Itse kertoja Jari Jolkkonen, piispanristi paidan taskussa, on rennon asiallinen ja hyväkuntoinen savolainen, joka hölkkää portaat ylös Masadan linnoitukseen ja pulahtaa Kuolleeseen mereen.

Sarja on katsottavissa Yle Areenasta »

Ristinmies ja minä – Jeesus Nasaretilaisen tarina

on Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkosen käsikirjoittama ja kertoma kolmiosainen dokumenttisarja, joka esitettiin Yle TV1:ssä hiljaisella viikolla 2026. Sarja kertoo Jeesus Nasaretilaisen elämästä ja merkityksestä uusimman historiallisen ja arkeologisen tutkimuksen pohjalta, kuvattuna alkuperäisillä tapahtumapaikoilla Israelissa ja palestiinalaisalueilla.

Sarjan rakenne

Ensimmäinen osa perehtyy varhaisjuutalaisuuteen ja Jeesusta edeltävään aikaan (historiallinen ja kulttuurinen konteksti).

Toinen osa käsittelee Jeesuksen elämää ja opetuksia – mitä tutkimus voi niistä varmuudella sanoa.

Kolmas osa tarkastelee kristinuskon leviämistä ja sen vaikutuksia länsimaiseen (myös suomalaiseen) kulttuuriin.

Ohjaajana toimi Satu Väätäinen. Sarja yhdistää paikan päällä kuvattua materiaalia, asiantuntijahaastatteluja ja Jolkkosen pohdiskelevaa kerrontaa. Se pyrkii tuomaan Jeesuksen tarinan lähelle katsojaa television kielellä, yhdistämällä tieteellistä tutkimusta henkilökohtaiseen pohdintaan (siitä vihjaa myös otsikon ”ja minä”-osa).

Liittyvä kirja

Sarjaan pohjautuu Jari Jolkkosen tietokirja Nasaretin mestarin tarina (Docendo, 2026, 249 sivua). Kirja avaa Jeesuksen elämää laajemmassa yhteydessä: se kytkee hänet juutalaisuuden historiaan, Palestiinan arkeologiaan ja maantieteeseen sekä länsimaisen kulttuurin perustaviin piirteisiin. Kirja on kuvattu kansantajuiseksi ja tutkimukseen nojaavaksi teokseksi, joka sopii sekä seurakuntalaisille että laajemmalle yleisölle.

Tausta ja vastaanotto

Jolkkonen on aiemmin tehnyt Yleen dokumentteja (esim. Franciscus Assisilaisesta), ja tämäkin sarja on saanut kiitosta selkeästä kerronnasta, televisioystävällisestä otteesta ja siitä, miten se suhteuttaa Raamatun kertomuksia nykyaikaiseen tutkimukseen (esim. arkeologiset löydöt, radiohiiliajoitukset). Kuvaukset tapahtuivat alueella, jossa sodan jäljet ja jännitteet olivat läsnä, mikä toi sarjaan myös nykyaikaisen ulottuvuuden

The post Sarja Jeesus Nasaretilaisesta Yle Areenassa appeared first on René Nyberg.

Arvio julkaistu Kirkko ja Kaupunki -lehdessä 27.6.2016.

Lue koko arvio Kirkko ja Kaupunki -lehdestä »

The post Viimeinen juna Moskovaan Kirkko ja Kaupunki lehdessä appeared first on René Nyberg.

The post René Nyberg Asiastudion vieraana 3.3.2026 appeared first on René Nyberg.

Yhdysvaltain kolme yritystä hankkia Grönlanti eroavat mittakaavaltaan ja tarkoitukseltaan. Ensimmäinen heti Alaskan hankkimisen jälkeen heijasti imperialistisia tavoitteita rajoittaa brittiläistä vaikutusvaltaa Pohjois-Amerikassa. Toinen presidentti Trumanin pyrkimys selittyy Kylmän sodan alkamisella. Kolmannelta eli presidentti Trumpin yritykseltä sen sijaan puuttuu selvä sotilaallisstrateginen logiikka.

Vilkaisu karttaan kertoo, että Grönlanti on osa läntistä pallonpuoliskoa ja Koillis-Kanadan lähinaapuri. Myös sen väestö on sukua Kanadassa ja Alaskassa asuville inuiiteille eli eskimoille (sekä tšuktšeille Beringinsalmen toisella rannalla).

