Luku kirjastani “Patriarkkoja ja oligarkkeja” KANAVA 5/2019

RENÉ NYBERG RESIDENSSI SIISTIKUJALLA

Saksan suurlähetystön residenssi tyhjeni kesällä 1941, kun Neuvostoliiton vihollismaiden diplomaatit internoitiin. Stalin keksi kuitenkin rakennukselle pian uutta käyttöä. Patriarkan residenssi eli virka-asunto sijaitsee entisessä Saksan valtakunnan lähetystörakennuksessa Arbatilla, vanhan Moskovan sydämessä, rauhallisella Siistikujalla (Tšistyi pereulok). Alueella on lukuisia lähetystöjä, muun muassa Itävallan nykyinen ja entinen lähetystörakennus, jonne Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop elokuussa 1939 asettui allekirjoittaakseen Saksan ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen. Samaan rakennukseen majoittui myös Urho Kekkonen ensimmäisellä matkallaan Moskovaan vuonna 1945. Suomen lähetystö ei ole kaukana.

Stalin otti syyskuussa 1943 huomiota herättävästi Kremlissä vastaan kolme ortodoksista metropoliittaa. Hän kehui kirkon isänmaallista toimintaa ja antoi luvan järjestää kirkolliskokouksen valitsemaan kirkolle pysyvän päämiehen, patriarkan. Stalinin kysymykseen, mikä tulisi oleman patriarkan arvonimi, patriarkan sijaisena (locum tenens) toiminut Sergei (Stragorodski) vastasi: ”Moskovan ja koko Venäjän (Rus’) patriarkka.” Ennakoiden Stalinin toiveita Sergei päätyi ilmaisuun ”Rus’” eikä ”Rossija” välttääkseen konnotaation Venäjän (keisarilliseen) valtakuntaan (Rossiskaja Imperija vrt. Rossiskaja Federatsija) . Patriarkka Tihonin arvonimi oli vielä ”Moskovan ja koko Venäjän (Rossija) patriarkka”. Venäjän kielessä on kaksi eri sanaa, jotka muilla kielillä käännetään ”Venäjäksi”. Niistä Rus’ viittaa Kiovan Venäjän perillisiin, itäslaavilaisiin kansoihin. Myös vuonna 1944 käyttöön otetussa Neuvostoliiton hymnissä mainitaan ”Suuri Rus’”. Samaa logiikkaa noudattaen kirkon nimeksi vahvistettiin Venäjän ortodoksinen kirkko (Russkaja pravoslavnaja tšerkov).

