Aluksi the good news: Ukraina ei antaudu.
Ja sitten the bad news: Putin ei luovuta
Esitellessään 2002 Moskovassa kirjansa Venäjän idea Mauno Koivisto yllätti kuulijansa. Kirjoitin tuoreeltaan vaikutelmani kollegalle Pekka Huhtaniemelle Geneveen:
”Ehkä tärkein toistuva ajatus, joka jäi monille suomalaisille mieleen, koski hänen eteensä presidenttinä tulleita haasteita. En ole varma ymmärsivätkö venäläiset mitä hän tarkoitti. Hän toisti toistamasta päästyään, ettei hän presidenttikaudella oikeastaan kohdannut yhtään tosi vaikeaa ongelmaa. Tällä hän tarkoitti, ettei Suomen olemassaolo ollut uhattuna!”
Tämän vierailun yhteydessä Mauno Koivisto vastasi myös venäläisen toimittajan kysymykseen mikä on Suomen idea. Koiviston vastaus oli vyžit – säilyä hengissä. Istuin studiossa, ja minulle tuli kyynel silmän.
Irtaantuminen bolsevikkien kaaokseen ajamasta Venäjästä ja punaisten kapinan kukistaminen eli sisällissota 1918 ja Tarton rauha 1920 ei vielä riittänyt takaamaan Suomen olemassaoloa. Vasta selviytyminen molemmista sodista ilman miehitystä sekä luovutettujen alueiden väestön evakuointi varmisti Suomen itsenäisyyden.
Putinin sodan ja Stalinin hyökkäyksen yhtymäkohdat ovat ilmeisiä. Stalin asetti Suomen ja Putin Ukrainan olemassaolon kyseenalaiseksi. Suomen armeijan taktinen etevyys ja ylivertainen taistelutahto pysäyttivät puna-armeijan, kunnes Stalin erotti marsalkka Kliment Vorošilovin ja antoi tehtävän kenraali Semjon Timošenkolle, joka tykistön brutaalilla voimalla mursi Suomen puolustuslinjan Lähteen lohkolla Viipurin eteläpuolella.
Ukrainan puolustustaistelu muistuttaa talvisota. Taktinen taito ja taistelumoraali ovat tasanneet punnuksia. Suurin ero lienee se, ettei Putinilla ole Stalinin loputtomia siperialaisia divisioonia. Vaikka Putinilla on tykistöä kuten puna-armeijalla, hänellä ei ole suuria reservejä eikä edes ilmaherruutta ja täsmäohjuksetkin näyttävät kohta ammutun loppuun. Hänellä on toki ydinaseita, jotka ovat kuitenkin taistelukentällä käyttökelvottomia. Tulkitsen Yhdysvaltain puolustusministeri Lloyd Austinin toteamuksen, että Yhdysvallat “will move heaven and earth to help Ukraine win its battle against Russia’s unprovoked invasion” arvioksi siitä, ettei Venäjä uhkailuista huolimatta turvaudu taktisiin ydinaseisiin. Edes demonstratiivinen ydinaseen käyttö aiheuttaisi paniikin – myös Venäjällä.
Tiedämme Venäjän historiasta, että tappio sodassa johtaa poliittisiin muutoksiin. Japanin sotaan lähdettiin ylimielisesti ja aliarvioiden vastustaja. Tappio sodassa johti Venäjän ensimmäiseen vallankumoukseen. Vain noudattamalla inhoamansa pääministeri Sergein Witten neuvoja Nikolai II selvisi sillä kertaa. Toinen esimerkki on Krimin sota 1853–56, joka osoitti, että Nikolai I:n armeija oli jäänyt kehityksestä jälkeen, kuten koko Venäjän valtakunta. Venäjä ei Krimin sodan alkaessa ollut edes aloittanut rautateiden rakentamista, mikä ratkaisevasti vaikeutti puolustusta Mustanmeren rannikolla.
Vallankäyttäjänä Putin muistuttaa Nikolai I:tä. Nikolai oli noussut valtaan veljensä Aleksanteri I:n jälkeen ja joutui ensi töikseen kukistamaan dekabristien kapinan 1825. Nikolai I oli konservatiivi ja taantumuksellinen, joka varjeli isoveljensä perintöä Euroopan uuden vakauden takuumiehenä ja riensi Euroopan santarmina apuun kukistamaan Itävaltaa uhanneen kapinan Unkarissa. Jo sitä ennen hän oli omassa valtakunnassaan nujertanut Puolan kapinan. Mutta hän pettyi ihailemaansa länteen, erityisesti Englantiin, ja kuoli masentuneena ajauduttuaan Krimin sotaan Englantia ja Ranskaa vastaan.
Suunnan muutos jäi Nikolain pojalle. Krimin sodan katastrofin jälkeen Aleksanteri II:n edessä oli valtavat haasteet. Hänen ulkoministerinsä, ruhtinas Aleksandr Gortšakov (1856–82) muistetaan toteamuksestaan– ”Venäjä keskittyy” (sosredototšitsa). Näin Aleksanteri II:n lähestymistapaa voi luonnehtia.