Presidentti Trumpin pyrkimys liittää Grönlanti ja Kanada Yhdysvaltoihin eroaa vuosien 1867 ja 1946 yrityksistä ostaa Grönlanti. Trump ei ole ensimmäinen, joka vetoaa Monroe-doktriiniin. Hänen vaikuttimensa eivät kuitenkaan ole turvallisuuspoliittisia, vaikka hän toisin väittää. Kyseessä on Trumpille ominaislaatuisesta, idiosynkraattisesta pyrkimyksestä toteuttaa jotakin, johon hänen edeltäjänsä eivät menneinä vuosisatoina ole kyenneet — laajentaa Yhdysvaltain aluetta. The Greenland Momentiksi kutsuttu kriisi ei silti ole ohi, vaikka Trump veti takaisin uhkauksensa käyttää voimaa. Tanska on yhä varuillaan. Samalla Tanskan pääministeri Mette Fredriksenin päättäväinen toiminta näyttää varmistavan hänen sosiaalidemokraattisen puolueensa menestyksen maaliskuun lopulla järjestettävissä parlamenttivaaleissa.

Yhdysvaltain kiinnostus Grönlantiin – ja Islantiin — oli jatkoa Alaskan ostamiselle 1867. Grönlanti olisi Alaskan tavoin vahvistanut Brittiläisen Pohjois-Amerikan saartoa ja voinut edesauttaa näiden provinssien liittämistä Yhdysvaltoihin, joista vuonna 1867 muodostettiin Brittiläisen imperiumin itsehallinnollinen dominio — Kanada.

Alaska, Grönlanti ja Kanada olivat osa presidentti Andrew Johnsonin administraation sisällissodan jälkeistä imperialistista visiota Yhdysvaltain asemasta Pohjois-Amerikassa ja arktisella alueella. Tavoitteena oli myös vahvistaa Pohjois-Atlantin meriteiden puolustusta.

Samassa yhteydessä Yhdysvallat tarjoutui myös ostamaan Tanskalta sen Länsi-Intian saaret (nykyiset Yhdysvaltain Neitsytsaaret). Toisin kuin Grönlannin kohdalla maat pääsivät sopuun saariryhmän myynnistä, mutta sopimus kaatui 1868 Yhdysvaltain senaatissa. Myös toinen yritys 1902 epäonnistui. Tällä kertaa neuvotellun sopimuksen hylkäsi Tanskan parlamentin silloinen ylähuone Landstinget. Saarten osto toteutui ensimmäisen maailmansodan aikana 1916, kuin Saksan sukellusvenesodankäynti uhkasi Pohjois-Atlantin yhteyksiä. Samassa yhteydessä Yhdysvallat tunnusti Tanskan suvereniteetin Grönlantiin viittaamatta enää Islantiin.

Ulkoministeri William Sewardin neuvottelemaa Alaskan ostamista arvosteltiin ankarasti. Silti senaatti hyväksyi sen lähes yksimielisesti. Mutta kongressin vastustuksen vuoksi Seward joutui perääntymään Grönlannin kohdalla. Asiaan vaikutti myös presidentti Johnsonia vastaan nostettu viraltapanosyyte. Yhdysvallat ei lopulta tehnyt 1867 Tanskalle muodollista ehdotusta Grönlannin ja Islannin ostamisesta.

Viikinkien asutus Grönlannissa päättyi 1400-luvun alkuun mennessä. Tanska palasi saarelle kolme sataa vuotta myöhemmin ja perusti 1721 Godthåbin eli nykyisen Nuukin. Perinteisesti Grönlanti kuului Norjan kruunulle. Ruotsin luovuttua 1811 lopullisesti Suomen takaisinvaltaamisesta, Aleksanteri I lupasi Ruotsin kruunuprinssi Bernadottelle Norjan. Bernadotte tavoitteena olivat luonnolliset rajat, siksi hän tavoitteli Norjaa. Tämä toteutui 1814, jolloin lyhyen — ja Ruotsin viimeisen — sodan jälkeen syntyi Ruotsin ja Norjan Yhdistyneet kuningaskunnat. Koska ”meri erottaa mutta graniitti yhdistää”, ei Bernadotte ollut kiinnostunut ”saarista”, jolloin Färsaaret, Islanti ja Grönlanti pysyivät Tanskan siirtomaina, mikä sopi Britannialle, joka ei halunnut antaa vahvistuvalle Ruotsille jalansijaa Pohjois-Atlantilla. Samanaikaisesti Britannian hallitus torjui parlamentissa virinneen ehdotuksen saarten liitämisestä Yhdistyneeseen kuningaskuntaan.

