Venäjästä - René Nyberg

Venäjästä

SDP:n ulko- turvallisuus- ja puolustuspoliittinen työryhmä

19.5.2021

Venäjä voi pahoin. Pandemiatilanteen luvut kertovat huomattavasta ylikuolleisuudesta sekä alhaisesta rokotuskattavuudesta – noin 10 %. Myös rokottamisen vieroksunta on yllättävän korkea – lähes 2/3 väestöstä on haluton ottamaan rokotteen.

Venäjän talous mataa, väestön ostovoima laskee nyt jo seitsemättä vuotta peräkkäin ja hinnat nousevat. Pääministeri Mihail Mišustinin syytös elintarvikeketjujen ”ahneudesta” ei selityksenä vakuuta. Enneminkin se kertoo neuvottomuudesta, mikä taas kielii kyvyttömyydestä uudistaa taloutta.

Suurin osa vertauksista neuvostoaikaan ja erityisesti Brežnevin pitkään kauteen ontuvat, mutta eivät kaikki. Vuosien 2009 ja 2019 välisenä aikana Venäjän talous kasvoi prosentin vuodessa. Vastaava luku vuosien 1977–1985 välisenä aikana oli 1.6 prosenttia eli kasvu Brežnevin ”pysähtyneisyyden aikana” (zastoi) oli nopeampaa kuin Putinin valtakauden jälkimmäisellä puoliskolla.

Venäjän riippuvuus energia- ja raaka-aineviennistä on muuttumaton. Maailmankaupan vihreä siirtymä uhkaa suoran Venäjän vientiä. Fossiilisten polttoaineiden kysyntä vähenee ja esimerkiksi EU:n kaavailema hiilitariffi Carbon border adjustment mechanism vaikuttaisi erityisesti metallien viennin kannattavuuteen. Myös Kiinalle Venäjä on lähinnä energia- ja raaka-aineiden tuottaja. Muutenkin Venäjä on ajautumassa yhä lähemmäksi Kiinaa.

Kansalaisyhteiskunta (graždanskoje obšestvo, civil society) taas on ilmiö, jollaista Neuvostoliitto ei tuntenut. Tämä saattaa kuulosta yllättävältä, sillä kaikki muistavat kirjailijat ja dissidentit, joita vainottiin ja vangittiin tai karkotettiin maasta kuten Aleksandr Solženitsyn. Mutta kysymys oli yksilöistä, eikä esimerkiksi kielletyn kirjallisuuden monistamista kirjoituskoneella ja kalkeeripaperilla voi verrata Internetin tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Sen sijaan Venäjälle on syntynyt moni-ilmeinen kansalaisyhteiskunta, joka tosin nyt kokee kovia, mutta sen aika ei ole ohi eikä se suinkaan rajoitu vain suuriin keskuksiin. Kansalaisyhteiskunta ei keskity yksin Aleksei Navalnyn ympärille syntyneeseen korruptionvastaiseen liikkeeseen. Se on paljon isompi ilmiö, mikä kertoo yksilöiden vapautumisesta ja spontaanien pienryhmien toiminnasta alueellisten ongelmien tai ympäristön hyväksi. Otteiden koveneminen kertoo sekin neuvottomuudesta, ehkä jopa paniikista, sillä syyskuun Duuma-vaalien onnistuminen hermostuttaa Kremliä.

Tässä katseet kääntyvät Venäjän voimaveljiin, silovikkeihin, joiden määrä lasketaan sadoissa tuhansissa ja joille on sälytetty nimenoman oman väestön kurittaminen ja kaikenlaisten mielenilmaisujen tukahduttaminen. Stalinin elämänkerran kirjoittaja Stephen Kotkin kutsuu Venäjän voimaveikkoja kansalaisyhteiskunnan civil societyn vastakohdaksi sanaleikillä uncivil society. Sen voisi nätisti kääntää ”epäkohteliaaksi” yhteiskunnaksi. Tästä taas syntyy uusi kompa, sillä ”pienet vihreät miehet” ovat venäjäksi ”kohteliaita miehiä” (vežlivye ljudi).

Uutta tämä ei ole, sillä kaikki Venäjän hallitsijat Iivana Julmasta ”länsimaisiin” Romanoveihin nojasivat viimekädessä salaiseen poliisiin. Uutta sen sijaan on nyt havaittava salaisen poliisin, jopa Iivanan opritšnikien, puhumattakaan Stalinin tšekistien perinnön kultinomainen vaaliminen. Esimerkiksi vuoden 1937 terrorin uhrien kohtaloiden tutkiminen on yhä mahdollista, mutta raja tulee vastaan, jos haluaa selvittää teloittajien henkilöllisyyden, sillä sen katsotaan loukkaavan tšekistien kunniaa.

Miten tähän on tultu? Miksi Venäjä katsoo olevansa piiritetty linnoitus ja turvautuu historiapolitiikkaan osoittaakseen, että taas kerran Venäjää ympäröivät vihamieliset voimat, ”kollektiivinen länsi” eli Nato ja EU, joskus jopa ”musta fasismi” sodassa voitetun ruskean fasismin seuraajana. Sinänsä tämäkin on takauma neuvostoaikaisiin viholliskuviin ja spionomaniaan. Se kun edellytti jatkuvaa mobilisointia ja valppautta.

