Julkaistu 9.1.2023 Timo Vihavaisen blogissa
Katse kauempaa
René Nyberg, Ruotsin ja Venäjän välissä. Esseitä historian varrelta. Siltala 2022, 278 s.
Kun historiassa uppoutuu johonkin yksityiskohtaan ja selvittää sen perusteellisesti, saattaa saavuttaa sitä kautta myös vankan tarkastelupisteen, jonka kautta koko ympäristökin saa aivan uutta valoa.
Vaarana on toki tässäkin perspektiivin vääristyminen. Asiat alkavat helposti näyttää aivan liikaa sellaisilta, kuin ne näyttivät juuri tuon yhden historian hetken näkökulmasta. Useinhan tarkastelupiste sitä paitsi sijoittuu nykyisyyteen.
Laajemman perspektiivin hankkimiseksi tarvitaan laajempien yhteyksien hahmottamista. Täytyy sanoa, että viime vuosina on meilläkin kiitettävästi nostettu katsetta yhden tai kahden viime aikoina käydyn sodan kiemuroista ja otettu myös useamman vuosisadan takaisia asioita käsittelyyn, Kustaa Vaasan ajoista aina Kaarle Juhanaan saakka.
Erityisesti Risto Volasen teokset ansaitsevat tässä suhteessa maininnan niihin sisältyvän Suomen kohtalot määränneen kahdensadan vuoden takaisen poliittisen historian esille nostamisen suhteen.
Ei tässä asiassa toki sinänsä mitään uutta ole, mutta itsenäisellä Suomella on kyllä ollut taipumusta käpertyä itseensä ja ignoroida entiset emämaat ja niiden vaikutus historiaamme. Niinhän toisaalta on tehty myös Ruotsissa Suomen suhteen. Kuitenkin historiassa olisi syytä aina silloin tällöin katsoa paitsi kauas, myös kaukaa: toisen aikakauden perspektiivistä.
Suurlähettiläs René Nyberg tunnetaan suurena Venäjän historian harrastajana ja nyt hän on ulottanut näköpiirinsä entistä laajemmalle, paitsi kirjan otsikossa mainittuun Ruotsiin, myös erityisesti Tanskaan ja sitä mukaa yleiseurooppalaiseen politiikkaan, jossa Tanska oli vielä Ruotsiakin kiinteämmin mukana aina 1800-luvulle saakka.
Jo kirjan esipuheessa tekijä kysyy, oliko Venäjä Ruotsin perivihollinen ja vastaa kieltävästi. Tämä lukijan hätkähdyttäminen hereille on tietenkin aivan sallittua ja jopa kannatettavaa, mutta ei sitä kannata ihan noin vain nielaista. Mikäli vuosisadasta toiseen jatkuvista perivihollisuuksista nyt yleensä halutaan puhua, kuten on perusteltua tehdä vaikkapa Ranskan ja Englannin ja Ruotsin ja Tanskan kohdalla, niin kyllähän vastaava suhde oli myös Venäjän ja Ruotsin välillä.
Itse asiassa tämä suhde oli pikemmin Venäjän ja Suomen välillä. Suomi oli maantieteellisesti se Ruotsin valtion osa, joka yhä uudelleen joutui taistelukentäksi Venäjää vastaan. Poliittisesti Suomi toki oli Tukholman ohjauksessa, mutta siitä huolimatta sillä oli kyllä oma identiteetti jo varhain.
Suomi ei keskiajan jälkeen enää ollut pelkkä Ruotsin itämaa (Österlandet, ei Östland), vaan sellainen valtakunnanosa, jolla oli oma suuriruhtinaskunnan sinänsä seremoniallinen statuksensa jo 1500-luvulta lähtien. Kyse ei ollut vain Varsinais-Suomesta. Mitä Venäjään tulee, Suomen oletettiin kykenevän pitämään itse puoliaan itänaapuria vastaan.
Paljolti käytännön syistä ruotsalaisia joukkoja saapui Suomen alueelle Venäjää vastustamaan vain ani harvoin. Ruotsin joukot olivat lähes aina samaan aikaan kiinni sodassa Tanskaa vastaan. Kun venäläiset valloittivat maan Ison vihan aikana, sai Suomi Pohjanlahden takaa osakseen runsain mitoin moitteita ja halveksuntaa, kuten vaikkapa Daniel Jusleniuksen kirjoista käy ilmi.
Nykyään puhutaan taas innokkaasti geopolitiikasta ja siltä kannalta on Ruotsin ja Tanskan perivihollisuus yhtä ymmärrettävää kuin Venäjän ja Suomen välinen skisma. Raja oli toisen osapuolen mielestä väärässä paikassa. Ruotsissa eteläiset maakunnat, Skoone, Hallanti, Blekinge ja Bohuslän riistettiin väkivalloin Tanskalta vasta 1600-luvulla ja ruotsalaistettiin nopeasti ja armottomasti. Samalla katkaistiin Tanskan maayhteys Norjaan.
Juutintulli sentään jäi käyttöön 1800-luvun puoliväliin saakka ja sen kiertämiseksi Ruotsi rakensi Götan kanavankin.
Venäjän pyrkiessä merelle oli Itämeri sille selvästi tärkeämpi kuin hankala Vienanmeri, jonne se toki vapaasti pääsikin tai Mustameri, josta matka Euroopan suuriin keskuksiin oli myös paljon hankalampi.
Tärkeähän sekin toki oli, vaikka Turkin salmet ovat yhäkin valloittamatta. Konstantinopolin hankkimista haviteltiin vielä ensimmäisessä maailmansodassa. Kauppaa on Turkin, tuon Venäjän maantieteellisen vihollisen ja Ruotsin ystävän ja liittolaisen kanssa ja sen ohi sentään voitu käydä.