Saksan miehitettyä 1940 Tanskan Britannia lähetti sotilaita Islantiin, jotka amerikkalaiset joukot korvasivat 1941. Yhdysvallat tunnusti Islannin itsenäisyyden välittömästi heti sen julistamisen jälkeen 1944. Amerikkalaiset vetäytyivät 1947, mutta palasivat 1951 perustettuun Keflavikin lentotukikohtaan.

Vedoten Monroe-doktriiniin Yhdysvallat vastusti Britannian ja Kanadan suunnitelmia miehittää myös Grönlanti 1940. Se lähetti sen sijaan rannikkovartiostonsa suojaaman Grönlannin länsirannikolla toimivaa alumiiniteollisuudelle tärkeää (nyttemmin hylättyä) kryoliitti kaivosta Ivittuutissa. Länsiliittoutuneet taistelivat sekä Islannissa että Grönlannissa ja myös Huippuvuorilla saksalaisia yrityksiä vastaan perustaa pohjoiseen säähavaintotukikohtia.

Vuonna 1946 presidentti Harry Truman hallinto teki Tanskalle salaisen esityksen Grönlannin ostamisesta, joka tuli julkiseksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Tarjous 100 miljoona dollaria torjuttiin. Tanskan liityttyä 1949 perustajäsenenä Natoon maat solmivat 1951 puolustussopimuksen. Tämä sallii Yhdysvalloille pysyvän sotilaallisen läsnäolon saarella mukaan luettuna Thulen lentotukikohdan perustamisen, nykyiseltä nimeltään Pituffik Space Base.

Grönlannin väestö, noin 56 000, asuu pääosin saaren etelä- ja länsirannikolla. Golfvirrasta haarautuva Länsi-Grönlannin virta vaikuttaa länsirannikon ilmastoon ja helpottaa meriliikennettä. Se mahdollistaa purjehduksen Grönlannin ja Kanadan erottavan Davisinsalmen kautta kulkevalla Luoteisväylällä.

Sen sijaan Grönlannin itärannikko on käytännössä asumaton. Tanskan koiravaljakkojoukot partioivat vaativissa olosuhteissa aluetta. 1930-luvulla Norja esitti Tanskalle aluevaatimuksen miehittäen 1931 alueen Koillis-Grönlannissa. Se nimettiin Grönlannin ensimmäisen asutuksen vuonna 980 perustaneen viikinki Erik Punaisen maaksi. Tanska vei Norjan Pysyvään kansainväliseen tuomioistuimeen, joka 1933 ratkaisi asian Tanskan hyväksi. Tuomio vahvisti Tanskan asemaa ja vastuuta koko saaren hallinasta, josta vuonna 1953 tuli Tanskan lääni (amt). Itsehallinnon Grönlanti sai 1979, jota laajennettiin 2009. Grönlanti ei kuulu EU:iin, mutta saari on Tanskan myötä osa Naton aluetta.
Miksi Grönlanti erosi EU:sta? Grönlanti liittyi Euroopan talousyhteisöön 1973 yhdessä Tanskan kanssa, huolimatta merkittävästä paikallisesta vastustuksesta – noin 70 % grönlantilaisista äänestäjistä hylkäsi EEC-jäsenyyden Tanskan vuoden 1972 kansanäänestyksessä. Saatuaan itsehallinnon 1979 Grönlanti järjesti oman kansanäänestyksensä vuonna 1982, jossa 53 % äänesti EEC:stä eroamisen puolesta. Ero virallistettiin vuoden 1985 Grönlannin sopimuksella, mikä teki Grönlannista ensimmäisen alueen, joka lähti Euroopan yhteisöistä.

Pääasiallinen syy eroamiselle oli saada takaisin suvereeni hallinta Grönlannin kalastusresursseista ja vesistä.

