Hiski Haukkala

Hiski Haukkalan Karsastava katse

Print Friendly, PDF & Email

21.9.2020

Hiski Haukkala: Suuren pelin paluu; Suomen turvallisuus kriisien maailmassa, Otava 2020

Hiski Haukkalan kirja on saanut paljon julkisuutta ja sitä on syystäkin kehuttu. Kirja on hieno kokonaisuus Suomesta ja ympäröivästä maailmasta. Se on myös sujuvasti kirjoitettu, paikoin riemastuttavan leikkisään tyyliin.

Tosiasioiden tunnIstaminen, eikä pelkää niiden tunnUstaminen, on mainio kiteytys ja ohjenuora. Hiskin kaipaama ”karsastava katse”, jossa toinen silmä katsoo eteen- ja toinen taaksepäin, on sekin hyvä neuvo.

Sen sijaan kirjan historiallinen johdanto ja Venäjän sisäisen kehityksen arviointi jättävät toivomisen varaa. Kirja ainoa selkeä puute on ydinaseiden siivuttaminen pelkällä yleisellä maininnalla niiden tuhoisuudesta.

On helppo yhtyä kirjoittajan perusteeseihin Suomen turvallisuudesta. Ne ovat kirjan vankinta pohdintaa. Samoin Suomen ”ehdollinen myöntyminen” vastustettaessa neuvostovyörytystä, on osuva kuvaus Brežnevin aikaisen Moskovan kohtaamisesta – ”kyllä, mutta…”.

Hiski Haukkalan järkeily kalkyylistä, jolla Venäjä Suomen suunnalla toimii, on pätevä ja selkokielinen. Tosin hän on myös oikeassa, että Venäjä on omalla aggressiivisella toiminnallaan luonut sen Naton, jota se sanoo nyt pelkäävänsä.

Hiski Haukkalan pohdinta ”ratkaisijoiden” koulukunnista on osuva. Eräät näkevät ratkaisuna liittymisen Natoon, toiset taas luopumisen Nato-optiosta. Itse kutsuisin näitä ”ratkaisijoita” insinööreiksi, jotka kuvittelevat, että ongelma kuin ongelma voidaan teknisesti ratkaista. Mutta arvaamattoman naapurin Venäjän muodostama ongelma on dilemma, jota ei voi ratkaista. Se voidaan vain koettaa hallita. Tämä oli Ulkoministeriön vuonna 2016 asettaman kansainvälisen Nato-selvitysryhmän tärkein johtopäätös.

Hiskin oivallus nostaa Sprengtporten ”ensimmäiseksi suomalaiseksi kansainvälisen politiikan analyytikoksi” on näppärä, mutta kirjan kokonaisuuden kannalta tarpeeton. Se hämärtää tarinaa siitä, miksi ”Suomen vuosisadaksi” Ruotsin historiassa kutsuttua 1700-luku päättyi niin kuin se päättyi. Kustaan sota 1788–90 osoitti venäläisille, että Ruotsi kykenee uhkaamaan Pietarin turvallisuutta. Katariinan tärkein neuvonantaja ruhtinas Potjomkin totesi sodan jälkeen Ruotsin Pietarin-lähettiläälle kreivi Stedingkille, että ainoa tapa ratkaista Suomen kysymys on Ödelägga Finland, bortföra befolkningen och tvinga den att bosätta sig i glesbefolkade delar av Ryssland.” Kuten tiedämme ei Aleksanteri turvautunut Iivana Julman (ja Stalinin) menetelmiin. Sen sijaan hän tyytyi mongoleilta omaksuttuun epäsuoraan hallintoon. Tässä Sprengtportenia tärkeämpi neuvonantaja oli vanha kustavilainen Armfelt.

Suomen menettäminen oli Ruotsille traumaattinen kokemus ja huomattavasti pitkäkestoisempi vamma kuin Ruotsin ja Norjan unionin purkautuminen 1905. Ruotsin revansismi olisi eräs perustavaa laatua oleva syy, joka vierotti Norjan Ruotsista. Revanssi, eli Suomen valtaaminen takaisin, oli Ruotsin tavoite tai pikemminkin haave aina Karl Johanin pojan Oskar I:n ajoista saakka. Norjalaiset sen sijan katsoivat mieluummin länteen. Vasta sosialidemokraattien nousu valtaan poisti revanssin ruotsalaisten mielestä, kuten talvisota osoitti. Se kanonisoi lopullisesti Karl Johanin vuoden 1812 politiikan. Max Jakobsonin sanoin ”ehrensvärdit olivat menettäneet valtansa erlandereille”.

Mitä tule Venäjä-analyysiin, niin Hiski Haukkalan tuomio neuvostojärjestelmälle on syytä pitää mielessä: ”Neuvostoliiton taloudellinen ja poliittinen järjestelmä oli tyystin elinkelvoton”. Ero nykypäivään on merkittävä. Putinilla on yli 500 miljardin dollarin sotakassa, kun Gorbatšovin kirstu oli tyhjä. Mutta, muuten kysymys, onko nykyjärjestelmä elinkelpoinen, on syytä esittää.

Yhdyn Hiskin arvoon siitä, että Fiona Hillin kirja ”Mr. Putin, Operative in the Kremlin” on paras laatuaan. Mutta kun lukee Catherine Beltonin viime keväänä ilmestyneen ”Putin’s People, How the KGB Took Back Russia and then Took on the West”, asiat kirkastuvat. Pohdin itse Patriarkoissa ja oligarkeissa omistamisen oikeutusta ja puuttuvaa oikeusvarmuutta. Beltonin mukaan oligarkkiprivatisointi yllätti FSB:n ja vei siltä talouselämän ja siten rahavirtojen hallinnan. Hodorkovskin pidättäminen ja Jukosin takavarikko 2003 oli ratkaiseva askel, jolla silovikit palauttivat kontrollin. Valtio-oligarkkien ja kaverioligarkkien nousu merkitsi paluuta valtiokapitalismiin.

Muistan elävästi syksyn 2008, jolloin olin juuri aloittanut East Officen toimitusjohtajana. Söin lounasta erään oligarkin finanssijohtajan kanssa. Hänen kätensä vapisivat, sillä hän oli valvonut kolme vuorokautta putkeen. Lopulta Putinin peukalo kääntyi ylöspäin ja oligarkki sai miljardinsa, joita ilman hän olisi joutunut suoritustilaan.

Kontrollin varmistaminen kuvaa Putinin Venäjää, mutta se on myös sen suuri heikkous. Oikeusvarmuuden puuttuminen sekä kasvava mielivalta jäytävät paitsi taloutta myös yhteiskuntaa ja lisäävät näköalattomuutta.

***

Mitä tulee ydinaseisiin, niin ainoa poliittisesti uusi asia on Venäjällä yleistynyt löysä puhuminen ydinaseista. Kuten Hiski Haukkala Kekkosta lainaten toteaa ”sanat ovat tekoja”. Näin on erityisesti ydinaseiden suhteen. Mutta onko niiden käyttökelpoisuus lisääntynyt? Epäilen, mutta aseteknologinen epävarmuus sen sijaan on. Siksi Venäjän huoli lähialueestaan kohdistuu Muurmannin rannikolle, jonne valtaosa sen toisen iskun kykyä on ryhmitetty. Huoli Pietari-Leningradin turvallisuudesta on menneisyyttä. Myöskään Itämeri ei ole Venäjän strategisen aseman kannalta verrattavissa haavoittuvuuteen pohjoisessa. Katse kohdistuu nyt Norjaan, ei Suomeen.