Sota osoitti Stalinille kirkon hyödyllisyyden

Stalinin päätös sallia kirkon valita itselleen patriarkka oli historiallinen. Lyhyttä vuoden 1917 vallankumousta seurannutta vaihetta lukuun ottamatta Venäjän kirkko oli ollut yli 200 vuotta ilman patriarkkaa, sillä tsaari Pietari I ei antanut kirkon valita uutta patriarkkaa vuonna 1700 kuolleen patriarkka Adrianin jälkeen. Vuonna 1721 keisari Pietari lakkautti patriarkaatin ja perusti tilalle Pyhän synodin, ja kirkosta tuli keisarillinen virasto muiden virastojen joukossa. Toki suhde uskontoon säilyi perinteisenä. Venäjän ensimmäinen kirkolliskokous sitten 1600-luvun oli kokoontunut elokuussa 1917 Kremlissä, Uspenskin katedraalissa. Kokous lakkautti Pyhän synodin ja valitsi kaksi päivää lokakuun vallankaappauksen jälkeen patriarkaksi Tihonin. Patriarkka vangittiin ja suljettiin vuosiksi 1922–23 kotiarestiin Donin luostariin, jonne hänet myös haudattiin vuonna 1925. Suhde bolševikkeihin hajotti kirkkoa. Vuonna 1927 metropoliitta Sergei valittiin patriarkan sijaiseksi. Stalin kehotti salaisen poliisin NKVD:n kenraalimajuria Grigori Karpovia käyttämään ”bolsevikkimenetelmiä”, jotta piispat saataisiin pikaisesti Moskovaan. Alle viikossa organisoitu kirkolliskokous valitsi Sergein Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi syyskuussa 1943. Ruotsin suurlähettilään Vilhelm Assarssonin mukaan Stalin oli ottanut metropoliitat vastaan toteamalla: ”Te muistutatte minua varhaisesta nuoruudestani.” Kaksi tuntia kestäneessä keskustelussa Stalin suostui käytännössä kaikkiin metropoliittojen pyyntöihin, muun muassa ulkonaliikkumiskiellon kumoamiseen pääsiäisyönä sekä vangittuina olevien piispojen vapauttamiseen. Myös Pyhä synodi perustettiin uudestaanTämän jälkeen Stalin saattoi metropoliitat kohteliaasti ulko-ovelle. Myöhemmin kävi ilmi, että 24 vangitusta piispasta oli hengissä enää yksi. Seuraava patriarkan vierailu Kremlissä tapahtui vasta 1988, kun presidentti Mihail Gorbatšov otti vastaan Aleksi II:n. Neuvostohallitus salli tuolloin kirkon viettää Venäjän kasteen tuhatvuotisjuhlaa. Sota oli osoittanut kirkon hyödyllisyyden. Vain viikko patriarkan valtaistuimelle nousun jälkeen syyskuussa 1943 Englannin anglikaanisen kirkon valtuuskunta vieraili Moskovassa. Kanadassa vaikuttavan ukrainalaistaustaisen Dmitri Pospielovskyn mukaan Stalinin pyrkimys painostaa Lontoo avaamaan toinen rintama Saksaa vastaan oli varsinainen syy päästää ortodoksikirkko pannasta. Stalinin päätökseen vaikutti myös tosiasia, että saksalaiset olivat sallineet suljettujen kirkkojen uudelleen avaamisen miehittämillään alueilla. Näin kirkolle osoitettiin alusta alkaen ulkopoliittinen tehtävä. Kaksi kuukautta myöhemmin liittoutuneiden johtajat tapasivat Teheranissa. Pospielovsky kutsuu Stalinin ja kirkon välipuhetta konkordaatiksi eli valtiosopimukseksi, jota ei tarvinnut panna paperille. Kremlin valtias pitäytyi siinä niin kauan kuin katsoi sen tarpeelliseksi. Neuvostojohto vierasti reaalipoliittista käännettä ideologisesti ja vesitti alusta pitäen Stalinin lupauksia. Myöhemmin Nikita Hruštšov palasi vanhaan käytäntöön ja antoi taas sulkea ja tuhota kirkkoja suuremmalla vimmalla kuin 1930-luvulla. Stalin määräsi kenraali Karpovin kirkon valvojaksi ja Venäjän ortodoksikirkon asioita hoitavan komitean (vuodesta 1965 Uskontoasiain komitea) puheenjohtajaksi lisäten kuitenkin, ettei tämä ole mikään Pyhän synodin ”yliprokuraattori” (Ober Prokuror). Sergei, joka ehti toimia patriarkkana vain puoli vuotta ennen kuolemaansa toukokuussa 1944, oli osoittanut suurta rohkeutta heti Saksan hyökättyä 22. kesäkuuta 1941. Lupaa kysymättä ja vielä ennen hallituksen ilmoitusta hän totesi sodan syttyneen. Sergei lähetti paimenkirjeen, jossa hän totesi, että kirkko on aina jakanut kansansa kohtalon ja kehotti puolustamaan isänmaata ”tunnotonta vihollista” vastaan. Patriarkka Sergein taitavuudesta kertoo myös aloite Dmitri Donskoille nimitetyn panssariprikaatin perustamisesta vuonna 1944, jonka patriarkka siunasi. Stalin luovutti tyhjillään olleen Saksan residenssin kalusteineen patriarkan virka-asunnoksi. Stephen Kotkin kuvaa Stalin-elämänkerrassaan Saksan suurlähettilään kreivi FriedrichWerner von der Schulenburgin residenssin sisustusta ylelliseksi. Persialaiset matot ja koristeelliset vanhat aseet antoivat sille erityisen leimansa. Vuonna 1934 Teheranista Bukarestin kautta Moskovaan siirtyneen kreivi Schulenburgin persialaisten eroottisten miniatyy- rien kokoelma shokeerasi neuvostovirkamiehiä. Tarina ei kerro, mitä miniatyyreille ja muulle sisutukselle tapahtui. (Vuonna 2001 residenssiä hallitsivat uskonnolliset öljymaalaukset sekä patriarkan vuoden 1998 syntymäpäiväjuhlaan viittaava numero 70.) Kotkinin mukaan Schulenburg ei ollut tavannut Stalinia kertaakaan ennen ulkoministeri von Ribbentropin vierailua.

