Paasikivi Moskovassa

On vaikea ajatella VenĂ€jĂ€n luopuvan Ruotsin hyvĂ€ksi Suomesta, jonka herruudesta maat olivat taistellet vuosisatojen ajan. (Aleksandra Kollontai 1940)

Mauno Koivisto esitteli Moskovassa kesĂ€kuussa 2002 kirjansa VenĂ€jĂ€n idea ja yllĂ€tti kuulijaansa toteamalla, ettei hĂ€n presidenttinĂ€ oikeastaan kohdannut yhtÀÀn todella vaikeaa ongelmaa. Kuulijat, myöskÀÀn suomalaiset, eivĂ€t heti ymmĂ€rtĂ€neet mitĂ€ Koivisto tarkoitti. – Suomen olemassaolo ei Koiviston aikana ollut uhattuna.

Toisin oli Paasikiven kohdalla. Joulukuussa 1940 hĂ€n purki tuntojaan seuraajalleen KOP:n pÀÀjohtajana Mauri Honkajuurelle todeten, ettĂ€ Moskovan-lĂ€hettilÀÀn posti oli sillĂ€ hetkellĂ€ Suomen raskain virka, presidentin tehtĂ€vĂ€ mukaan luettuna. ”Kysymys on ei vĂ€hemmĂ€stĂ€ kuin estÀÀ uusi sota, joka lopullisesti meidĂ€t tuhoaisi.” Kremlin nĂ€kökulmasta talvisota oli jÀÀnyt kesken, ja sitĂ€ jatkettiin nyt toisin keinoin. Tavoitteena oli yhĂ€ Molotov-Ribbentrop sopimuksen salaisen lisĂ€pöytĂ€kirjan toteuttaminen myös Suomen osalta.

Paasikiven urakka

Paasikiven Moskovan-urakka alkoi neuvotteluilla KremlissÀ lokakuussa 1939 ja pÀÀttyi siihen ainoaan matkaan, josta hÀn omien sanojensa mukaan palasi tyytyvÀisenÀ. Syyskuussa 1955 Neuvostoliitto ilmoitti palauttavansa etuajassa Porkkalan vuokra-alueen. TÀmÀn vuoksi Paasikivi suostui neuvostohallituksen vaatimukseen jatkaa vuonna 1948 solmittua yya-sopimusta kahdellakymmenellÀ vuodella.

Paasikiven valtuuskunnalla oli syksyllĂ€ 1939 seitsemĂ€n tapaamista Moskovassa. Stalin johti neuvotteluja kuusi kertaa, mitĂ€ Stalinin elĂ€mĂ€kerran kirjoittaja Stephen Kotkin pitÀÀ ainutkertaisena (Kotkin, 721). Samaa korostaa Viktor Vladimirov kirjassaan Kohti talvisotaa. NeuvottelupöytÀÀn istuutui Tuomo Polvisen sanoin ”pÀÀttĂ€vĂ€ Ă€ly”, joka pyrki tulokseen. Paasikivi kertoi yllĂ€ttyneensĂ€ myönteisesti sympaattisesti esiintyneestĂ€ Stalinista.

Stalin ei nĂ€yttĂ€ytynyt, kun pÀÀministeri Ryti johti talvisodan rauhanneuvotteluja Moskovassa maaliskuussa 1940 ja esitti avauslausuntonsa venĂ€jĂ€ksi. Stalin ei osallistunut huhtikuussa 1944 kĂ€ytyihin rauhantunnusteluihin Moskovassa, jonne Paasikivi lensi Tukholman kautta. Stalin ei myöskÀÀn ollut lĂ€snĂ€ syyskuussa 1944, kun vĂ€lirauhansopimus tehtiin. Tammikuussa 1948 Stalin kutsui Paasikiven Moskovaan, mutta tĂ€mĂ€ kieltĂ€ytyi vedoten ikÀÀnsĂ€ (77 vuotta) ja ”matkan aiheuttamaan mielialojen levottomuuteen”. HĂ€n tiesi mitĂ€ Stalin halusi eikĂ€ ollut valmis Romanian tai Unkarin tapaiseen ”ystĂ€vyyssopimukseen”, jotka olivat luonteeltaan sotilassopimuksia.

Lukuun ottamatta syksyn 1939 neuvotteluja suomalaiset kohtasivat Stalinin asemesta vain ulkoasiainkomissaari VjatĆĄeslav Molotovin, joka kovisteli myös julkisesti Suomea. Siksi myös suomalaisten viholliskuva henkilöityi ”Molotohviin”. Sotasensuuri piti huolen, ettei Stalinia sĂ€titty propagandassa.

LĂ€hettilÀÀnĂ€ Paasikivi tapasi Stalinin vasta tehdessÀÀn lĂ€htöÀ toukokuun lopussa 1941. Se oli heidĂ€n viimeinen kohtaamisensa. Stalinin toteamus Paasikivelle, jolle hĂ€n puoli tuntia kestĂ€neen tapaamisen jĂ€lkeen lupasi 20 000 tonnia viljaa, oli tietĂ€vĂ€inen: ”Teihin ei olla [HelsingissĂ€] tyytyvĂ€isiĂ€â€ (Oni ne dovlojny vami). Stalinin hautajaisiin 1953 Paasikivi lĂ€hetti pÀÀministeri Kekkosen.

Ulkoministeri Molotovin Paasikivi tapasi viimeisen kerran lokakuun 1955 valtiovierailun alussa, josta Molotov kiirehti YK:n yleiskokoukseen New Yorkiin. Molotov oli vastustanut Nikita HruĆĄtĆĄovin ”suojasÀÀn” muutoksia ulkopolitiikassa, muun muassa Porkkalan palauttamista. Vuonna 1991 julkaistussa muistelmien luontoisessa haastattelukirjassa Molotov toteaa lakonisesti, ettĂ€ ”me tuskin olisimme sitĂ€ tehneet”. Viittaus Staliniin on ilmeinen. Molotov lisĂ€si myös, ettĂ€ he epĂ€onnistuivat Suomen, kuten myös ItĂ€vallan, ”demokratisoinnissa.”

