Geradin Partners
Helsinki, 8.5.2026
Me tiedämme kaikki mikä on Suomen idea – selviytyä hengissä. Tämä Mauno Koiviston toteamus Moskovan radiossa 2002 jäi historiaan. Istuin studiossa, kun Moskovan radio haastatteli Koivistoa venäjäksi. Hänen kirjansa Venäjän idea oli juuri julkaistu Moskovassa. Toimittaja kyseli niitä näitä, mutta lopuksi hän halusi tietää mikä sitten on Suomen idea. Epäröimättä Koivisto vastasi yhdellä sanalla выжить – selviytyä hengissä. Minulle tuli kyynelet silmiin.
Mutta idea ja sen toteuttaminen edellyttää strategiaa. Väitän, että sen ydin on varautumisen lisäksi varovaisuus. Enkä suinkaan ajattele liioiteltua mielikuvaa finlandisaatiosta, joka sitä paitsi usein oli itsesuomettumista. Professori Vesa Vares osoittaa tuoreessa kirjassaan Suomen ja Saksan sodan ajan suhteista, että pienen aseveljen oli paras varoa sanojaan ja katsoa eteensä (Petos, hurmos, ero – Suomalais-Saksalainen suhde 1939–1945).
Paasikiven jyrähtelyt lehdistölle ja vihaiset puhelinsoitot päätoimittajille kuuluivat sodan jälkeiseen Suomeen. Valvontakomission painostuksesta Paasikivi puhui päätoimittajille helmikuusa1946 sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kriittisessä vaiheessa: ”Pyydän muistuttaa herroille, jotka mahdollisesti eivät tunne niitä kuuluisia sanoja, mitkä Bismarck lausui kerran, nimittäin että hallitus ja kansa ja maa saavat maksaa kaikki ne ikkunalasit, jotka sanomalehtimiehet rikkovat.”
Pärjääminen Stalinin ja hänen seuraajiensa kanssa oli Suomen ulkopolitiikan koetinkivi ja presidentin tärkein tehtävä. Vaikka impulsiivinen Nikita Sergejevitš Hruštšov oli ulkoisesti joviaali, ei ”Rutsev” ollut turhaan voittanut valtataistelua ja noussut Stalinin seuraajaksi. Myös hänen käsissään oli verta, niin kuin kaikilla Stalinin valtapiirissä.
Molotovin tiukasta vastustuksesta huolimatta Hruštšov palautti Suomelle Porkkalan. Moskovan keinot painostaa ja pakottaa Suomi tahtoonsa olivat olemassa, kuten yöpakkaset ja noottikriisi osoittivat, mutta ne olivat keinoja, jotka lopulta rajoittuivat taloudelliseen painostukseen sekä aseiden kalisteluun viittaamalla yya-sopimukseen. Mutta ulkopoliittisesti Moskovan keinot törmäsivät jo noottikriisin yhteydessä Pohjolan strategiseen tasapainoon. Enkä tarkoita tällä populistista Suomen ja Norjan asettamista punnuksina vastakkaisiin vaakakuppeihin, vaan Ruotsin keskeistä asemaa. Jo olemassaolollaan ja ”liittoutumattomuudella, joka tähtää puolueettomuuteen sodassa” (alliansfrihet i fred syftande till neutralitet i krig) Ruotsi vahvisti Suomen selkänojaa Kremlissä. Ruotsin politiikan muuttumattomuus oli Neuvostoliiton etujen mukaista, sillä Moskovan tavoite Pohjolassa oli estää Ruotsin liittyminen Natoon. Ruotsin läheiset suhteen erityisesti Yhdysvaltoihin eivät tätä muuksi muuttaneet. Sitä paitsi on selvää, että Neuvostoliiton tiedustelu oli perillä maiden salaisesta sotilaallisesta yhteistyöstä.
Varovaisuus edellytti ulkopolitiikkaa, jossa Suomi myös ennakoi kehityskulkuja, jotka voisivat aiheuttaa kitkaa Moskovan kanssa. Kekkosen aloitteet Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä 1963 sekä rajarauhasopimus Norjan kanssa 1965 olivat esimerkkejä yrityksestä ennakoida Neuvostoliiton mahdollisia reaktioita Naton toimintaan Pohjolassa. Esimerkiksi kaavailut Saksan Bundeswehrin osallistumisesta Naton sotaharjoituksiin Norjan maaperällä saivat Kekkosen hälytyskellot soimaan. Taustalla oli Pariisin rauhansopimukseen ja yya-sopimukseen kirjattu Saksan uhka.