Itämerellä Venäjää vastassa oli Ruotsi, ei vain Inkerinmaalla, vaan myös Baltiassa. Riika, joka keskiajalla oli alueen suurin ja tärkein kaupunki, sijaitsi kaupan suhteen paremmassa paikassa kuin uusi Pietari, mutta kyllä jälkimmäinen nousi pian paljon tärkeämmäksi. Se oli nimenomaan Pietari I:n uusi luomus, eräänlainen anti-Venäjä tai ainakin anti Moskova. Jälkimmäinen olennoi maan vihattavaa ja perinteistä takapajuisuutta, kun taas Riika toisaalta oli saksalaisuuden läpitunkema. Pietarissa aloitettiin puhtaalta pöydältä.
Ruotsi ei halunnut mitenkään leppyä itäisen Itämeren satamiensa menettämiseen ja revanssiajatus säilyi aina vuoteen 1812 saakka ja heräsi henkiin vielä sen jälkeenkin. Perivihollisuuttahan tämä oli. Mitä Ruotsin eteläisiin maakuntiin tulee, sillä suunnalla Ruotsi oli kyllä ns. tyydytetty maa, mutta Tanska taas katkera perivihollinen.
Ruotsin eteläisten maakuntien pakkoruotsalaistaminen ja sitä vastustava sissiliike ovat asioita, joita ei nykyään usein edes muisteta. Otettakoon sentään huomioon, että ruotsalaiset, tanskalaiset ja norjalaiset olivat ja ovat läheisiä kielisukulaisia ja saman uskonnon tunnustajia. Siitä huolimatta imperialistinen politiikka ei koskaan saanut alistettujen hyväksymistä Skandinaviassa eikä sitä ilman muuta nielty Suomessakaan.
Mitä Vanhan Suomen suomalaisiin tulee, tarjosi Taurian (Krimin) ruhtinas Grigori Potjomkin mahdollisuutta tyhjentää koko alue tai ainakin sen savolaiset osat ja siirtää väestö Krimille tai Novorossijaan. Tämä ei välttämättä ollut tyhjää puhetta, sillä Viron ruotsalaisia siirrettiin sinne suuri määrä. Puolet lienee tuhoutunut vaelluksen aikana.
1700-lukua on Ruotsissa sanottu Suomen vuosisadaksi ja silloin tosiaan vasta alettiin Ruotsissa kantaa Suomesta huolta. Sekä Hattujen sodassa että Kustaa III:n sodassa asiaan liittyivät myös revanssipyrkimykset. Suomalaisen itsetunnon herääminen 1700-luvulla on asia, joka jostakin syystä on nykyään lähes kokonaan unohdettu ja niinpä monet kuvittelevat, ettei mitään sellaista ollutkaan.
Jostakin syystä nostetaan aina esille se seikka, että Ruotsi Haminan rauhassa vuonna 1809 luovutti Venäjälle tietyt Ruotsin valtakunnan läänit, eikä Suomea edes mainittu. Tämä on kuitenkin virallisessa paperissa aivan ymmärrettävää, koska nimenomaan noiden läänien raja oli tarkoin määritelty ja Venäjä jo piti hallussaan osaa Suomesta. Sen sijaan vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhansopimuksessa puhuttiin nimenomaan Suomesta, josta Venäjä silloin sai osan.
Mitä Norjaan tulee, sen vuoteen 1905 kestänyt personaaliunioni Ruotsin kanssa vaikuttaa ulkopuolisesta idylliseltä, mutta ei se vapaahenkisiä norjalaisia lopultakaan tyydyttänyt. Väitetään, että koko sanasta ”unioni” tuli maassa jonkinlainen kirosana, minkä johdosta myöskään EU ei koskaan herättänyt siellä suurta sympatiaa.
Tässä toki voi muistaa senkin, että Kalmarin unionikin koettiin Ruotsissa ja Suomessa aikoinaan syystäkin orjuuttavana ja siitä irti pääsemiseksi tarvittiin vapaussota. Tuollaisissa valtioliitoissa on aina olemassa keskus, metropoli, joka hyötyy enemmän kuin toiset, jotka sen sijaan saavat ennen muuta kunnian palvella sitä. Näinhän se oli neuvostoimperiumissakin.
Pohjolassa tuo suuri rooli oli alun perin Tanskalla, jonka historia meillä on yleisessä tietoisuudessa sivuutettu aivan liian vähällä. Ruotsin ja Tanskan suhteissa tärkeä rooli oli myös Ruotsin Pommerilla, joka toi mukanaan myös vastakohtaisuuden Preussin kanssa ja vei Ruotsin moniin hedelmättömiin sotiin.
Ruotsi oli aikanaan Westfalenin rauhan takaajavaltio ja siis sitäkin kautta sidoksissa mannermaiseen politiikkaan. Tanska kuului siihen jopa Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan kautta Slesvig-Holsteinin omistajana. Sekä Ruotsissa että Tanskassa saksa oli myös tärkeä kieli ja enimmillään saksan puhujia oli tämän kirjan mukaan Tanskassa peräti 40 prosenttia.
Pidän Nybergin kirjaa ansiokkaana ja tärkeänä puheenvuorona aivan erityisesti siinä esille nostetun Tanskan Ruotsin perivihollisen suuren ja jopa ratkaisevan merkityksen takia. Epäsuorasti Tanskalla oli valtava merkitys myös Suomelle.
Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja asiallinen eikä tekijä ole välittänyt kosiskella lukijaa monillakaan anekdooteilla, joita olisi ollut runsaasti tarjolla. Valitettavasti kirjaan on jäänyt aika paljon lipsahduksia, etenkin vuosiluvuissa. Ne olisi toki ollut helppo paremmalla oikoluvulla välttää.