PaasikiveĂ€ ei enÀÀ ollut, kun HruĆĄtĆĄov vielĂ€ uudemman kerran halusi nöyryyttÀÀ Molotovia. Valtataistelun vuonna 1957 hĂ€vinnyt ja Ulan-Batoriin passitettu entinen ulkoministeri pÀÀtettiin siirtÀÀ suurlĂ€hettilÀÀksi Helsinkiin. Kuten Kimmo Rentola toteaa, kyseessĂ€ oli paha virhearviointi, ja ikÀÀn kuin sen aavistaen ulkoministeriö ehdotti asian epĂ€virallista varmistamista ”presidentti Kekkosen ja suomalaisten ystĂ€vien kanssa kĂ€yttĂ€en Valtion turvallisuuskomitean (KGB) keinoja”. EpĂ€ilemĂ€ttĂ€ Molotov olisi Suomessa otettu vastaan moninaisin koktailein.

Ruotsin Moskovan-lĂ€hettilÀÀn Vilhelm Assarssonin mukaan Paasikivi oli ensimmĂ€inen poistuva lĂ€hettilĂ€s, jonka Stalin otti vastaan. Britannian suurlĂ€hettilÀÀn Stalin tapasi ensimmĂ€isen kerran heinĂ€kuussa 1941 ja Yhdysvaltain elokuussa 1941. Saksan Reichsbotschafter kreivi Schulenburg pÀÀsi Stalinin luo ulkoministeri von Ribbentropin mukana elokuussa 1939. Assarssonin mukaan Paasikivi oli KremlissĂ€ persona gratissima (Assarsson 53). Neuvostoliiton Tukholman-lĂ€hettilĂ€s Aleksandra Kollontai luonnehti useampaan otteeseen PaasikiveĂ€ ”viisaaksi ja avoimeksi”. HĂ€n kertoi Stalinin pitĂ€vĂ€n PaasikiveĂ€ suuressa arvossa, henkilönĂ€, jonka kanssa vĂ€ittely on aina mielenkiintoista. Molotov ja Kollontai olivat painaneet mieleen Stalinin vaikutelman Suomen pÀÀneuvottelijasta ja toimivat sen mukaan. Talvisodan jĂ€lkeen pÀÀttĂ€jĂ€ ei nĂ€yttĂ€ytynyt. Paasikiven oli tyytyminen kĂ€skyjĂ€ toteuttavaan Molotoviin.

Paasikiven neuvottelukumppanit

Paasikiven neuvottelukumppani Moskovassa oli ulkoasiainkansankomissaari VjatĆĄeslav Molotov, jonka kanssa Paasikivi kĂ€vi monia vaikeita keskusteluja. Molotov oli ”kauhean neuvottelijan” (un nĂ©gociateur terrible) maineessa, mutta Paasikiven sanoin hĂ€n oli ”mieskohtaisesti kohtelias ja ystĂ€vĂ€llinen” tiukkojenkin vĂ€ittelyjen pÀÀttyessĂ€ ”tasoittavaan leikkisanaan”. Sen sijaan tĂ€mĂ€n sijaista, Moskovan nĂ€ytösoikeudenkĂ€yntien syyttĂ€jÀÀ, Latvian sovjetisoijaa sekĂ€ myöhempÀÀ NĂŒrnbergin oikeudenkĂ€yntien syyttĂ€jÀÀ Andrei VyĆĄinskiĂ€ Paasikivi luonnehti ”fanaatikoksi ja ikĂ€vĂ€ksi mieheksi”.

Paasikiven neuvottelukumppani Moskovassa oli myös Molotovin toinen sijainen georgialainen Vladimir Dekanozov, joka sovjetisoi Liettuan ja siirtyi marraskuussa 1940 suurlĂ€hettilÀÀksi Berliiniin. Paasikivi tapasi hĂ€net uudestaan kevÀÀllĂ€ 1944 Moskovassa, missĂ€ hĂ€n toimi jĂ€lleen Molotovin sijaisena. Dekanozov teloitettiin joulukuussa 1953 yhdessĂ€ entisen esimiehensĂ€ Lavrenti Berijan kanssa. Mutta pahin Suomen vihollinen oli Paasikiven mukaan Andrei Ćœdanov, Leningradin puoluejohtaja, Viron sovjetisoija ja myöhempi liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Suomessa. Tosin, kuten Polvinen toteaa, tĂ€tĂ€ pĂ€ivĂ€kirjamerkintÀÀ Paasikivi ei sisĂ€llyttĂ€nyt muistelmiinsa.

Paasikiven toimintaa hankaloitti myös Neuvostoliiton Helsingin-lĂ€hettilĂ€s Ivan Zotov, joka oli siirtynyt tehtĂ€vÀÀn Riiasta. Mutta herra se on herrallakin. LĂ€hettilÀÀn toimintaa valvoi NKVD:n residentti, joka joulukuussa 1940 raportoi Kremlille, ettĂ€ lĂ€hettilĂ€s ”neuvottelee kömpelösti ja pÀÀtyy usein kiusallisiin tilanteisiin” sekĂ€ ettĂ€ ”suomalaiset eivĂ€t pidĂ€ hĂ€ntĂ€ minÀÀn”. Zotov vaihdettiin Pavel Orloviin huhtikuun alussa. Vastaavalla tavalla KGB:n residentti vaihtoi Tehtaankadun suurlĂ€hettilÀÀn 1979, ja Vladimir Stepanov siirrettiin Petroskoihin.

Paasikivi ja Mannerheim

Sen enempÀÀ Paasikivi kuin Mannerheimkaan eivĂ€t ennen talvisotaa olleet kiistattomia hahmoja, millaiseksi jĂ€lkipolvi heidĂ€t mieltÀÀ. PaasikiveĂ€ rasitti maine vaikeana luonteena, kompromissivalmiina ”myöntyvĂ€isyysmiehenĂ€â€ sekĂ€ monarkistina ja karille ajaneen Saksan suuntauksen toteuttaneen hallituksen pÀÀministerinĂ€ 1918 ja vielĂ€ Tarton ”hĂ€peĂ€rauhan” neuvottelijana. Myös hĂ€nen persoonaansa kritisoitiin: ”jÀÀrĂ€pĂ€inen ja tuittupĂ€inen eikĂ€ osaa ollenkaan lirkutella venĂ€lĂ€isten kanssa”. TĂ€stĂ€ tietoisena Paasikivi halusi syksyn 1939 neuvotteluihin vastuunjakajaksi VĂ€inö Tannerin, joka oli ollut mukana myös Tartossa 1920.

