoista tuhansista valkoemigranteista sanottiin, että he ovat kaikki matkalla Pariisin, vaikka toivoivat pääsevänsä kotiin. Moskova mieltää erityisesti Britannian perinteiseksi vihollismaaksi, mutta strategisena vastustajana Yhdysvallat on ykkönen.
Venäjä nousee sarjan etenemisen myötä keskiöön tavalla, joka on kiehtovaa, mutta tuskin Ranskan tiedustelun keskeisiä haasteita, vaikka molempien maiden agentteja toimii erityisesti Syyriassa. Moskovan katuelämän tai vankiloiden kuvaus on aitoa, tosin ilmeisesti pääosin kuvattu Ukrainassa. Sen sijaan tarpeeton kömmähdys on mitäänsanomattoman modernin rakennuksen esittäminen FSB:n päämajana. Mutta Venäjä-tarina on siinä mielessä sarjan kokonaisuuden kannalta tärkeä, että se kertoo salaisen tiedustelun riskeistä. Se on muistutus siitä, että vastapuoli voi iskeä takaisiin ja kostaa julmasti.
