Talouselämä – 1st december 2016
Laskeuduin vaalien jälkeisenä sunnuntaina Washingtoniin. Ensimmäinen juttu, jonka luin Washington Postista, pohti avoimesti, että vuoden kuluessa jopa oma puolue republikaanit saattaa laittaa kongressissa vireille syytteen Donald Trumpin erottamiseksi virastaan. Kirjoittaja ei ollut vähempi kuin Watergate-skandaalin aikoinaan paljastanut Bob Woodward, Yhdysvaltain tutkivan journalismin ikoni.
Vaikka tämä jäisi vain vaalitulokseen pettyneen journalistin heitoksi, se kertoo Washingtonin tunnelmista.
Median ja muiden tarkkailijoiden kauhistelusta poikkeavan punnitun puheenvuoron käytti presidentti Barack Obama. Vastatessaan lehdistön kysymyksiin Obama totesi toivovansa, että Trump osaa hyödyntää oikein sitä lahjakkuutta, jolla hän sai aikaan yhden poliittisen historian suurimmista järkytyksistä (upset).
Kun vaaleista on kulunut runsas viikko, Yhdysvallat ja Washington ovat ymmällään. Voittajien riemua vaimentaa epätietoisuus siitä, miten vaalilupausten käy. Varmaa tuntuu olevan, että Trump ryhtyy toteuttamaan laajaa infrastruktuuriohjelmaa, vaikka se lisää valtion velkaa ja nostaa inflaatiota. Myös Trumpin lupaus alentaa yhtiöverotusta ja uudistaa verojärjestelmää ovat uskottavia.
Sen sijaan kauppapolitiikan osalta kaikki on auki. Samoin on ulkopolitiikassa, jossa vaalilupausten täyttäminen on kaikkea muuta kuin suoraviivaista.
Demokraatit puolestaan ovat kuin maansa myyneitä. Puolueesta, joka aikoinaan keräsi työväenluokan ja keskiluokan äänet, on tullut eliitin ja kahden rannikon puolue. New Yorkissa ja Kaliforniassa Hillary Clintonin kannatus oli vankkaa, vaikka ei niin täydellistä kuin pääkaupunki Washingtonissa. Sieltä saa etsimällä etsiä Trumpia äänestänyttä – joskin tapasin erään vanhan tutun, joka myönsi perheensä jakautuneen. Vaimo äänesti Trumpia, mies ei.
Kauhistelun keskellä erottui Obaman viisaus
Itsetutkistelu vaatii aikansa. Google ja Facebook ovat jo joutuneet tarkistamaan politiikkaansa. Molempia on syytetty sitä, että ne sallivat feikkiuutissivustojen trollata lukijoita väärillä ja tekaistuilla tiedoilla.
Laatulehdet New York Times ja Washington Post, jotka antoivat lukijoilleen suosituksen äänestää Clintonia, ovat yhtä neuvottomia kuin muukin eliitti.
Kaiken kauhistelun ja synkistelyn joukosta erottuvat paitsi Obamaan viisaat sanat, myös kokeneiden virkamiesten äänet. He kehottavat palvelemaan kansakuntaa, serve the nation, jos kutsu käy Trumpin hallinnon palvelukseen. Henry Kissingerin sijaisena uransa aloittanut kenraali Brent Scowcroft, 92, joka toimi George Bush vanhemman turvallisuuspoliittisena neuvonantajana, esitti tällaisen vetoomuksen heti vaalien jälkeen. ”If you are asked to serve, please do. This man needs help.”
Taustalla on aito huoli siitä, että vaikka Trump voitti vaalit, hän ei ole valmistautunut tehtävään eikä hänellä ole ympärillään koneistoa, joka kykenee nopeasti luomaan suurvallan hallitsemisen edellyttämän tiimin. Yhdysvaltain järjestelmä on presidenttivaltainen, ei parlamentaarinen. Siksi paljon – vaikkei kaikki – riippuu presidentistä. Hänen hallintonsa tarvitsee kuitenkin suuntaviivoja, joilla toimia.
Yhdysvaltain historia on täynnä esimerkkejä siitä, että vahvankin presidentin tiimin sisällä käydään armotonta valtataistelua. Se on taistelua presidentin huomiosta. Jos ulkoministeri ja puolustusministeri ovat eri mieltä politiikasta, presidentti ratkaisee. Presidentti puolestaan tarvitsee valtavan koneiston hallintaa varten pätevän kansliapäällikön sekä turvallisuuspoliittisen neuvonantajan. Jos presidentti tietää ja osaa, myös koneisto toimii.