Myös Mannerheimiin kohdistui epĂ€ilyjĂ€. HĂ€ntĂ€ pidettiin liian vanhana (72 vuotta) johtamaan armeijaa. HĂ€nen vĂ€lirikkonsa ulkoministeri Eljas Erkon kanssa sekĂ€ vakavat erimielisyydet pÀÀministeri A.K. Cajanderin kanssa olivat johtaa hĂ€nen erohakemuksensa hyvĂ€ksymiseen marraskuussa 1939. Mannerheimin mukaan hallituksella ei ollut sellaista armeijaa, jota sen ulkopolitiikka edellytti, sillĂ€ olimme aina laskeneet, ettĂ€ jos sota syttyy, VenĂ€jĂ€ on kiinni muualla. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen. MannerheimiĂ€ Ă€rsytti erityisesti ulkoministeri Eljas Erkon esiintyminen. Myös Paasikiven vĂ€lit Erkkoon katkesivat. HĂ€n syytti Erkkoa sotaan joutumisesta ja puhui ”Erkon sodasta”. Paasikiven kiukku ei ottanut laantuakseen ja hĂ€n nimitteli Erkkoa ilmaisulla riksfördĂ€rvaren (valtakunnan tĂ€rvelijĂ€).

Paasikiven kanssa Moskovassa rauhansopimuksen jĂ€lkineuvotteluihin osallistunut VĂ€inö Voionmaa kirjasi Paasikiven tĂ€yslaidalliset. Perussyyn talvisodassa koettuihin ”suunnattomiin menetyksiin” Paasikivi nĂ€ki sortovuosien passiivisen vastarinnan miehissĂ€ ja aktivisteissa, jotka olivat synnyttĂ€neet ”pingotetun itsenĂ€isyyshengen” ja rakentaneet maan tulevaisuuden ”oikeuksien” varaan ottamatta huomioon niiden ylĂ€puolelle sijoittuvaa suurvaltojen mahtia. Suomettarelaisuus oli Paasikivelle yhtĂ€ kuin reaalipolitiikka. Paasikiven sanoin ”aktivisti ei saa olla ajattomalla ajalla”.

HĂ€vityn sodan tunnelmissa ja Moskovan ahdistavassa ilmapiirissĂ€ Paasikivi ja Voionmaa pohtivat jopa sitĂ€, oliko Viro sittenkin toiminut oikein. Mihin Viron ratkaisu johti, selvisi kun puna-armeija kesĂ€llĂ€ 1940 lĂ€hti tukikohdistaan ja miehitti maan. Saksan aseiden menestyksen valossa Paasikivi uskoi kesĂ€llĂ€ 1940 Britannian taipuvan rauhaan. ”Suursodan loppuminen on meille ylen tĂ€rkeÀÀ, toiveemme on ettĂ€ Saksa pian ja perinpohjaisesti murskaisi Englannin.” BrittisuurlĂ€hettilÀÀn Sir Stafford Crippsin puheet Ă€rsyttivĂ€t PaasikiveĂ€. Labourin vasemman laidan kulkija oli joulukuussa 1939 ilmaissut kannatuksensa Kuusisen ”kansanhallitukselle” ja kysynyt PaasikiveltĂ€: ”EivĂ€tkö suomalaiset todellakaan haluaisi liittyĂ€ Neuvostoliittoon? Miten kommunistit ÀÀnestĂ€isivĂ€t?” Paasikiven vastakysymys oli: ”Mahtaisivatko brittilĂ€iset kommunistit ÀÀnestÀÀ Saksaan liittymisen puolesta?”

Mannerheimin ja Paasikiven nĂ€kemysten samankaltaisuus oli lĂ€hentĂ€nyt heitĂ€ jo 1930-luvun kuluessa. Mannerheim katsoi ajaneensa lĂ€pi den svenska orienteringenin eli pohjoismaisen suuntauksen, jonka KivimĂ€en hallitus hyvĂ€ksyi Suomen ulkopoliittiseksi linjaksi 1935. Paasikiven lĂ€hettĂ€minen Tukholmaan lienee ollut Mannerheimin idea, mutta kĂ€ytĂ€nnössĂ€ sen toteuttivat Paasikiven ”ulkopoliittisen klubin” ydinjĂ€senet KivimĂ€ki ja ulkoministeri Antti Hackzell. He olivat myös samaa mieltĂ€ kieliriidan turmiollisuudesta Ruotsin suhteille. Mannerheimin luonnehdinta PaasikivestĂ€ oli viileĂ€n arvostava: ”Paasikivi on lahjakas, taitava ja mielenkiintoinen mies, vaikkei hĂ€n osaa ilmaista itseÀÀn millÀÀn kielellĂ€.” HeidĂ€n lĂ€heinen yhteistyönsĂ€ ja kasvava molemminpuolinen arvostus jatkui myös sodan jĂ€lkeen. Presidentti Mannerheim nĂ€rkĂ€styi elokuussa 1944 erÀÀstĂ€ Paasikiven lehtihaastattelusta ja poisti Paasikiven syyskuun 1944 vĂ€lirauhanneuvotteluvaltuuskunnasta, mutta kuten Tuomo Polvinen toteaa, heidĂ€n vĂ€linsĂ€ korjaantuivat myöhĂ€issyksyllĂ€ 1944 kokemuksen osoitettua, ettei ”ilman valtioneuvoksen palveluksia tultu muuttuneissa oloissa toimeen”.