Eron jälkeen Grönlanti tuli EU:hun liittyväksi merentakaiseksi maaksi ja alueeksi (OCT), mikä mahdollisti sen säilyttää tullittoman pääsyn kalatuotteidensa vientiin, saada taloudellisia avustuksia ja sallia kansalaistensa vapaan liikkumisen EU:n sisällä, samalla kun se pysyi CFP:n ja EU:n tulliliiton ulkopuolella.

Venäjän kiinnostus Grönlantia kohtaan on strateginen, sillä ns. GIUK-linja (engl. GIUK gap; Greenland, Iceland, United Kingdom) on Pohjois-Atlantin ja Norjanmeren välinen kapeikko. Tosin Moskova tuki myös näkyvästi Trumpin Grönlantia koskevia vaatimuksia, joiden se arvioi hajottavan Natoa ja Euroopan unionia. Ainoa avoin kiistakysymys, jossa Venäjä ja Tanska sekä Kanada ovat osallisia, koskee merioikeudessa määriteltyjen mannerjalustojen jatkumista aina Pohjoisnavalle saakka keskisen Jäämeren vedenalaisia harjanteita pitkin.

Sen sijaan Venäjän kiinnostus Norjan Huippuvuoria kohtaan on pysyvää. Venäjä haastaa jatkuvasti Norjan suvereniteetin pienemmillä ja suuremmilla provokaatioilla. Myös Kiinalla on vuoden 1920 Pariisin Huippuvuoria koskevan sopimuksen allekirjoittajamaana oikeus harjoittaa tieteellistä toimintaa Huippuvuorilla, mitä se myös tekee.

Kiinan kiinnostus Grönlantia ja myös Islantia kohtaan on luonteeltaan toisenlaista. Pohjoinen silkkitie -aloite (Polar Silk road) 2018 kertoo Kiinan tavoitteista ”lähiarktisena alueena” (Near-Arctic State). Kiina on erityisen kiinnostunut meriliikenteestä Koillisväylällä sekä pyrkii hankkimaan maa-alueita ja perustaman tutkimusasemia. Kiinan yritys rakentaa lentokenttä Grönlantiin torjuttiin, samoin suuren maa-alueen osto Islannissa. Kiinan pyrkimykset osallistua harvinaisten maametalliesiintymien kaivostoimintaan Grönlannissa eivät ole tuottaneet tuloksia. Yhdysvaltain ja Tanskan yhteistoiminta Kiinan läsnäolon patoamisessa on tiivistä. Kiina on Grönlannille merkittävä kalatalouden vientikohde.

Entä Yhdysvaltain tarve varmistaa sotilaallinen läsnäolonsa Grönlannissa? Tärkein syy on muuttumaton. Grönlannin sijainti on eteentyönnetty tukikohta torjua napa-alueen lyhintä reittiä lentävät mannertenväliset ohjukset. Vuoden 1951 sopimus ei aseta Yhdysvaltojen toiminnan laajuudelle esteitä. Kylmän sodan aikainen läsnäolo oli massiivista, josta tunnetuin esimerkki oli kaavailtu strategisten ydinohjusten sijoittaminen syvälle mannerjään alle. Näistä jäljellä on enää Pohjois-Grönlannissa sijaitseva Pituffik Space Base (entinen Thule Air Base).

Viittaukset Trumpin hallinon esittämän Golden Dome -ohjustorjuntajärjestelmään tarpeisiin on eräs argumentti Grönlannin haltuunotolle. Se on laaja “järjestelmien järjestelmä”, jossa avaruuspohjaiset ennakkovaroitussensorit, maa- ja meritutkat, torjuntaohjukset sekä myöhemmässä vaiheessa laser- ja avaruusperustaiset torjuntakyvyt yhdistetään yhdeksi tulenkäyttöketjuksi. Grönlanti ei kuitenkaan ole tässä kriittinen. Kyseessä olisi toteutuessaan Ronald Reaganin kaavaileman Strategic Defence Intitative -avaruuspuolustuksen realisointi.

The post Grönlanti appeared first on René Nyberg.

The three American attempts to acquire Greenland differed in scope and purpose. The first, following the Alaska purchase, reflected imperialistic ambitions aimed at countering British influence in North America. The second, proposed by President Truman, was motivated by the onset of the Cold War. However, the third, advanced by President Trump, appeares devoid of clear military strategic logic.

A glance at the map shows that Greenland is part of the Western Hemisphere and a close neighbor to Northeast Canada. Its population is also related to the Inuit or Eskimos living in Canada and Alaska (as well as the Chukchi on the other side of the Bering Strait).

