Christer Pursiainen: Ždanov
Tornissa. Otava 2024, 484 sivua.
CHRISTER Pursiainen on kirjoittanut lukemisen arvoisen ja erittäin luettavan kirjan välirauhan solmimisen jälkeen 1944 Suomeen tulleen liittoutuneiden valvontakomission päälliköstä Andrei Ždanovista (1896–1948).
Pursiaisen lähdepohja on vankka. Runsaan venäjänkielisen aineiston hyödyntäminen kertoo huolellisesta työstä ja kirjoittajan kielitaidosta. Ždanovin arkisto on mittava ja sen kopio löytyy Kansallisarkistosta. Yksinomaan Ždanovin omia muistiinpanoja on tuhansia sivuja.
Kirja on kuvaus miehestä, jonka Stalin nosti 1944 NKP:n keskuskomitean sihteeriksi ja lähetti Suomeen valvomaan välirauhansopimuksen toimeenpanoa. Ainoa henkilö tai instituutio, jonka ei tarvinnut mennä puhuteltavaksi Hotelli Torniin oli tasavallan presidentti. Ždanov vaivautui itse
Tamminiemeen Mannerheimin ja helmikuusta 1946 alkaen J. K. Paasikiven luo Presidentinlinnaan.
Ždanov Tornissa on monipuolinen kuvaus alistetun muttei miehitetyn Suomen kipuilusta ja sisäpoliittisesta taistelusta. Kirjan erikoisuus, joka lisää sen luettavuutta, on Pursiaisen rohkea päätös luoda perinteisen historiateoksen sijasta ”dokumenttiromaani”, kuten hän itse kirjaa luonnehtii.
Vahvaan faktapohjaan nojautuen hän elävöittää tarinaa fiktiivisillä tunnelmilla. Erityisesti hän käyttää mielikuvitusta kuvaillessaan Ždanovin reaktioita eri tilanteisiin ja ihmisiin.
Ždanovin jatkuva pohdiskeleva epävarmuus Stalinin suhteen on osa tarinaa, eikä sen tarvitse olla
edes fiktiivistä. Samoin keinoin Pursiainen käsittelee varsin vapaasti myös suomalaisia poliitik-
koja. Kekkosen kohdalla hän osuu hyvin, kun hän toteaa, että tällä oli sekä kotiryssä että kotibritti.
Avioparista Yrjö Leino ja Hertta Kuusinen hän laukoo aika rajusti: ”Toinen oli täysi alkoholisti ja hameväijy, toinen kuolleiden eläimien turkkeihin kääriytynyt diiva ja miestennielijä.”
Yleensä Pursiainen säilyttää tyylitajunsa. Pääosin kirjan luonnehdinnat ja brodeeraukset ovat mainioita – kuumaa teetä tosin ryystetään turhan usein kahvia janoavassa Helsingissä.
JÄTÄN kirjan varsinaisen arvioinnin historioitsijoille, jotka ovat perehtyneet Ždanovin arkistoon. Jäin kuitenkin kaipaamaan joitakin näkökohtia, joiden puuttuminen yllättää. Kirja päättyy lainaukseen Helsingin Sanomien muistokirjoituksesta Ždanovin kuoltua 1948. Lehti lainaa Leningradin puoluejohtajan ”pahaa enteilevää puhetta” vuodelta 1936. Siinä Ždanov puhuu Leningradista, jonka ympärillä
on ”pieniä valtioita, jotka sallivat suurten valtioiden juonitella rajojensa sisäpuolella”.
Ždanov ei tässä suinkaan viitannut yksinomaan Suomeen. Talvisodan jälkeen hänen tehtävänään oli sovjetisoida Viro, joka otettiin korkeimman neuvoston istunnossa elokuussa 1940 neuvostokansojen perheeseen. Juhlallisen esityksen tästä teki Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan päämies Otto Wille Kuusinen.
Viron kohtalo jätti lähtemättömän muistijäljen välirauhan Suomeen. Silti Pursiainen jättää Ždanovin toiminnan Virossa mainitsematta, vaikka hän muuten kuvaa yksityiskohtaisesti Mariupolissa syntyneen Ždanovin taustaa ja uraa. Mariupol nimettiin Ždanoviksi hänen kuoltuaan, ja se sai vanhan nimensä takaisin vasta 1989. Myös kirjassa vilahtelevien Andrei Vyšinskin ja Vladimir Dekanosovin kohdalla olisi voinut kertoa, että ensin mainittu sovjetisoi Latvian ja jälkimmäinen Liettuan.
ENEMMÄN kuin tyylivirhe on kirjailijan päätös aina ja joka yhteydessä korostaa Ždanovin sotilasarvoa. Valvontakomission päällikkö kyllä esiintyi Helsingissä johdonmukaisesti kenraalieverstin univormussa, mutta vaikka Ždanov oli tsaarin armeijan vänrikki, hän ei ollut sotilas. Hänen kenraalieverstin arvonsa oli poliittinen, sillä hän – kuten esimerkiksi ”kenraaliluutnantti” Nikita Hruštšov – palveli sodan aikana oman rintamalohkonsa puolustuskomitean jäseninä. Pietari Suuren rankilistan perinnettä noudattaen korkea poliittinen virka rinnastettiin sotilasarvoihin. Ždanovin asema NKP:n keskuskomitean sihteerinä kertoo, kuka hän oli.
Palattuaan Helsingistä Moskovaan keskuskomitean sihteeri Ždanovista tuli puolueen pääideologi. Neuvostohistoria tuntee ”ždanovštšinan” eli sosialistisen realismin nimissä toteutetun kulttuurielämän terrorisoinnin.