VĂ€lirauhan Moskova

MitĂ€ PaasikiveĂ€ odotti Moskovassa, jonne hĂ€n palasi jo viikko rauhansopimuksen allekirjoittamisen jĂ€lkeen maaliskuussa 1940? TyhjillÀÀn olleessa lĂ€hetystörakennuksessa vallitsi ”Jerusalemin hĂ€vitys”. Sinne pÀÀstiin muuttamaan vasta huhtikuun lopulla. Hilding Ekelundin piirtĂ€mĂ€ uusi lĂ€hetystörakennus oli otettu kĂ€yttöön vain puolitoista vuotta aiemmin.

Paasikiven ja hĂ€ntĂ€ avustaneen Voionmaan tehtĂ€vĂ€ oli neuvotella rauhansopimuksen tĂ€ytĂ€ntöönpanosta ja selvittÀÀ muun muassa kuuluisa epĂ€selvĂ€ rajanveto Enson kohdalla. Tiukassa kirjeenvaihdossa Helsingin kanssa Paasikivi ilmoitti hallitukselle: ”Ellette luota minun paikan pÀÀllĂ€ olevan arvostelukykyyn, on paras ettĂ€ lĂ€hetĂ€tte tĂ€nne toisen.”

Luovutettujen alueiden vĂ€estön poissiirtyminen yllĂ€tti Kremlin. Paasikivi merkitsi pĂ€ivĂ€kirjaansa, ettĂ€ ”Stalin oli kovasti suuttunut siitĂ€, ettĂ€ luovutetuilta alueilta oli vĂ€estö siirtynyt pois. HĂ€nelle oli uskoteltu, ettĂ€ vĂ€estö oli pakotettu siirtymÀÀn.” Tukholman-lĂ€hettilĂ€s G. A. Gripenberg puolestaan kirjasi myöhemmin ruotsalaisilta kuulemansa Molotovin kommentin tyhjĂ€stĂ€ Viipurista maaliskuussa 1940. PitĂ€vĂ€tkö he meitĂ€ todellakin barbaareina, oli Molotov ihmetellyt.

Molotov ei antanut missÀÀn periksi. EpÀselvÀ rajanveto jÀtti rajan toiselle puolelle Euroopan moderneimman puunjalostuskokonaisuuden. Alueella sijaitsi sulfiitti-, paperi-, kartonki- sekÀ klooritehdas. Enson kartonkituotanto vastasi puolta Neuvostoliiton vuoden 1939 tuotannosta. Luovutetusta Rouhialan vesivoimalasta tuli Neuvostoliiton kolmanneksi tehokkain yksikkö. Rajanvedolla oli nÀin olleen taloudellista merkitystÀ Neuvostoliitolle, vaikkei se ollutkaan sodan syy.

Neuvostoliiton jatkuvat lisĂ€vaatimukset hallitsivat koko Paasikiven lĂ€hettilĂ€skautta. Kuten hĂ€n ensimmĂ€isessĂ€ kirjeessÀÀn ulkoministeri Rolf Wittingille totesi: ”Olen taas tÀÀllĂ€ hornanpesĂ€ssĂ€ eikĂ€ elĂ€mĂ€ ole hauskaa.” Toisessa yhteydessĂ€ hĂ€n muistelee, ettĂ€ ”tÀÀllĂ€ saa elÀÀ yhtĂ€mittaisessa jĂ€nnityksessĂ€, kun ei koskaan tiedĂ€. mitĂ€ tapahtuu ja mitĂ€ on edessĂ€â€. KesĂ€n ja syksyn 1940 mittaan Paasikiven valtasi Polvisen sanoin ”yksinĂ€isessĂ€ asemassaan turvattomuuden tunto ja pelko ja tietĂ€mĂ€ttömyys tulevaisuudesta”.

Paasikivi kĂ€vi kaikki neuvottelunsa venĂ€jĂ€ksi, vaikka oli tietoinen siitĂ€, ettĂ€ hĂ€nen kielitaitonsa oli ruostunut. HĂ€n oli aikoinaan opiskellut maisteriksi venĂ€jĂ€n kielessĂ€, kirjallisuudessa ja historiassa sekĂ€ asunut puoli vuotta Novgorodissa tĂ€ydentĂ€mĂ€ssĂ€ taitojaan. Rajoituksensa tuntien Paasikivi valmistautui keskusteluihin huolellisesti kirjoittaen – mikĂ€li mahdollista – tĂ€rkeimmĂ€t ja monimutkaisimmat repliikit jo etukĂ€teen valmiiksi paperille. Ennen syksyn 1939 neuvotteluja Mannerheim oli ollut huolissaan neuvottelijoiden kielitaidosta. Voionmaan sanoin Paasikivi osasi ainakin vĂ€lttĂ€vĂ€sti venĂ€jÀÀ ja tahtoi sitĂ€ puhua.

Suomessa PaasikiveĂ€ moititaan liiallisesta laaja-alaisuudesta, mutta kuten Voionmaa totesi, VenĂ€jĂ€llĂ€ se on ansio ja monisanaisuus kĂ€ytĂ€ntö. Lennart Meri totesi kerran, ettĂ€ venĂ€jĂ€n kielellĂ€ on helppo ”jutella” (boltat). Toisin kuin Ranskassa VenĂ€jĂ€llĂ€ arvostetaan sitĂ€, ettĂ€ heidĂ€n kieltÀÀn puhutaan, vaikkei taito olisi tĂ€ydellinen. EdellĂ€ mainitussa haastattelukirjassa Molotov arvioi myös Paasikiven kielitaitoa: ”VenĂ€jÀÀ puhui mitenkuten, mutta kyllĂ€ sitĂ€ ymmĂ€rsi.” (Po-russki govoril koe-kak, no ponjat’ moĆŸno.)

Kremlin tavoite

Moskova oli Suomelle hornanpesĂ€ vuosina 1940–41, sillĂ€ Moskova ei tyytynyt voittoon talvisodassa, vaan halusi enemmĂ€n.

Neuvottelut Hitlerin kanssa BerliinissĂ€ marraskuussa 1940 osoittivat, ettĂ€ Neuvostoliiton tavoitteena oli tehdĂ€ Suomesta loppu. Molotov totesi Hitlerille, ettĂ€ Neuvostoliitto katsoo velvollisuudekseen lopullisesti selvittÀÀ Suomen kysymyksen. Suomea lukuun ottamatta vuoden 1939 etupiirijakosopimus oli toteutunut. Hitler vĂ€isti ja korosti, ettei Suomen kanssa saa syttyĂ€ sotaa, koska konfliktilla saattaisi olla syvĂ€llisiĂ€ vastavaikutuksia. Molotov tulkitsi tĂ€mĂ€n ”uudeksi seikaksi”, jota ei ole ilmaistu edellisen vuoden sopimuksessa.