Putinin kukistama vastarinta sijoittui sekin hänen valtansa alkuvuosiin. Sukellusvene Kurskin uppoamisen jälkeen kesällä 2000 hän aloitti median ja ensi sijassa kriittisen television uutistoiminnan tukahduttamisen. Vuonna 2003 hän heitti hänet haastaneen oligarkin Mihail Hodorkovskin tyrmään ja takavarikoi tämän omaisuuden. Tässä Putin palasi vanhaan perinteeseen, ettei Venäjällä ole omistusoikeutta, ainoastaan hallintaoikeus, jonka hallitsija niin halutessaan voi peruuttaa.
Nikolai loi Venäjän valtiollisen poliisi- ja tiedustelujärjestelmän, joka historiallisesti on nykyisen systeemin alku. Nikolain Kolmanen osaston johtaja kreivi Benckendorff, kuten myös Stalinin salaisen poliisin johtaja Berija ja modernin KGB:n luoja Juri Andropov, olivat kaikki Maljuta Skuratovin perillisiä. Skuratov oli Iivana Julman inkvisiittori.
Opin hyvin varhain, että neuvostojärjestelmä perustuu valheeseen ja väkivaltaan. Sama pätee Putinin Venäjään. Putinin valtaa ei voi kuvitella ilman mahtavaa turvallisuuskoneistoa, lain yläpuolella toimivia silovikkejä. Vaikka niskalaukaukset loppuivat Stalinin kuoleman jälkeen, järjestelmä on yhä julma. Valtansa pönkittämiseksi Putin turvautuu yhä enemmän voimaväkeen, kuten Helsingin Sanomien Jussi Niemeläinen silovikkeja kutsuu.
Stalinin elämäkerran kirjoittaja Stephen Kotkin kutsuu Venäjän voimaveljiä kansalaisyhteiskunnan civil societynvastakohdaksi sanaleikillä uncivil society. Sen voisi näppärästi kääntää ”epäkohteliaaksi” yhteiskunnaksi. Tästä taas syntyy uusi kompa, sillä Krimin vallanneet ”pienet vihreät miehet” ovat venäjäksi ”kohteliaita miehiä” (vežlivye ljudi).
Putinin esikuvia oli alkuvaiheessa keisarillisen Venäjän viimeinen uudistajapääministeri Pjotr Stolypin (1862–1911), jolle hän pystytti näköispatsaan Moskovan Valkoisen talon eteen. Mutta Kotkinin mukaan Stolypin – toisin kuin Putin — keskittyi Venäjän talouden rakentamiseen. Stolypin torjui syytökset, että hän olisi luopunut ”Venäjän historiallisesta missiosta”. Hänen mukaansa Venäjän heikko sisäinen tilanne ei salli aggressiivista ulkopolitiikkaa. Keisarillinen Venäjä häilyi läntisten liittoutumien ja messiaanisen kutsumuksen välissä. — On ilmeistä, että Putinin ja Stolypinin tiet ovat sitten patsaan pystyttämisen jälkeen eronneet.
Vuonna 2009 kuollut Venäjän ensimmäinen pääministeri Jegor Gaidar kuvaa yksityiskohtaisesti, miten neuvostoimperiumi hajosi – ja varoittaa yrityksistä luoda uusi. Erityisen huolissaan Gaidar on “keinottelusta” Venäjän ulkopuolelle jääneiden venäläisten ongelmilla tai vetoamisesta “imperiumin jälkeiseen tajuntaan”. Ellei Venäjä opi siitä, mitä sille ja muille imperiumeille tapahtui 1900-luvulla, maasta voi tulla uhka maailmalle. Se on Gaidarin mukaan kaikkein pelottavinta, mitä Venäjälle voi tapahtua.
Putin on tunnettu siitä, että hän myöhästyy. Tällä kertaa hän myöhästyi kokonaisen vuosisadan.
Keväällä 2021 Putin leimasi Ukrainan ”anti-Venäjäksi” (anti-Rossija). Se oli alkua tai jatkoa kampanjalle osoittaa, ettei Ukraina ole oikea valtio eikä sillä ole oikeuttaa elää. Se oli myös vaatimus lännelle tunnustaa Venäjän etupiiri. Mutta kuten tiedämme ukrainalaiset eivät ole eivätkä halua tulla moskoviiteiksi.
Hyökkäys Ukrainaan on Putinin ”törkeä virhe” (major blunder), lainatakseni Kotkinin arviota Stalinin päätöksestä aloittaa talvisota. Sitä voi verrata myös Leonid Brežnevin päätökseen hyökätä Afganistaniin. Se demoralisoi neuvostoarmeijan ja toi huumeet maahan.
Sota ratkeaa taistelukentällä. The battlefield will be the final arbiter, sillä Ukraina ei tule antautumaan. Venäjä on jo hävinnyt sodan. Emme vielä tiedä lopputulosta emmekä edes kykene arvioimaan sodan kestoa. Edessä ovat väistämättä poliittiset johtopäätökset, sillä hyökkäystä ja sen lopputulosta ei voi selittää Moskovan voitoksi.
Uskon, että Ukrainasta kehittyy vahva eurooppalainen valtio. Venäjän osalta ainoa rakentava asia, joka tulee mieleen on se, että Venäjä on markkinatalous, toki omanlaisensa, mutta silti markkinatalous. Tässä voi olla uuden alku, kunhan vanha ensin hajoaa omaan mahdottomuuteensa.