President Trump’s attempt to annex Greenland and Canada to the United States differs from the efforts to buy Greenland in 1867 and 1946. Trump is not the first to invoke the Monroe Doctrine. However, his motives are not security-related, despite his claims otherwise. This is about Trump’s characteristic, idiosyncratic ambition to achieve something that his predecessors in past centuries were unable to do—expand the territory of the United States. The crisis known as “The Greenland Moment” is not over, even though Trump withdrew his threat to use force. Denmark remains on alert. At the same time, Danish Prime Minister Mette Frederiksen’s decisive actions appear to ensure her Social Democratic Party’s success in the general elections end March.

The United States’ interest in Greenland—and Iceland—was a continuation of the purchase of Alaska in 1867. Like Alaska, Greenland would have strengthened the encirclement of British North America and could have promoted the annexation of these provinces to the United States, from which the self-governing dominion of the British Empire—Canada—was formed in 1867.

Alaska, Greenland, and Canada were part of President Andrew Johnson’s administration’s post-Civil War imperialist vision of the United States’ position in North America and the Arctic region. The goal was also to strengthen the defense of North Atlantic Sea routes.

In the same context, the United States offered to buy the Danish West Indies islands (now the U.S. Virgin Islands) from Denmark. Unlike with Greenland, the countries reached an agreement on the sale of the island group, but the deal fell through in the U.S. Senate in 1868. A second attempt in 1902 also failed.

This time, the negotiated agreement was rejected by the Danish parliament. The purchase of the islands was realized during World War I in 1916, as Germany’s submarine warfare threatened North Atlantic shipping. In the same context, the United States recognized Denmark’s sovereignty over Greenland without further reference to Iceland.

Secretary of State William Seward’s negotiated purchase of Alaska was harshly criticized. Nevertheless, the Senate approved it almost unanimously. But due to congressional opposition, Seward had to back down on Greenland. The matter was also affected by the impeachment proceedings against President Johnson. In the end, the United States did not make a formal proposal to Denmark in 1867 to purchase Greenland and Iceland.

The Norse settlement in Greenland ended by the early 1400s. Denmark returned to the island three hundred years later and founded Godthåb, now Nuuk, in 1721. Traditionally, Greenland belonged to the Norwegian crown. After Sweden finally gave up reclaiming Finland in 1811, Alexander I promised Norway to Swedish Crown Prince Bernadotte. Bernadotte’s goal was natural borders, which is why he sought Norway. This was realized in 1814, when, after a short—and Sweden’s last—war, the United Kingdoms of Sweden and Norway were formed. Because “the sea separates but granite unites,” Bernadotte had preferred Norway to Finland and was not interested in “islands,” so the Faroe Islands, Iceland, and Greenland remained colonies of the Danish Realm, which suited Britain, as it did not want to give a strengthened Sweden a foothold in the North Atlantic. At the same time, the British government rejected a proposal that arose in parliament to annex the islands to the United Kingdom.

After Germany occupied Denmark in 1940, Britain sent troops to Iceland, which were replaced by American forces in 1941. The United States immediately recognized Iceland’s independence upon its declaration in 1944. The Americans withdrew in 1947 but returned in 1951 to the established Keflavík air base.

Invoking the Monroe Doctrine, the United States opposed British and Canadian plans to also occupy Greenland in 1940. Instead, it sent the US Coast Guard to protect the cryolite mine in Ivittuut on Greenland’s west coast, which was important for the aluminium industry (now abandoned). The Western Allies fought against German attempts to establish weather observation bases in both Iceland and Greenland, as well as in Svalbard.

In 1946, President Harry Truman’s administration made a secret proposal to Denmark to purchase Greenland, which only became public decades later. The offer of 100 million dollars was rejected. After Denmark joined NATO as a founding member in 1949, the countries signed a defense agreement in 1951. This allows the United States a permanent military presence on the island, including the establishment of Thule Air Base, now known as Pituffik Space Base.

Greenland’s population, about 56,000, lives mainly on the island’s southern and western coasts. The West Greenland Current, branching from the Gulf Stream, affects the west coast’s climate and facilitates maritime traffic. It enables navigation through the Northwest Passage via the Davis Strait, which separate Greenland and Canada.