Kuten Visuri korostaa, saksalaiset vÀlittivÀt neuvottelujen sisÀllön Suomelle valikoivasti ja eri kanavia pitkin. Saksa ei vielÀ marraskuun 1940 jÀlkeenkÀÀn myöntÀnyt salaisen lisÀpöytÀkirjan olemassaoloa tai sen sisÀltÀmÀÀ etupiirijakoa. Silti Molotovin keskustelut Hitlerin kanssa olivat kÀÀnnekohta.

VielĂ€ tammikuussa Paasikivi kirjeessÀÀn ulkoministeri Rolf Wittingille pohti, ettĂ€ Neuvostoliiton tavoitteita on mahdotonta varmuudella mÀÀritellĂ€. PÀÀvaihtoehtoina oli Suomen tuhoaminen Baltian maiden tapaan tai Moskovan rauhan sĂ€ilyttĂ€minen voimassa. Tieto Molotovin vaatimuksista BerliinissĂ€ saavutti Paasikiven vasta kesĂ€kuussa 1941, kun presidentti Ryti sen hĂ€nelle kertoi. JĂ€rkyttyneen Paasikiven mukaan ”jos tĂ€mĂ€ on totta, niin se tosiaan osoittaa, ettĂ€ Neuvostoliiton herroihin ei voi yhtÀÀn luottaa”.

Neuvostoliitto miehitti Baltian maat kesĂ€kuussa 1940 ja liitti ne elokuussa neuvostotasavaltoina itseensĂ€. Viron liittymishakemusta Korkeimmassa neuvostossa puolsi Karjalais-Suomalaisen Neuvostotasavallan johtaja O. V. Kuusinen. Vasta myöhemmin kĂ€vi ilmi mitĂ€ Molotov oli sanonut Liettuan ulkoministerille 30.6.1940: ”TeidĂ€n tĂ€ytyy olla siinĂ€ mÀÀrin realisteja, ettĂ€ kĂ€sitĂ€tte pienten kansojen tulevaisuudessa tulevan hĂ€viĂ€mÀÀn. TeidĂ€n Liettuanne yhdessĂ€ toisten Baltian kansojen kanssa. Suomi mukaan luettuna, tulee liitettĂ€vĂ€ksi neuvostokansojen kunniakkaaseen perheeseen.”

Kreml painoi pÀÀlle. Maitse tapahtuva kauttakulku Hangon vuokra-alueelle oli esimerkki rauhansopimuksen mÀÀrÀykset ylittÀvÀstÀ vaatimuksesta, johon Suomen oli taivuttava. Neuvostoliitto kaavaili myös Hangon tukikohdan huomattavaa laajentamista.

Vakavin yritys horjuttaa Suomen sisĂ€istĂ€ tilannetta oli talvisodan jĂ€lkeen turvasĂ€ilöstĂ€ vapautuneiden ja maan alta ilmestyneiden kommunistien toukokuussa 1940 perustaman Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystĂ€vyyden seuran aikaansaamat laajat mielenosoitukset. TĂ€mĂ€ salaisen poliisin NKVD:n operaatio oli tuomittu epĂ€onnistumaan. Seuran toiminta tyrehtyi syksyn mittaan ja seura lakkautettiin vuoden lopussa. Kaikesta tĂ€stĂ€ Molotov syytti ankarasti Suomen hallitusta ja vaati Tannerin eroa hallituksesta. Kollontai oli lokakuussa 1939 merkinnyt pĂ€ivĂ€kirjaansa Molotovin purkauksen Tannerista: ”Rauhanomaisen sopimisen pÀÀvastustaja on tuo turmiollinen sosialidemokraatti Tanner.” Kremlin painostus oli kovaa ja sen sai lĂ€hettilĂ€s Paasikivi tuta.

Moskovan rauhassa Neuvostoliitto tyytyi vain rajansiirtoon Petsamon Kalastajasaarennolla. TÀllÀ tavalla rauhoitettiin Norjaa samalla tavalla kuin Ahvenanmaata koskevilla viesteillÀ Ruotsia. SyksyllÀ 1944 tilanne oli toinen. Puna-armeija oli edennyt Petsamoon ja vapauttanut ItÀ-Ruijan saksalaisista lokakuussa 1944. Puna-armeija vetÀytyi ItÀ-Ruijasta syyskuussa 1945. Neuvotteluissa Norjan pakolaishallituksen kanssa marraskuussa 1944 Molotov vaati Karhusaarten luovuttamista ja Huippuvuorten osalta Norjan ja Neuvostoliiton yhteishallintoa.

Petsamon Kolosjoen nikkelikaivoksen hallinnon jÀrjestÀminen oli yksi Paasikiven Moskovan-kauden visaisimpia kysymyksiÀ ja lopulta syy hÀnen eroonsa. Saksalle nikkelin saannin varmistaminen oli sotataloudellisesti tÀhdellistÀ, mutta ystÀvyyssopimuksesta huolimatta köydenveto Moskovan ja Berliinin vÀlillÀ oli tiukkaa. Kreml painosti Suomea jÀrjestelyyn, jossa Neuvostoliiton edustajilla olisi ollut enemmistö kaivoksen hallinnossa. TÀhÀn Suomi ei suostunut, ja kevÀÀn 1941 mittaan Saksa vahvisti Suomen selkÀnojaa.