Moskovan lähetystötalo oli ensimmäinen Suomen itse rakentama

Neuvosto-Venäjän hallituksen siirryttyä maaliskuussa 1918 Moskovaan myös lähetystöt muuttivat perässä. Moskovassa oli tarjolla Pietaria vähemmän palatseja, joten suurvallatkin joutuivat tyytymään aateliston ja rikkaiden kauppiaiden kaupunkitaloihin. Saksa siirsi lähetystönsä Moskovaan huhtikuussa 1918 joka välivaiheiden jälkeen asettui Siistikujalle. Suomi oli niitä harvoja maita, joka ei löytänyt itselleen sopivaa ja päätti siksi itse rakentaa itselleen lähetystörakennuksen. Vuonna 1938 valmistunut valkoinen funkkistalo oli Moskovan ensimmäinen lähetystökäyttöön rakennettu ja samalla Suomen ensimmäinen itse rakentama lähetystö. Diplomaattikunnan vanhimpana kreivi Schu-
lenburg tarjosi virka-asunnossaan 29.5.1941 läksiäisillallisen suomalaiselle kollegalleen J.K. Paasikivelle. Ruotsin lähettiläs Vilhelm Assarsson kertoo muistelmissaan, että isännän puhe oli sisällyksetön ja päättyi hurskaaseen toiveeseen jälleennäkemisestä toisella asemapaikalla, jolloin vierustoveri kuiskasi Assarssonille: ”Se on sitten varmaankin taivaassa (Das muss wohl dann im Himmel sein).” Paasikiven poistuttua ”bismarckilaisen” von der Schulenburgin sävy muuttui ja, kuten Assarsson raportoi Tukholmaan, hän moitti suomalaisia liian äänekkäästä saksalaisystävällisyydestä lisäten: ”Eikä suomalaisilla ehkä aina tule meitä olemaan (Und die Finnen werden uns vielleicht nicht immer haben).” Kreivi Schulenburg oli oikeassa, niin kuin hän oli vastustaessaan Saksan hyökkäystä. Hitler hirtätti hänet marraskuussa 1944 pianonkieleen syytettynä osallistumisesta heinäkuun 1944 murhayrityksen salaliittoon. Mutta sitä ennen syttyi sota, lähetystöt suljettiin ja niiden henkilökunta internoitiin vaihdettavaksi vihollismaissa oleviin neuvostodiplomaatteihin. Paasikivi oli tyytymätön Suomen hallituksen linjaan ja katsoi, että hänet pidettiin pimennossa. Tämä sai hänet lähtemään Moskovasta. Hän kävi maaliskuussa 1941 Helsingissä ja totesi erokirjeessään ulkoministeri Rolf Wittingille: ”Pahimmassa tapauksessa voin olla kesäkuun loppuun asti, jos sitä haluatte.” Yllättäen Stalin otti vastaan pois siirtyvän Paasikiven ja totesi tietävästi: ”Teihin ollaan Helsingissä tyytymättömiä!” Lopuksi hän lupasi Suomelle 20 000 tonnia viljaa. Sekä Molotov että ulkomaankaupasta vastannut Anastas Mikojan hämmästelivät Stalinin elettä, mutta viljakuljetus saavutti Suomen ennen jatkosodan syttymistä. Se oli Paasikiven viimeinen tapaaminen Stalinin kanssa. Helmikuussa 1944 Molotov hoiti neuvottelut Paasikiven kanssa, eikä Stalin näyttäytynyt. Tammikuussa 1948 Paasikivi torjui Stalinin vierailukutsun vedoten ”ikäänsä (77) ja matkan aiheuttamaan mielialojen rauhattomuuteen”. Kuten Kimmo Rentola toteaa, seitsemän vuotta myöhemmin Paasikivi ei ollut liian vanha noutamaan Porkkalaa takaisin.