In contrast, Greenland’s east coast is practically uninhabited. Denmark’s military dog sled teams patrol the area in harsh conditions. In the 1930s, Norway presented Denmark with a territorial claim by occupying an area in Northeast Greenland in 1931. It was named after the Viking Erik the Red, who founded Greenland’s first settlement in 980. Denmark took Norway to the Permanent Court of International Justice, which ruled in Denmark’s favor in 1933. The judgment strengthened Denmark’s position and responsibility for the entire island’s administration, which became a Danish county (amt) in 1953. Greenland received self-government in 1979, which was expanded in 2009. Greenland is not part of the EU, but through Denmark, the island is part of NATO’s area.

Why did Greenland opt out of the European Union? Greenland joined the European Economic Community (EEC, the precursor to the EU) in 1973 alongside Denmark, despite significant local opposition—around 70% of Greenlandic voters rejected EEC membership in Denmark’s 1972 referendum. After gaining home rule from Denmark in 1979, Greenland held its own referendum in 1982, where 53% voted to withdraw from the EEC. The withdrawal was formalized through the 1985 Greenland Treaty, making Greenland the first territory to leave the European Communities.

The primary motivation for leaving was to regain sovereign control over Greenland’s fishing resources and waters.

Post-withdrawal, Greenland became an Overseas Country and Territory (OCT) associated with the EU, allowing it to maintain tariff-free access for its fish exports, receive financial contributions, and permit its citizens free movement within the EU, while staying outside the CFP and EU customs union.

Russia’s interest in Greenland is strategic, as the so-called GIUK line (Greenland, Iceland, United Kingdom) is the maritime chokepoint between the North Atlantic and the Norwegian Sea. However, Moscow supported Trump’s demands regarding Greenland, likely enjoying the spectacle of NATO infighting. The only open dispute in which Russia, Denmark, and Canada are involved concerns the extension of continental shelves under maritime law all the way to the North Pole along underwater ridges in the central Arctic Ocean.

In contrast, Russia’s interest in Norway’s Svalbard is persistent. Russia continually challenges Norway’s sovereignty with smaller and larger provocations. China also has the right, as a signatory to the 1920 Paris Treaty on Svalbard, to conduct scientific activities there, which it does.

China’s interest in Greenland and Iceland is of a different nature. The 2018 Northern Silk Road initiative (Polar Silk Road) speaks to China’s goals as a “near-Arctic state.” China is particularly interested in maritime traffic on the Northeast Passage and seeks to acquire land areas and establish research stations. China’s attempt to build an airport in Greenland was rejected, as was the purchase of a large land area in Iceland. China’s efforts to participate in rare earth metal mining operations in Greenland have not yielded results. U.S. and Danish cooperation in curbing China’s presence is close. China is a significant export destination for Greenland’s fisheries.

What about the United States’ need to ensure its military presence in Greenland? The primary reason remains unchanged. Greenland’s location serves as a forward base to intercept intercontinental missiles flying the shortest route over the polar region. The 1951 agreement imposes no restrictions on the scope of U.S. activities. Cold War-era presence was massive, with the most famous example being the planned placement of strategic nuclear missiles deep under the continental ice. Of these, only the Pituffik Space Base (formerly Thule Air Base) in North-West Greenland remains.

References to the Trump administration’s proposed Golden Dome missile defense system are mentioned as an argument for taking control of Greenland. It is a broad “system of systems,” where space-based early warning sensors, ground- and sea-based radars, interceptor missiles, and later laser- and space-based interception capabilities are combined into a single fire control chain. But it is not Greenland specific. If realized, it would be the implementation of Ronald Reagan’s envisioned Strategic Defense Initiative space defense.

The post Greenland appeared first on René Nyberg.

Läs hela artikeln på https://kkrva.se/ryssland-ryssland-ryssland/ »

The post Ryssland, Ryssland, Ryssland appeared first on René Nyberg.

Asiastudiossa Mikko Alkion vieraana Suomen entinen Moskovan suurlähettiläs René Nyberg.

The post René Nyberg Asiastudion haastateltavana 24.2.2026 appeared first on René Nyberg.

Debatt

Ukraina har inte bara försvarat sig – det har också utvecklat en egen vapenindustri som levererar avancerad utrustning till fronten. Det går inte längre att förhandla utan att Ukraina sitter vid förhandlingsbordet, skriver René Nyberg.