Paasikivi pidettiin pimennossa Suomen ja Saksan lĂ€hentymisestĂ€. SĂ€hkeessÀÀn ulkoministeriölle helmikuussa 1941 Paasikivi ilmaisi skeptisyytensĂ€: ”Vain jos riittĂ€vĂ€ ulkomainen sotilaallinen apu kaikkien mahdollisuuksien varalta mahdollisesti tiedossa, mistĂ€ minulle valitettavasti ei tiedotettu, katson voivani noudattaa teidĂ€n politiikkaanne.” TĂ€mĂ€ johti osaltaan Paasikiven pÀÀtökseen pyytÀÀ eroa Moskovan-lĂ€hettilÀÀn tehtĂ€vĂ€stĂ€. Rauhoittaakseen PaasikiveĂ€ presidentti Ryti informoi hĂ€ntĂ€ huhtikuun lopulla kenraali Erik Heinrichsin ja Wehrmachtin esikuntapÀÀllikkö kenraali Franz Halderin keskusteluista BerliinissĂ€ tammikuussa 1941. Kuten Polvinen toteaa, Paasikivi saattoi nyt pÀÀtellĂ€ kaipaamansa Saksan tuen huomattavasti oletettua reaalisemmaksi.

Ahvenanmaa vaihtorahana

Paasikiven kuuluisa neuvo hallitukselle ”pyydĂ€n vĂ€lttĂ€mÀÀn liiallista juridikointia, sillĂ€ Kreml ei ole mikÀÀn kihlakunnanoikeus” liittyi Ahvenanmaan kysymykseen. Neuvostoliitto, joka ei ollut vuoden 1921 kansainvĂ€lisen Ahvenanmaansaarten linnoittamattomuutta ja puolueettomuutta koskevan sopimuksen osapuoli, pakotti lokakuussa 1940 Suomen kahdenvĂ€liseen sopimukseen. Suomi oli talvisodan pÀÀtyttyĂ€ jatkanut Ahvenanmaalla linnoitustöitĂ€, joiden purkamista Neuvostoliitto vaati. Sopimuksen mukaan ”Suomi sitoutuu demilitarisoimaan Ahvenanmaan saaret, olemaan linnoittamatta niitĂ€ sekĂ€ olemaan asettamatta niitĂ€ muiden valtioiden aseellisten voimien kĂ€ytettĂ€vĂ€ksi”. Sopimuksessa Neuvostoliitolle myönnettiin oikeus pitÀÀ Ahvenanmaan saarilla konsulinvirasto valvomassa demilitarisointia ja linnoittamattomuutta koskevien sitoumusten noudattamista.

Suomen ja Ruotsin kaavailema sotilaallinen yhteistyö ennen talvisotaa keskittyi suunnitelmiin puolustaa Ahvenanmaata yhteisvoimin. SiitĂ€ ei Moskovan vastustuksen vuoksi tullut mitÀÀn. PĂ€invastoin Ahvenanmaasta tuli vaihtoraha, jota kaikki osapuolet eri tilanteissa ja eri aikoina tarjosivat kenelle kulloinkin. Max Jakobsonin sanoin ”Ahvenmaan kysymystĂ€ koskevista asiakirjoista olisi rakennettavissa muistomerkki varoittamaan kuvittelemasta, ettĂ€ tiedĂ€mme, mitĂ€ tulevaisuudessa tapahtuu”.

Molotov totesi ruotsalaisille marraskuussa 1939, ettĂ€ ruotsalaisten tulisi muistaa Suomen ja Ahvenanmaan kuuluneen aikanaan VenĂ€jĂ€lle. Kysymys oli suurvallan arvovallasta. Toisessa yhteydessĂ€ Molotov korosti tĂ€rkeyttĂ€ poistaa ”alemmuuden tila”, johon VenĂ€jĂ€ oli pakotettu sille onnettoman Krimin sodan jĂ€lkeen. HĂ€n viittasi Pariisin 1856 rauhansopimuksen mÀÀrĂ€yksiin ja Ahvenanmaan linnoituskieltoon. Sodan jo sytyttyĂ€ joulukuussa 1939 Paasikivi pohti Ahvenanmaan palauttamista entiselle emĂ€maalle edellyttĂ€en, ettĂ€ Ruotsi tulisi Suomen avuksi ja solmisi sen kanssa pitkĂ€aikaisen puolustusliiton tai entente cordialen. Talvisodan loppuvaiheessa Moskova ilmoitti Ruotsille, ettei se enÀÀ pommita Ahvenanmaata. Pelauttaen Tukholmaa ja HelsinkiĂ€ vastakkain Molotov tarjosi Ahvenmaata Ruotsille kehottaen Ruotsia esittĂ€mÀÀn asiaan liittyviĂ€ toivomuksia.

Samanlaista pohdintaa harrastettiin myös kesĂ€llĂ€ 1944. Tukholman-lĂ€hettilĂ€s Gripenberg totea pĂ€ivĂ€kirjassaan elokuussa 1944, ettĂ€ Suomi on valmis luopumaan Ahvenanmaasta, jos se sillĂ€ voisi pelastaa Hangon tai muita EtelĂ€-Suomen alueita. Neuvostoliiton levittĂ€mĂ€ huhu Porkkalan vaihtamisesta Ahvenanmaahan Ă€rsytti pÀÀministeri Per Albin Hanssonia, semminkin kun Ruotsin hallitusta ei ollut informoitu. Gripenbergin mukaan Hansson oli uudemman kerran pettynyt suomalaisten ”epĂ€luotettavuuteen ja puuttuvaan tahtoon todelliseen yhteistyöhön Ruotsin hallituksen kanssa”.

Den svenska orienteringen

Paasikiven ja Suomen hallituksen pohdintoja hallitsi ennen talvisotaa, sen aikana, vĂ€lirauhan kestĂ€essĂ€ ja vielĂ€ jatkosodassa kysymys Ruotsin sotilaallisesta tuesta. Se oli Mannerheimin svenska orienteringenin tavoite, joskaan, kuten Jakobson toteaa, puolustusliitto sanaa ei 1930-luvulla rohjettu lausua. Talvisodan sytyttyĂ€ eroamaan pakotettu Ruotsin ulkoministeri Richard Sandler oli johtanut paitsi Suomea myös omaa hallitustaan harhaan, mutta ei Neuvostoliiton johtoa, joka oivalsi, ettĂ€ Sandlerin idĂ€npolitiikka oli katteetonta.