Aloittaessani nuorena avustajana Moskovassa 1973 suurlähettiläs Björn-Olof Alholm ihmetteli usein neuvostolehdistön sävyn radikaalia muutosta Saksan suhteen. Kun hän edellisen kerran 1960-luvulla palveli Moskovassa, oli Länsi-Saksan militarismin ja revansismin arvosteleminen lehdistön päivittäinen tehtävä. Vasta liittokansleri Willy Brandtin idänpolitikka liensi suhteet Neuvostoliittoon.
Varautuminen taas perustui lopulta sodan opetuksiin sekä katkeamattomaan perinteeseen. Koska Suomi välttyi miehitykseltä, myös instituutiot säilyivät — tärkeimpänä puolustusvoimat. Sama koskee väestönsuojelun ja huoltovarmuuden takaamisen perinnettä.
Tie loppuun ajetuista Messerschmidteistä Hornetteihin ja F-35:iin on huima. Oleellisinta oli Suomen puolustuksen perusajatus, jonka norjalainen historioitsija Nils Ørvik muotoili laittamattomasti: ”puolustautuminen apua vastaan” (Försvar mot hjälp). Päätelmä oli sen verran suorasukainen, ettei se miellyttänyt Kekkosta. Mutta hänen tehtäväkseen jäi lopulta torjua marsalkka Ustinovin ehdotus yhteisistä sotaharjoituksista 1978. Britannian suurlähettiläs ihmetteli valtiosihteeri Matti Tuoviselle, miten on mahdollista, että puolustusministeri Tähkämaa kieltää Eduskunnassa Ustinovin tehneen tällaisen ehdotuksen, vaikka se on yleisesti tiedossa. Tuovisen vastaus kiteyttää Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden ytimen, eli pitää kiinni oleellisesta, mutta välttää polemisointia. ”Sanoin, että vastaus sisältää totuuden tämänhetkisessä tilanteessa, sillä emmehän olisi voineet vastata tavalla, johon NL ehkä antaisi julkisuudessa toisenlaisen selityksen. Se olisi ollut uhkapeliä”. Opittu varovaisuus näyttäytyi brittilähettilään silmissä todennäköisesti oveluutena.
Varsinainen varautumisen tulikoe syntyi, kun kylmä sota päättyi ja usko rauhan osinkoihin johti sotilaallisen puolustuksen alasajoon Länsi-Euroopassa. Tuoreessa dokumenttifilmissä ”Suomen tie Natoon” kenraali Gustav Hägglund kommentoi Natojäsenyyden salakuoppia. Hän oli nähnyt, kuinka uudet Natojäsenet luopuivat yleisestä asevelvollisuudesta, koska Yhdysvaltain liittolaisina ei sille tai koulutetulle reserville enää nähty tarvetta. Koska Suomi ei vielä kylmän sodan päätyttyä hakeutunut Natoon, Suomi välttyi tämän suuntaisesta järkeilystä. Suomen poikkeava ajattelu ei suinkaan perustunut ylivertaiseen tietoon tai tulevaisuuden ennakointiin, vaan historian opettamaan varovaisuuteen. Oman puolustuksen alas ajaminen ei ollut vaihtoehto. Osoitus tästä oli nopea tarttuminen tilaisuuteen kuoria kerma yhdistyneelle Saksalle jääneistä DDR:n asevarikoista. Hankinta oli massiivinen, mutta hinta edullinen. Istuin kenraali Aimo Pajusen vieressä Saksan puolustusministeriössä Bonnin Hardthöhellä, kun hän helmikuun puolivälissä 1991 tyhjensi yhdistyneen Saksan syliin jääneitä varikoita. Aimo Pajusen sanoin tämä oli suurin kaappaus sitten Porlammen motin elokuussa 1941. Heti tämän jälkeen, ja keskellä pahinta lamaa Suomi hankki Hornetit.
Ukrainan sotaa käydään nyt viidettä vuotta. Koska hyökkääjä on maailman toinen ydinsuurvalta, ei ydinaseita voi sivuttaa. Strateginen ydinasetasapaino estää Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia sekaantumasta sotaan asevoimin, mutta kuten tiedämme ei tämä ole estänyt länttä tukemasta Ukrainaa myös asein. Sen sijaan sota on osoittanut, että itse ydinaseiden käyttö on Ukrainan sodassa mahdotonta.