Republikaanien värisuoran ansiosta uudistusten ja muutosten läpiviennin kongressissa uskoisi tapahtuvan juohevasti. Mutta republikaaninen enemmistö kongressissa ei ole edes republikaanisen presidentin käskyläinen. Itsetietoisen kongressin hoitaminen vaatii poliittista taitoa ja osaamista. Trumpin varapresidentti, Teekutsu-liikettä lähellä oleva konservatiivi Mike Pence on tässä suhteessa avainasemassa.
Kauppasota Kiinan kanssa olisi katastrofi
Kaikki politiikka on paikallista. Tämä on yleismaailmallinen sääntö, eikä suurvalta muodosta tässä poikkeusta. Suurvallan kohdalla vaalien tuloksella on kuitenkin laajempi merkitys.
Donald Trump Yhdysvaltain presidenttinä on vielä kansainvälisesti kirjoittamaton lehti. Kampanjapuheet kauppasopimusten turmiollisuudesta, liittolaisista, jota eivät kanna osuuttaan taakasta sekä naapurimaa Meksikon kovistelu ovat jättäneet jälkensä.
Venäjä ja Vladimir Putin ansaitsevat erityistä huomiota. Trumpin avaukset kaihertavat, vaikka Venäjä ei todellisuudessa näytellyt vaaleissa sitä osaa, jonka se sai Yhdysvaltain ulkopuolella ja erityisesti Venäjän ohjatussa mediassa.
Tosin Yhdysvaltain kannalta Venäjän-suhteita suurempi kysymys on Kiina. Kauppasota Kiinan kanssa olisi katastrofi. Henry Kissinger, joka juuri tapasi Trumpin, painotti The Atlantic -lehden tuoreessa haastattelussa Kiinan merkitystä Yhdysvaltain varsinaisena haasteena.
Putin on syystäkin tyytyväinen oman politiikkansa arvaamattomuuteen eli kykyyn tehdä ja toteuttaa nopeasti päätöksiä – sekä käyttää tarvittaessa aseellista voimaa. Vaikka Trump painottaa haluavansa sopia asioista Putinin kanssa, niin myös hän korostaa kykyään yllättää vastustajansa.
Ehkä Moskovan ja sen median alkuinnostus laimenee. Näin voi käydä, kun Trumpin valmistautumattomuus monimutkaisten asioiden käsittelyyn selviää ja venäläiset tunnistavat hänen arvaamattomuutensa merkittäväksi tekijäksi, jota ei voi jättää laskuista pois. Myös Trumpin lupaukset vahvistaa Yhdysvaltain jo ennestään ylivertaisia asevoimia hermostuttavat paitsi Moskovaa myös Pekingiä.
Jos Trump yllättyi voitostaan, niin yhtä lailla se yllätti Moskovan, joka oli valmistautunut tuntemansa ja vihaamansa Hillaryn valintaan. Siksi tilanne on sekä Trumpille että Putinille uusi ja outo.
Tanssiin tarvitaan kaksi
Trump ei ole republikaani, vaan hän on Trump. Mutta hänen mukanaan valtaan noussut kongressi ja sen ylähuone eli senaatti on republikaanienemmistöinen, ja suhtautumisessaan Venäjään erityisen kriittinen. Trumpin kyky tehdä diilejä joutuu nopeasti koetukselle kansainvälisessä politiikassa. Tuosta poikki ja pinoon taitaa jäädä haaveeksi.
Toki uusi hallinto tarjoaa aina mahdollisuuden uuteen avaukseen. Sodanjälkeisen Yhdysvaltojen menestyksellisin presidentti lienee Ronald Reagan. Häneltä me muistamme toteamuksen ”It takes two to tango”. Tanssiinkutsu yksin ei riitä, vaan tarvitaan myös partneri. Jos Moskova haluaa sopia asioita, sen tulee myös olla valmis liikahtamaan.
Lännen ja Venäjän ja erityisesti Yhdysvaltain ja Venäjän pöydällä on useita vaikeita kysymyksiä, joissa vallitsee pattitilanne. Helpointa olisi epäilemättä edetä ohjuspuolustuksessa ja yleensäkin asevalvonnassa. Neuvottelupöytään palaaminen edellyttää poliittista tahtoa, sopiminen taas luottamusta.
Onnistuuko sopu Ukrainan kriisistä?