Joulukuun lopulla 1939 Paasikivi kirjoitti ulkoministeri Tannerille, ettĂ€ jos Ruotsi asettuisi pÀÀttĂ€vĂ€isesti rinnallemme kaikkine sotavoimineen, ja se olisi Kremlin tiedossa, Neuvostoliito jĂ€ttĂ€isi meidĂ€t rauhaan. NĂ€in ei tapahtunut. Mutta Ruotsi ei julistautunut puolueettomaksi, vaan ilmoitti olevansa ”ei sotaa kĂ€yvĂ€ maa” ja tuki Suomea materiaalisesti ja sallimalla vapaaehtoisten osallistumisen taisteluihin erityisesti Pohjois-Suomessa.

Talvisodan jĂ€lkeen herĂ€nneen keskustelun Suomen ja Ruotsin sotilaallisesta liittoutumisesta Molotov tyrmĂ€si heti alkuunsa. HĂ€nen mukaansa se olisi Moskovan rauhan mÀÀrĂ€ysten vastaista. Tunnelmat kiristyivĂ€t loppukesĂ€stĂ€ ystĂ€vyysseuran mielenosoitusten ja lisÀÀntyneiden vakoilutapausten vuoksi. Havaitut puna-armeijan keskitykset rajan takana saivat Suomen varautumaan uuteen hyökkĂ€ykseen. TĂ€mĂ€ elokuun kriisinĂ€ tunnettu vaihe herĂ€tti uudestaan keskustelun Suomen ja Ruotsin sotilaallisesta yhteistyöstĂ€. Saksa oli miehittĂ€nyt huhtikuussa Norjan ja Tanskan sekĂ€ sen jĂ€lkeen lyönyt Ranskan parissa viikossa. MeneillÀÀn oli taistelu Britanniasta, jonka Saksa kuitenkin hĂ€visi. Syyskuussa alkoivat saksalaisten kauttakuljetukset Suomen kautta Norjaan. Mutta saksalaisten sotilaiden ”lomakuljetukset” (permittenttrafiken) Ruotsin lĂ€pi olivat alkaneet jo kesĂ€kuussa.

Ruotsissa aloite sotilaallisesta yhteistyöstĂ€ kypsyi perinteisissĂ€ sotilaspiireissĂ€, jotka verkottuivat nimellĂ€ Decemviri. Mutta myös pÀÀministeri Per Albin Hanssonilla oli asiasta mielipide, joka heijasti Ruotsin perimmĂ€istĂ€ nĂ€kemystĂ€ Pohjolasta ja huolta Suomen politiikasta. Hansson puhui kolmen pohjoismaan ”liittovaltion” tarpeellisuudesta syyskuussa 1940 Henrik Ramsaylle ja VĂ€inö Hakkilalle. Samassa yhteydessĂ€ hĂ€n myös korosti ”jonkin” maan ulkopolitiikan seikkailuhaluisuuden kurissa pitĂ€mistĂ€.

Erityisesti Norjan miehitys konkretisoi Saksan uhkan Ruotsille. Mutta Ruotsin etujen mukaista oli myös estÀÀ vihollisuuksien uudelleenpuhkeaminen Suomessa. Ruotsin lehdet pohtivat myös uuden sodan pakolaistulvan mahdollisuutta. HyökkÀÀvÀÀn puna-armeijan alta olisi pelastettava ”kaikki ruotsinkieliset ja luultavasti suomenkielisestĂ€kin vĂ€estöstĂ€ kaikki koulusivistystĂ€ saaneet”.

Kynnyskysymys valtioliitolle tai maiden ulkopolitiikan koordinoinnille oli Ruotsin vaatimus, ettĂ€ Suomi luopuu revanssista eli tavoittelemasta sodassa menetettyĂ€ Karjalaa. Ulkoministeri Christian GĂŒntherin sanoin Ruotsi ei voi antaa Suomelle sotilaallisia takuita, jollei se saisi tĂ€yttĂ€ oikeutta seurata Suomen ulkopolitiikkaa. (Manninen, 53) Moskovasta palannut Kollontai korosti ulkoministeri GĂŒntherille lokakuussa 1940, ettĂ€ Neuvostoliitto tulee ehdottomasti kunnioittamaan Ruotsin itsenĂ€isyyttĂ€. Sen sijaan on vaikea ajatella VenĂ€jĂ€n luopuvan Ruotsin hyvĂ€ksi Suomesta, jonka herruudesta nuo maat olivat kĂ€yneet taistelua vuosisatojen ajan. GĂŒntherin mukaan pitĂ€isi olla Neuvostoliiton etujen mukaista, ettĂ€ HelsingissĂ€ tulisi mÀÀrÀÀvĂ€ksi Ruotsin eikĂ€ ”jonkun muun” valtakunnan ulkopolitiikka.

Eri viholliskuva

Suomen ja Ruotsin viholliskuva ei kuitenkaan ollut sama. Norjan miehityksen jĂ€lkeen tilanne oli Tukholmasta katsoen toinen kuin HelsingistĂ€. Finlands sak Ă€r vĂ„r -tunnelmasta ja talvisodan sokista huolimatta osallistuminen Suomen puolustukseen herĂ€tti vastustusta erityisesti sosialidemokraattisessa puolueessa. Vaikutusvaltainen finanssiministeri Ernst Wigforss suhtautui kielteisesti Suomen tukemiseen sotatilanteessa. Taustalla vaikuttivat yhĂ€ Suomen sisĂ€llissodan verisen jĂ€lkiselvittelyn muistot Ruotsissa. Max Jakobsonin sanoin ”ehrensvĂ€rdit olivat menettĂ€neet valtansa erlandereille”.

Toinen kysymys, joka rasitti Suomea Ruotsissa, oli kielitaistelu. Keskustellessaan pÀÀministeri Hanssonin kanssa Helsingin yliopiston kielikysymyksestĂ€ Tukholman-lĂ€hettilĂ€s Paasikivi totesi Hanssonin olevan hyvin perillĂ€ asiasta. Mutta Hansson vĂ€hĂ€tteli kiistaa todeten, ettĂ€ ruotsinmaalaisten nĂ€kyy olevan vaikea oppia ymmĂ€rtĂ€mÀÀn, ettĂ€ Suomessa on myös suomalaisia. HĂ€nen mielestÀÀn koko kysymys oli ylĂ€luokan ylellisyyttĂ€. NĂ€in yksinkertainen asia ei tietenkÀÀn ollut. Talvisodan evakkojen asuttaminen ruotsinkielisiin pitĂ€jiin herĂ€tti huomiota Ruotsissa. Paasikivi piti kieliriidan virittelyĂ€ edesvastuuttomana, ja Mannerheim oli samaa mieltĂ€.  