I dag, den 24 februari, har Ryssland fört ett krig i fyra år mot Ukraina. Det är längre än Stalins stora fosterländska krig mot Hitler. Och vi skönjer inget slut.

I mångt och mycket har Vladimir Putin skapat den ukrainska nationen i detta brödrakrig. När han i sina pseudohistoriska lektioner 2021 karaktäriserade Ukraina, inte bara som en konstgjord skapelse utan som ett anti-Ryssland, avslöjade han krigets drivkraft.

Ukraina hade valt en annan väg och det måste förhindras. Efter fyra krigsår är bitterheten enorm. De pågående terrorbombningarna av Ukrainas städer för tankarna till belägringen av Leningrad, där tyskarna försökte svälta och frysa ihjäl invånarna. Vad vi nu ser är någonting motsvarande.
Det leder tanken till en ukrainsk-rysk ordlek: Holodomor – den av Stalin förorsakade hungerdöden (holod betyder svält på ukrainska, men köld på ryska) – har nu blivit ett ett försök till holodnyj mor, den kalla döden. Men varken allierade bombardemang av tyska städer eller Stalins bombräder mot Helsingfors i februari 1944 avgjorde kriget och även belägringen av Leningrad hävdes.

Det största kriget i Europa sedan andra världskriget är i ett stadium där fronten knappast rör sig och större genombrott väntas inte. En stagnerad front betyder inte att kriget inte pågår på fullt, tvärtom.
Mer eller mindre pålitliga uppskattningar talar om 800–1 200 stupade och sårade ryska soldater varje dag. Siffran 35 000 per månad nämns. Det ukrainska målet är, med president Zelenskyjs ord, 50 000 dödade ryssar per månad. Det skulle i praktiken upphäva Rysslands ständigt pågående rekryteringar.
Även Ukraina kämpar med brist på soldater och lider ständigt förluster, men klart mindre än Ryssland.
Fast det länge har varit uppenbart att Putins Ryssland är berett att lida stora förluster och skicka dåligt utbildade soldater till en säker död, är inte heller de ryska resurserna outtömliga. Alla ryssar känner marskalk Zjukovs svar när han kritiserades för att offra män i onödan – ”kärringarna föder nya”. Men Putin har inte Stalins oändliga sibiriska divisioner!

Utrikesminister Elina Valtonen har skarpsynt konstaterat att Ukraina inte behöver europeiskt stöd för att kapitulera. Och Ukraina kommer inte att kapitulera. Samtidigt finns det nu inga tecken på att Ryssland är berett att förhandla på riktigt.

Putin personligen och regeringsapparaten plus ekon i de ryska medierna insisterar fortfarande på villkor som betyder kapitulation. Putin har upprepade gånger entydigt konstaterat att om Ryssland inte når sina mål genom förhandlingar måste det ske med militära medel. Med andra ord: kriget avgörs på slagfältet.

Vi får inte glömma att Ukraine has agency – Ukraina har handlingsutrymme. Med andra ord: Det går inte att förhandla utan Ukraina, någonting Ryssland hittills vägrar att medge. Samma gäller Europa, även Europa har agency. Den amerikanska rollen är betydande i allt. USA:s förmågor är i särklass.
Av avgörande vikt är USA:s stöd speciellt när det gäller försvar mot ballistiska missiler – inget annat land kan leverera robotar av Patriot-typen. Samma gäller underrättelsestödets bredd och djup. Men i övrigt har scenen förändrats dramatiskt.

Ukraina behöver mycket, men producerar själv allt mer och i vissa vapenkategorier som sofistikerade drönare bättre utrustning än både USA och Europa själv har. Det här betyder i praktiken att europeiska länder, som till exempel Danmark, som inte har en egen vapenindustri, har kunnat stödja Ukraina effektivt med reda pengar för den kapabla ukrainska vapenindustrin.

Ryssland beskyller systematiskt Europa för att ligga bakom den ukrainska aggressionen mot Ryssland och de virala medierna demonstrerar sitt överdrivna förakt för Europa. Men Europa har agency. Ett intressant element i den ryska propagandan är att påpeka att Europa inte har kärnvapen och därför inte är en seriös motståndare. Allt det med upprepade hot om att bomba London och andra storstäder. Däremot är USA motparten med vilken Moskva vill förhandla om Ukraina.