Suomen lähetystön väki odotti kaksi kuukautta lupaa päästä Turkkiin


Suomalaiset diplomaatit kuljetettiin 24. kesäkuuta rautateitse Moskovasta kaakkoon, Tambovin alueella sijaitsevaan Mitšurinskin kaupunkiin, ja saksalaiset 27. kesäkuuta Moskovasta koilliseen sijaitsevaan Kostroman kaupunkiin. Molemmat lähetystöt päätyivät noin viikon junamatkan jälkeen Neuvosto-Armeniaan, Leninakanin kaupunkiin (entinen Aleksandropol, nykyinen Gjumri) Turkin-vastaiselle rajalle. Kreivi Schulenburg ja hänen yli sata alaistaan pääsivät heti heinäkuun alussa poistumaan Turkkiin, Karsin kaupunkiin. Samanaikaisesti Neuvostoliiton Berliinissä ollut lähettiläs Vladimir Dekanozov ylitti virkamiehineen rajan Bulgariasta Turkkiin. Sen sijaan Suomen lähetystön väki odotti kaksi kuukautta lupaa päästä Turkkiin. Kyseessä on Suomen diplomatian pisin evakkomatka. Suomi päästi neuvostodiplomaatit poistumaan maasta, mutta halusi liittää vaihtokauppaan myös ne noin 200 suomalaista siviiliä ja sotilasta, jotka vahingossa tai tahallaan olivat siirtyneet vuoden 1940 Moskovan rauhan jälkeen Neuvostoliiton puolelle. Suomi piti panttivankeina Suomessa olleita insinöörejä, jotka valvoivat tilattujen laivojen toimituksia . Lopulta Suomi taipui. Likaisissa junavaunuissa kärpäsistä ja vatsataudeista kärsineet suomalaiset diplomaatit pääsivät elokuun viimeisenä päivänä siirtymään Turkkiin. Evakkomatka tuskin rasitti Saksan ja Neuvostoliiton lähettiläitä. Kreivi Schulenburg (1875–1944) päätti päivänsä hirsipuussa. Geor- gialaissyntyinen Dekanozov (1898–1953), joka vuonna 1940 oli sovjetisoinut Liettuan, teloitettiin ampumalla ”Berijan koplan” jäsenenä. Miten olisikaan kollegojaan vanhempi Paasikivi (1870–1956) kestänyt pitkäksi venyneen evakkomatkan. Paasikivi-elämänkerrassa Tuomo Polvinen mainitsee Paasikiven lentäneen maaliskuussa Tukholman kautta Helsinkiin arvellen, ettei junamatka sen rasittavuuden vuoksi tullut kysymykseen. Myös Paasikiven lopulli
nen poistuminen Moskovasta 4. kesäkuuta 1941 tapahtui lentoteitse. Tosin silloinen lähetystösihteeri Johan Nykopp kertoo muistelmissaan, että eräs NKVD:n upseeri oli todennut Lenin- akanissa, että jos Paasikivi olisi ollut vaihdettavien diplomaattien joukossa, Suomi ei olisi antanut asioiden mennä näin pitkälle. Evakkomatkan rasittavuus ja nöyryytys olisi varmasti vaikuttanut paitsi Paasikiven terveyteen ja mieleen, mahdollisesti myös hänen tulevaisuuteensa. Sen sijaan Paasikivi asettui 1930 rakentamaansa tilavaan pankkiirivillaan Taka-Töölön Espoonkadulle (nykyinen Paasikivenkatu) rauhallista puistoa vastapäätä ja ryhtyi kirjoittamaan muistelmiaan. Viisitoista vuotta myöhemmin töölöläiset pikkupojat tunnistivat keppinsä kanssa Lastenlinnan kiertäneen, juuri eläkkeelle jääneen presidentin aamukävelyllään ja tervehtivät häntä kohteliaasti. Presidentti hymyili pojille ja nosti borsalinonsa, mistä me innostuimme ja juoksimme seuraavaan kadunkulmaan tervehtimään presidenttiä vielä uudestaan. Tämä tunnisti veijarit ja hymyili, mutta ei enää nostanut hattuaan. 

Kirjoitus on ote René Nybergin elokuussa ilmestyvästä kirjasta Patriarkkoja ja oligarkkeja (Siltala). Väliotsikot ovat toimituksen.