Ruotsi oli valmis syksyllĂ€ 1940 menemÀÀn pitkĂ€lle, jopa valtioliittoon tai personaliunioniin, estÀÀkseen uuden sodan Suomessa, mutta sekĂ€ Berliini ettĂ€ Moskova asettuivat poikkiteloin. Valtakunnanmarsalkka Göring vĂ€litti joulukuussa 1940 kenraali Paavo Talvelan kautta Hitlerin kannan. ”Jos Suomi solmii personaaliunionin Ruotsin kanssa, loppuu kaikki Saksan intressi Suomeen.” Unioni tekisi Suomesta ruotsalaisen provinssin. Ruotsin hallituksen yritykset kaikuivat kuuroille korville sen yrittĂ€essĂ€ vakuuttaa Moskovalle, ettĂ€ Ruotsi pitĂ€isi Suomen revanssiajatukset kurissa.

Paasikivi totesi Assarssonille tammikuussa 1941, etteivĂ€t suomalais-ruotsalaiset yhteistyösuunnitelmat enÀÀ olleet ajankohtaisia. Paasikiven mukaan Saksan voitto oli ainoa, joka voisi pelastaa Euroopan ”bolĆĄevistisesta katastrofista”. Samalla ratkeaisi Suomenkin kohtalo. (Polvinen, 259) VielĂ€ marraskuussa Paasikivi oli kirjeessÀÀn Rytille todennut: ”Meille on hengen asia, ettĂ€ pÀÀsemme Pohjolan blokkeihin, ei mitÀÀn VenĂ€jÀÀ vastaan, tunnen maan. Mutta jos jÀÀmme tĂ€mĂ€n valtakunnan intressipiiriin, on se meille kuolema.” Myöhemmin kevÀÀllĂ€ hĂ€n kirjasi seuraavan: ”Oli mitĂ€ mieltĂ€ tahansa Saksan nykyisestĂ€ jĂ€rjestelmĂ€stĂ€, on se meille tuhat kertaa parempi kuin kuulua Neuvostoliittoon, mikĂ€ olisi meille kuolemaksi.” Talvella 1944 Paasikivi merkitsi pĂ€ivĂ€kirjaansa, ettĂ€ miehitys merkitsisi ”hautausmaan tai Siberian rauhaa”.

Kreivin aikaan

Paasikiven vastaanottaminen toukokuun lopussa Kremlin kaikkein pyhimmĂ€ssĂ€ oli osa myöhĂ€stynyttĂ€ kampanjaa estÀÀ Suomen liukuminen Saksan vanaveteen. Sama koski vihatun lĂ€hettilÀÀn vaihtoa HelsingissĂ€ ja ilmoitusta, ettei Neuvostoliitto enÀÀ vastusta Suomen ja Ruotsin lĂ€hentymistĂ€. Kun Paasikivi laskeutui 10.6.1941 Tukholman koneesta Malmin lentokentĂ€lle, paikalle osunut kenraali Talvela totesi: ”SinĂ€ pÀÀsit Moskovasta pois oikealla ajalla.” Viikkoa myöhemmin Paasikivi merkitsi pĂ€ivĂ€kirjaansa: ”Kaikki ovat yksimielisiĂ€ siitĂ€, ettĂ€ olin pÀÀssyt Moskovasta kreivin aikaan.”

Krister WahlbÀckin sanoin:

“Det Ă€r ett högt pris som Sovjetunionen fĂ„tt betala för Viborg och de andra omrĂ„den som Stalin förvĂ€rvade genom freden efter vinterkriget. Krigets verkningar strecker sig frĂ„n den 9 april 1940 till den 4 april 1949, nĂ€r Atlantpakten undertecknades av Norge och Danmark och USA tog ett ansvar för de bĂ„da vĂ€stnordiska lĂ€ndernas försvar.”

LĂ€hteet

1.

Vilhelm Assarsson: I skuggan av Stalin. Söderström, 1963.2.

Felix Chuev: Molotov Remembers. Inside Kremlin Politics. Ivan R. Dee, 1993.3.

Max Jakobson: Paasikivi Tukholmassa, J.K. Paasikiven toiminta Suomen lĂ€hettilÀÀnĂ€ Tukholmassa 1936–39. Otava, 1978.4.

Stephen Kotkin: Waiting for Hitler, 1920−1941. Penguin Press, 2017.5.

Ohto Manninen: Toteutumaton valtioliitto. Suomi ja Ruotsi talvisodan jÀlkeen. KirjayhtymÀ, 1977.6.

Johan Nykopp: Paasikiven mukana Moskovassa. KirjayhtymÀ, 1975.7.

J. K. Paasikivi: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–41. WSOY, 1958.8.

J.K. Paasikivi: Jatkosodan pĂ€ivĂ€kirjat 11.3.1941 – 27.6.1944. WSOY, 1991.9.

Tuomo Polvinen: J.K. Paasikivi. Valtiomiehen elĂ€mĂ€ntyö 3, 1939–1944. WSOY, 1995.10.

Kimmo Rentola: Stalin ja Suomen kohtalo. Otava, 2016.11.

Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola, Sergei Ćœuraljov: Varjo Suomen yllĂ€: Stalinin salaiset kansiot. Docendo, 2017.12.

Timo Vihavainen: Neuvostoliiton varjossa kasvanut kansa. Minerva, 2019.13.

Pekka Visuri, Eino Murtorinne: Hitlerin ja Stalinin kaupankĂ€ynti Suomesta 1939–1940. Kiista Suomen asemasta Saksan ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissĂ€. Docendo, 2019.14.

Viktor Vladimirov: Kohti talvisotaa. Otava, 1995.