Mielenkiintoista on pohtia Venäjän nopeasti jyrkentynyttä kantaa EU: iin. Venäjän ja EU:n suhteiden alkuajoista alkaen oli ilmeistä, että EU:n olemus ja sen tosiasiallinen voima, joka ei ole sotilaallinen, hämmensi Moskovaa. Valtiokeskeinen ajattelu teki EU:n olemuksen ja sen päätöksenteon ymmärtämisen vaikeaksi. Ei ollut yhtä johtajaa, jonka kanssa sopia, ei ollut yhtä tahoa, jonka kanssa neuvotella. Lisäksi komissaarien valtaoikeuksien ymmärtäminen tuotti vaikeuksia, semminkin jos he sattuivat olemaan pienemmistä jäsenmaista. Silti Venäjä taipui moneen, kuten energiapolitiikka osoittaa. Gazprom on vuosien mittaan hyväksynyt kaiken mitä EU on vaatinut. Sama koske monia muitakin aloja. Nyt edessä ovat ympäristöasiat, joiden käsittelyyn Venäjä on huonosti varautunut. Mutta edes alkuperäiset Ukrainan vuoksi päätetyt pakotteet eivät vielä murtaneet suhteita.

EU:n ja Saksan reaktion jyrkkyys yritykseen murhata Aleksi Navalny hermomyrkyllä yllätti Venäjän johdon. Väitän, että Vladimir Putin koki henkilökohtaisena loukkauksena Angela Merkelin vierailun syyskuussa 2020 Charité-sairaalassa hoidettavan Aleksi Navalnyn luona. Tämän jälkeen EU:ta ei enää ”ollut”, ja sen sai ulkosuhdekomissaari Josep Borell nöyryyttävästi tuta vieraillessaan Moskovassa helmikuussa 2021.

Vastaavanlainen henkilökohtainen loukkaus oli presidentti Bidenin myöntävä vastaus TV-haastattelijan kysymyksen, onko Putin killer. Mutta Amerikka on Amerikka. Venäjän johtava pilapiirtäjä Sergei Jolkin kuvasi asian näin: Hampaitaan kiristelevä Putin totea: ”Ensin tämä nimittelee, sitten soittaa ja vielä ehdottaa tapaamista”. Toisen ydinasevallan johtajan loukkaus piti vain niellä, ja tapaaminen kesäkuussa jossakin päin Eurooppaa vaikuttaa toteutuvan.

***

Vielä kerran, miten tähän on tultu? Vastaus on Ukraina. Sodan aloittaminen Ukrainaa vastaan keväällä 2014 on Putinin suurin virhe. Se vertautuu Brežnevin kohtalokkaaseen päätökseen hyökätä Afganistaniin joulukuussa 1979. Nukkevaltiot Itä-Ukrainassa tai uuvutusota Ukrainaa vastaan eivät ole tuottaneet toivottua tulosta. Ukraina ei ole yhteiskuntana destabilisoitunut. Päinvastoin hyökkäys ja sota on vahvistanut ukrainalaista identiteettiä ja Ukrainaa kansakuntana. Mutta siitä huolimatta, ettei Ukraina ole kyennyt kitkemään korruptioitaan ja uudistamaan talouttaan, niin se on valtio, jonka omakuva on selvä – se ei ole moskoviittinen. Nimenomaan tämän Putin ilmaisi 13.5.2021 pitämässään turvallisuusneuvoston eli nykyisen politbyroon kokouksessa seuraavin sanoin:

”Kaikesta päätellen – ja se on hyvin surullista – Ukraina on kehittymässä hitaasti mutta selvästi jonkinlaiseksi Venäjän vastapooliksi, jonkinlaiseksi anti-Venäjäksi ja alueeksi, josta meille kantautuu, kaikesta päätellen, jatkuvasti huolestuttavia uutisia, joihin on kiinnitettävä huomiota, sillä ne vaikuttavat Venäjän federaation turvallisuuteen.”[1]


[1] Судя по всему – и это очень печально, – Украину медленно, но верно превращают в какой-то антипод России, в какую-то анти-Россию, в какую-то площадку, с территории которой мы постоянно, судя по всему, будем получать требующие особого с нашей стороны внимания с точки зрения обеспечения безопасности Российской Федерации новости.

Also, I would like you to comment on the current developments in a neighbouring state, Ukraine. It appears, and this is highly regrettable, that Ukraine is being turned, slowly but steadily, into an antipode of Russia, an anti-Russia, a territory from which, judging by all appearances, we will never stop receiving news that need to be given special attention in terms of protecting the national security of the Russian Federation.

Toisin sanoen, huolimatta uuvutussodasta ja Ukrainan vähättelystä sekä puheista, että venäläiset ja ukrainalaiset ovat samaa kansaa, Putin myöntää, että Ukraina yhteiskuntana uhkaa sitä pelkällä olemassaolollaan. Ukrainasta on tullut moskovalaisen menon vastamalli.

Venäjä on umpikujassa, sillä joukkojen keskittäminen Ukrainan rajalle ja muu sapelinkalistelu ei näytä purevan. Mutta politiikka ei muutu ennen kuin valta vaihtuu. Tämä koskee sekä Ukrainaa että sisäpolitiikan uudelleen arviointia. – Vallanvaihto ei ole näköpiirissä, mutta kun se tapahtuu, se voi käydä hetkessä.