Britanniaa ja Ranskaa lukuun ottamatta, joilla on vahva historiallinen strateginen kulttuuri, ovat monet maat kuten Saksa ulkoistaneet strategisen ajattelunsa pitkälti Washingtonille. Naton uutena jäsenmaana Suomelle ydinaselogiikan ymmärtäminen on haaste. Siksi vallalla on paljon harhakuvia. Presidentti Trumpin uhkaus tuhota Iranin sivilisaatio sai erään korkeassa asemassa olevan suomalaisen tulkitsemaan tämän ydinaseella uhkaamiseksi. Mutta ydinaseen käyttökynnys on muuttumattoman korkea, eikä niiden tabu ole poistunut. Keskustelua ei Suomessa toki enää hallitse idealistinen vaatimus ydinaseiden kieltämisestä. Silti ajatus, että myös Suomella on velvollisuus osallistua ydinpelotteen tukemiseen, on vielä uusi. Mutta liittokunnan turvallisuuden takaava ydinpelote edellyttää tätä.
Kenraali Janne Jaakkolaa viittaa ydinpelotteen yhteydessä termiin “nuclear IQ”. Hän katsoo, että sitä voisi soveltaa laajemminkin. Tällä hän tarkoittaa poliittista ja yhteiskunnallista tietoisuutta, strategista osaamista ja ymmärrystä pelotteen luonteesta, monimutkaisuudesta sekä riskeistä.
Venäjällä yleistynyt löysä puhe ydinaseista sekä ydinaseilla uhkaaminen sai Kiinan presidentti XI:n jo sodan alkuvuotena toteamaan, että ”kansainvälisen yhteisön tulisi vastustaa ydinaseiden käyttöä ja niillä uhkaamista Euraasiaa koskevan ydinasekriisin välttämiseksi.” Viesti oli selvä ja Kiinan toistaiseksi merkittäväin kannanotto Ukrainan sotaan.
Erään tuntemani venäläisen asiantuntijan sanoin huolimaton ydinaseista puhuminen ydinaseilla tai peräti uhkailu olisi neuvostoaikana taannut vähintään viisitoista vuotta Magadanin vankileiriä Kauko-Idässä.
Entä varovaisuus? Onko siihen yhä syytä? Ei harkitseva sanojen valinta päättynyt Neuvostoliiton hajoamiseen. Kuten Mikko Hautala kirjassaan korostaa, olivat presidenttien Niinistön ja Putinin lukuisat keskustelut ulkoisesti aina kohteliaan korrekteja, vaikka kyseessä oli jatkuva varjonyrkkeily. Putinin agenda oli selvä. Estää Suomen liittyminen Natoon. Vaikka meillä ei Ukrainan sodan vuoksi ole poliittisia yhteyksiä Moskovaan, on asiallinen kielenkäyttö syytä säilyttää ja välttää alarmismia. On täysin turhaa spekuloida sillä, millainen sotilaallinen voima Venäjällä on viiden-kymmenen vuoden jälkeen ja millaisia aggressiivisia suunnitelmia sillä voi olla lähialueidensa suhteen. Sillä me emme vielä tiedä miten sota päättyy. Emmekä todellakaan tiedä miten sodan päättyminen vaikuttaa Venäjän sisäiseen kehitykseen tai päinvastoin. Joten projisoinnit tukevaisuuteen ovat höttöisellä pohjalla.
Myös Kiinan suhteen kannattaa punnita sanomisensa, sillä Kiinalla on tunnetusti pitkä historiallinen muisti. Mitä tulee Yhdysvaltoihin, viime kuukaudet ovat osoittaneet, että Valkoinen talo on herkkä arvostelulle. Presidentti Trumpin reaktio liittokansleri Friedrich Merzin arvioon Yhdysvaltain Iranin-politiikasta on tästä viimeisin esimerkki. Presidentti Stubb totesi alkuviikosta Helsingin Sanomien haastattelussa: ”Tasavallan presidentti ei ole mielipidekirjoitus”. Kaksi päivää myöhemmin sama ajatus löytyy Saksan johtavasta päivälehdestä FAZ. joka arvostelee liittokansleri Merziä: ”Kansleri ei ole pääkirjoitusten laatija.” (Ein Kanzler ist kein Leitartikler).
Voiko ydinasesuurvalta hävitä tavanomaisen sodan ja vielä pienempää maata vastaan? Voi kyllä, Yhdysvallat harkitsi, mutta ei lopulta turvautunut ydinaseeseen Vietnamissa, sodassa, jonka se hävisi.
Ukrainan sota ratkeaa, joko taistelukentälle tai vallan vaihtumiseen Moskovassa — ei Kiovassa. Päivä päivältä todennäköisempää on, ettei Moskova saavuta aloittamalleen sodalle asettamiaan tavoitteita.