Isännöin ulkoministeriön tuella kesällä 2010 Loviisan saariston Boistössä keskustelutilaisuuden ohjuspuolustuksesta, johon osallistui sekä amerikkalaisia että venäläisiä kenraaleita ja asiantuntijoita. Kyseessä oli Carnegie Endowment -säätiön aloittama euroatlanttinen turvallisuusdialogi, jonka tulokset jäivät kuitenkin Ukrainan tapahtumien jalkoihin.
Boistön keskustelujen ja niitä seuranneiden asiantuntijatapaamisten tulos oli yksiselitteinen. Ohjuspuolustuksesta voidaan sopia ilman, että pyritään juridisesti sitovaan sopimukseen, joka taas edellyttäisi Yhdysvaltain senaatin hyväksyntää. Muun muassa tietojen vaihdosta sopimalla saavutettaisiin luottamusta ja lisättäisiin varmuutta toisen osapuolen aikeista.
Ohjustorjuntaa monimutkaisempi asia on sopia Ukrainan sodan päättämisestä. Venäjä on miehittänyt Krimin, mutta menettänyt Ukrainan ja ukrainalaiset. Sotatoimet Itä-Ukrainassa ovat raunioittaneet Donbassin. Alueen väestö on puolittunut ja jäljelle jääneiden asema on tukala.
Kremlillä olisi kaikki syyt hakea ratkaisua. Onnistuuko se Trumpin hallinnon avulla? Puhevaltaa asiassa on myös EU:lla ja erityisesti Saksalla, unohtamatta Kiovaa. Krimista sopiminen taas edellyttää Moskovan ja Kiovan välistä ”rauhansopimusta”, sillä rajoja ei saa muuttaa asevoimin ja sopimatta.
Vaikeinta Kremlille lienee myöntää, että Ukraina on vanhan slaavilaisen ja ortodoksisen valtakunnan, Kiovan Rusin toinen, Venäjästä erillinen perijä. Siinä ovat ratkaisun avaimet.
Suomi on uudessa ja odottamattomassa tilanteessa
Syyrian sota ja taistelu ISISiä vastaan tuskin päätyy Aleppon valtaukseen. Trumpin suunnitelmat tuhota ISIS eivät ole vastaus kysymykseen siitä, mikä tulee olemaan Yhdysvaltain rooli Lähi-idässä. Trumpin suunnitelmat eivät kerro, millaiseksi kehittyy Yhdysvaltain suhde sen liittolaisiin Israeliin, Saudi-Arabiaan ja Turkkiin. Niiden edut ovat yhtenevät erityisesti voimistuneen Iranin muodostaman haasteen edessä. Ensiluokan kysymys on, kunnioittaako presidentti Trump edeltäjänsä tekemää sopimusta Iranin ydinaseen kehittämisen estämisestä.
Suomen kannalta tärkein kysymys on Yhdysvaltain suhtautuminen sen eurooppalaisiin liittolaisiin sekä Naton tulevaisuuteen.
Isolationistiset vaistot ovat läsnä Amerikan politiikassa, mutta liittolaisten kovistelusta on vielä matkaa toisen maailmansodan jälkeisen liittokuntajärjestelmän purkamiseen. Naton laajentamisen jäädyttäminen on eräs mahdollinen lopputulema. Tämä kiinnostaa paitsi Suomea ja Ruotsia, erityisesti Ukrainaa.
Brexit pakottaa Euroopan unionin kehittämään turvallisuuspolitiikkaansa ja yhteistyötä Naton kanssa. Yhteistyö Yhdysvaltain kanssa ja tukeutuminen sen ydinasepelotteeseen säilyy kuitenkin Euroopan puolustuksen kulmakivenä. Kaikki tämä heijastuu myös Suomeen, joka vahvistaa omaa puolustustaan lisäämällä yhteistyötä Ruotsin ja Naton kanssa sekä panostamalla transatlanttiseen yhteyteen.
Syntynyt tilanne on sekä uusi että odottamaton. Siksi on vaikea todeta muuta varmaa kuin, että mitä paremmassa kunnossa oma talo ja sen puolustus ovat, sitä paremmin Suomi kykenee varjelemaan etujaan. Olemme tilanteessa, jossa kaikki muu paitsi Yhdysvaltain uuden presidentin nimi on yhä auki.
Kirjoittaja René Nyberg toimi Suomen Moskovan suurlähettiläänä 2000–2004 ja Berliinin suurlähettiläänä 2004–2008. Nyberg kuului myös asiantuntija-työryhmään, joka teki hallitukselle Nato-selvityksen viime keväänä.