Donald Trumps återval väckte i Ryssland är ett växelbad av känslor: från eufori och försiktiga förväntningar till besvikelse. Det är uppenbart att Putin väl har förstått att Trump vill få slut på kriget, men att hans intresse för villkoren eller priset är begränsat.

Slutsatsen blir då lätt att Trump kan och kommer att sätta press på Kiev för att tvinga fram ett resultat. Men Ukraine has agency. Det är läget i dag. Trumps krav om en fredsöverenskommelse till sommaren verkar orealistiskt.

Ukraina kämpar för sin överlevnad. Men det gör också den ryska regimen och president Putin personligen – inte Ryssland som stat.

Trump har rätt när han understryker att Rysslands ekonomi lider. Försök att försvåra och till och med förhindra rysk oljeexport slår direkt i hjärtat av den ryska ekonomin. Men sanktioner avgör inte kriget, fast de biter hårt.

Oktoberrevolutionens stora hjälte Lev Trotskij är känd för sin cyniska aforism: ”Ni är kanske inte intresserad av krig, men kriget är intresserat av er.”

Analogin är uppenbar.

Putin är känd för att inte vara speciellt intresserad av ekonomin, men det kan hända att ekonomin börjar intressera sig för Putin.

The post Ukraina kommer inte att kapitulera appeared first on René Nyberg.

17 February 2026

After the Moscow Peace negotiations March 1940, J.K. Paasikivi remained as the Finnish envoy in Moscow. In late spring, a new young diplomat arrived – Jorma Vanamo.

Var har domaren lärt sig ryska?

Paasikivi was known for his fiery temperament. When he realized that the new diplomat did not speak Russian, he completely lost his temper and literally threw the young man out of the room. Things eventually calmed down, and Vanamo’s skill at playing the piano helped smooth things over as well.

Later, Vanamo served as ambassador in both Moscow and Stockholm and ended his career as the State Secretary of the Foreign Ministry.

You must know and speak Russian if you want to deal with Russia – full stop!

When I arrived in Moscow as an attaché in April 1973, I soon realized that all my Swedish and Norwegian colleagues were fluent in Russian. My own Russian was decent, but only just. I quickly learned that my Scandinavian colleagues – as well as many correspondents and businesspeople in Moscow – had learned their Russian at the respective national Tolkskola.

I was impressed. Fifteen years later, as Head of the Security Policy Division at the MFA, I visited Tolkskolan in Uppsala together with Major Harri Ohra-aho, then deputy military attaché at the Embassy in Stockholm. Major General Harri Ohra-aho retired in 2019 as Head of Military Intelligence. He played a key role in the process that renewed and modernized Finland’s intelligence legislation in 2019.

The concept of militarily organized language instruction within the Defence Forces – serving not only the military but society as a whole –appealed to us. I first tested the idea in the late 1990s, but General Ohra-aho and I only began seriously developing it in the 2010s, in cooperation with Lappeenranta University of Technology (LUT), which had strong Russian studies and was eager to support the Defence Forces if a Tolkskolan were to be established at the nearby garrison.

Sadly, we failed to convince the Chief of Defence and the Foreign Minister.

Why do we need organized and disciplined instruction in Russian? The answer is quite simple. The regular school system and universities simply do not provide students with the necessary level of skill. Interest in studying Russian is minimal today – for understandable reasons – which runs contrary to our national interest. At the same time, we have a growing number of people of Russian origin, whose children are often fully bilingual. This situation reminds us of the years following the Russian Revolution, when Russian immigrants (though not very numerous) together with Finns who had worked in St. Petersburg provided the bulk of the Russian speakers needed in intelligence and the economy.

Today, however, the situation is different. The army and security services cannot employ people with dual citizenship, which applies to most people of Russian origin in Finland. We therefore need a reliable system to train young Finns to a high level of Russian-language proficiency.

Given the strong public support for Finland’s conscription system and the growing number of women voluntarily reporting for military service, it would not be difficult to find the twenty or so motivated youngsters needed each year to study Russian at a Tolkskolan. As both Finland and Sweden today are members of Nato a joint venture could provide a new approach. We have the proven Swedish model to draw and develop on, and I am convinced the public response would be overwhelmingly positive.

The post Tolkskolan appeared first on René Nyberg.

The post Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelu appeared first on René Nyberg.